Luku 7.

Muut tytöt olivat melko koppavia. Vuoteeni oli valinnut Liseten vierestä ja hän jaksoi jutella omiaan vaikka koko päivän kanssani. Aistin hänestä silti, että sepittämäni tarina ei ollut mennyt täydellisesti läpi. Sen näki siitä, kuin Liseten silmät välähtelivät välillä, kun puhuimme esimerkiksi kuvitteellisesta perheestäni. Hän ei kuitenkaan halunnut minulle myöskään ongelmia, taisi pitää minusta, vaikka tiesikin minun valehtelevan.

En nähnyt Connoria juurikaan missään vaiheessa. Palvelijatytöillä oli kuitenkin mielenkiintoinen tapa, jollaista minä en oikeastaan ollut koskaan harrastanut, koska yli puolet elämästäni olin asunut vain Leon kanssa, kerääntyä juoruilemaan kaikesta, mitä linnassa tapahtui ja mitä kukakin oli tehnyt. Alkuun seurailin enimmäkseen Lisetteä, joka näytti minulle kaiken, mitä minun tuli tietää. Sen takia päädyin myös kuuntelemaan juoruilua, ja kiusaantuneena jouduin kuulemaan, kuinka muut pohtivat, millainen Connor mahtoi olla. Olin minäkin tietysti huomannut, ettei ystäväkseni muodostunut poika lainkaan huononnäköinen ollut, mutta muut tuntuivat hullaantuneen hänestä. Lisette kuitenkin kertoi, että niin tapahtui melkein joka kerta, kun uusia nuoria miehiä saapui linnaan, ja heti uuden tullessa vanha unohtui. Se lohdutti vähän.

Palvelijatytöillä oli kaikilla samanlaiset mekot. Hameosa oli pitkä, aika painava ja aivan tummanpunainen, vähän ruskeaan taittuva. Yläosa sen sijaan oli yksinkertainen, hiekankeltaista ja valkoista. Mekko nyöritettiin korsettimaisesti viinipunaisilla naruilla. Valkoiset hihat tulivat hauiksen puoleenväliin. Itse en koskaan ollut mekkojen ystävä, mutta nyt oli pakko joustaa.

Yritin jatkuvasti linnassa kulkiessani etsiä jotakin, joka vastaisi Hänen kuvausta. Tehtävä tuntui kuitenkin äärimmäisen toivottomalta. Muutaman kerran, kun pääsin käymään tarjoilemassa esimerkiksi hoville, yritin etsiä sitä, sillä uskoin, että Hän olisi asia, jota kuningas haluaisi pitää lähellään.

Vaikka en viettänytkään paljoa aikaa Mertonin linnassa, tunsin, että Eastonin linna oli eloisampi ja tunnelma lämpimämpi. Hetkittäistä koppavuutta lukuun ottamatta, kaikki olivat oikeastaan todella mukavia ja valmiita auttamaan.

Kaikesta huolimatta, viihdyin kaikista parhaiten linnan puutarhassa. Ensimmäisen kerran päädyin sinne, kun yritin löytää oikeaa tietä keittiöön.

Puutarha oli suuri ja sokkeloinen. Siellä kasvoi paljon kasveja, joita en ollut koskaan ennen nähnytkään. Paikka sijaitsi linnan takana. Alkuun en ollut edes tajunnut puutarhan olemassa oloa, sillä sitä ympäröivät muurit.

Keskellä kaikkia niitä kasveja, puita ja pensaita oli lampi. Sen kirkkaassa vedessä ui monenlaisia kaloja, värikkäitä, vaaleita ja tummia. Monesta suunnasta sen ympäriltä laski vettä pienistä puroista. Sillat risteilivät siellä täällä, ylittäen juuri näitä edellä mainittuja puroja. Puutarhassa tuoksui huumaaltavalta. Saatoin vain kuvitella, miltä kaikki näyttäisi, kun kukat yltäisivät täyteen kukkaan ja väriloistoon.

Puutarhassa roikkui siellä täällä messinkisiä lintuhäkkejä. Eniten niitä oli yhdessä nurkkauksessa, aivan muurin lähellä. Niitäkin oli monissa eriväreissä; valkoisina, mustina, keltaisina, punaisina... En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään yhtä värikästä. Häkit olivat kuitenkin vähän hankalia ja jouduinkin kerran auttamaan pientä keltaista lintua. Kävellessäni häkkirivien ohitse huomasin, että raukan siipi oli jäänyt kapeiden kaltereiden väliin.

”Raukkaparka.” sanoin hiljaa ja rauhoittavasti. Hitaasti raotin häkin ovea ja livautin käteni sisään. Varovaisesti avitin kädelläni siipeä ja se irtosi kapeasta välistä. Lintu visersi hieman ja lennähti kauemmas minusta. ”Ole hyvä vaan.” naurahdin sen kiittämättömyydelle.

Työtä tosiaan riitti linnassa. Palvelustyttöjä oli meitäkin ehkä kaksikymmentä, vähän yli, mutta harvoin tuli hetkiä jolloin työtä ei ollut lainkaan. Opin nopeasti, että joka päivä ei vain ehtinyt ruualle. Lisette oli kuitenkin onnekseni hyvä ystävä kaikkien kanssa, hyväsydäminen kun kerran oli. Hän esitteli minut keittiön väelle, jotka hekin olivat ystävällisiä. Sain kuulemma käydä ihan vapaasti pyytämässä sieltä ruokaa, jos myöhästyin itse aterialta.

Kesä läheni nopeasti ja kaksi kuukautta sujui linnassa nopeammin kuin huomasinkaan. Aurinko alkoi lämmittää päivä päivältä enemmän ja huomasin todella viihtyväni Eastonissa. Vaikka jokaikinen kerta, kun menin uuteen paikkaan, etsin Häntä, aloin jo miettiä, tahdoinko edes löytää sitä ollenkaan.

Yhä useammin huomasin miettiväni, mitä tapahtuisi tämän jälkeen? Olettaen siis, että löytäisin Hänet ja onnistuisin kaikessa. Saisin rikokseni anteeksi, palaisin kotiin. Kotiin. Samaan pieneen mökkiin, josta olin lähtenytkin liikkeelle ennen tätä kaikkea. Mutta mikä oli koti? Paikka, jossa asuu? Paikka, jossa läheiset olivat? Paikka, jossa rakastettu oli?

Mökkimme, tai nykyään ehkä enemmän mökkini, ei kuulunut mihinkään noista kategorioista. En ollut asunut siellä kuukausiin, näin jo mielessäni, miten pölyt olivat kertyneet pöydille ja vuoteille. Minulla ei ollut läheisiä siellä, ei Leon jälkeen. Minulla ei koskaan ollut rakastettua, ei ketään, paitsi Leo ja hänkin ystävänäkökulmasta.

Suru oli jo helpottanut, mennyt melkein ohi. Vaikka en sitä ääneen sanoisikaan, Connor oli paikannut parhaan ystäväni jättämän, ammottavan haavan. Niiden hiljaisuuden täyttämien päivien aikana, olin juuttunut muistojen suohon. Hän oli vetänyt minut pois sieltä, vaikka en pelastusta silloin vielä toivonutkaan. Aina välillä iltaisin, kun en kaatunut vuoteeseen uupuneen ja sulkenut silmiäni välittömästi, kaipasin juttelemista pojan kanssa ja hänelle laulamista. Silloin kuin niin tapahtui, makasin hereillä ja kertasin keskustelujamme. Alusta asti, ensimmäisestä naurusta, kun olin myöntänyt, ilman syytä, pelkääväni ukkosta aina yöiseen majataloon ja kysymyksiin vanhemmistani.

En ehtinyt puhua kunnolla Connorin kanssa missään vaiheessa. Useimmiten tapaamisemme ehtivät vain tervehtimiseen asti, ennen kuin joku keskeytti tai jommankumman oli pakko mennä jatkamaan tehtäviään. Kyllä minä yritin tavata häntä, livahtaa tallille tai istua mahdollisimman lähelle häntä ruokailussa.

Joku linnassa kuitenkin oli joskus päättänyt, että naiset ja miehet olisi pidettävä erillään, jotta työnteko onnistuisi mahdollisimman hyvin. Lisette kertoi, että oli oikeastaan vain yksi mahdollisuus, jolloin palvelusväeltä sallittiin seurustelu, nimittäin satunnaisesti järjestettävissä palvelusväen juhlissa.

Lisette oli itse liian nuori osallistumaan, tai oikeastaan hänen isänsä oli touhun kieltänyt tyttäreltään. Haaveilevasti tyttö jaksoi kuitenkin kertoilla vanhempien tyttöjen tarinoita, olivat kuulemma niin romanttisia ja taivaallisia. Oma arvaukseni oli, että asia todellakin johti siellä toiseen, kaikki naisten ja miesten erillään pitäminen kuitenkin melko radikaali päätös.

Kiinnostuin itse aiheesta ja aloin kysellä juhlista. Tytöiltä sain enimmäkseen vastauksia siitä, mitä kaikkea huippuromanttista he olivat poikien kanssa tehneet ja saatoin ilman sanomistakin arvata, että tarina päättyivät kivistävään krapulaiseen päänsärkyyn ja heräämiseen samasta vuoteesta.

Pitkän ajan ja monien kysymyksien jälkeen sain vastauksen. Kuningas oli kuulemma lähtemässä vaimonsa ja tyttärensä kanssa toiseen kuningaskunnan pääkaupunkiin (ei tosin Mertoniin, onneksi) ja oli myöntänyt luvan meille järjestää silloin juhlat linnan pohjakerroksessa.

Kun kuningasparin ja heidän ainoan lapsensa lähtö lähestyi, kiirettä piti. Silti löysin jostakin aikaa ja aloimme valmistella ahkerasti Olivean, erään minua muutaman vuotta vanhemman tytön kanssa, juhlia.

Jotenkin minun oli onnistunut ujuttautua yhdeksi prinsessa Anttoineten käytetyimmäksi palvelijaksi. Nuori prinsessa ei oikeastaan ollut hullumpi ja piti siitä, että letitin ja harjailin hänen ruskeita hiuksiaan. Minuakaan se ei haitannut, sillä letittäminen oli yksi niistä harvoista tyttömäisistä tavoista joita olin oppinut kunnolla. Koskaan en ollut hennonnut edes harkita omien hiuksieni leikkaamista ja opettelin siksi laittamaan ne niin, etteivät ne olleet tiellä. Vuosien saatossa kehityin kaikenlaisten nutturoiden ja muiden vastaavien tekemisessä.

Kun katselin kuninkaan ja lähimmän hovin lähtöä koristeellisissa vaunuissa, tajusin, etten ollut puhunut todella, todella pitkään aikaan Connorin kanssa. Kaikki muu oli vienyt aikani täysin. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että juhlien aikaan saisin tavata pojan jälleen, puhua hänen kanssaa, kuulla hänen äänensä pitkästä aikaa. Enää hetki, enää muutama päivä.

 

Luku 8.

 

”Leo, hakisitko kaksi hevosta?” seppä Tonyn ääni kajahti tallin toiselta puolelta. Tallissa oli kova hälinä, sillä kuningas oli lähdössä aivan pian matkalleen. Meillä oikeastaan piti jo kiirettä. Huikkasin Countin auttamaan minua. Poika tuli mielellään, sillä hänelle oli tullut tänään tehtäväksi puhdistaa karsinoita.

Laitumilla tallin takana vaelsi muutamia kymmeniä hevosia. Lähimpänä sattuivat olemaan Ewyn ja Isaiah, kaksi ruunikkoa. Muutaman viikon se oli kestänyt, mutta olin kuin olinkin oppinut tunnistamaan hevosista jokaikisen.

Tartuin Isaiahan päitsiin ja talutin ruunan portista Count ja Ewyn perässäni. Olin ystävystynyt hyvin kaikkien muiden tallipoikien kanssa ja tottunut jo tähän kovempaan ruummiilliseen työhön. Isäni oli opettanut minulle karttojen piirtämisen alkeet heti kun opin pitelemään kynää, mutta minua ei haitannut tälläinenkään palvelus kuninkaalle. Ainakaan minun ei tarvinnut muistaa täydellistä etikettiä jatkuvasti.

Valjastimme kymmenen hevosta viisien vaunujen eteen. Juuri kun Isaiah ja Ewynkin olivat kiinni kuninkaallisissa rattaissa, ajurit saapuivat paikalle. Heistä arkisemmat, he jotka hakivat Eastonin keskustasta esimerkiksi ruokaa, viettivät aikaa tallilla, mutta tärkeimmät, he jotka kuljettivat itse kuningasta, eivät välittäneet tehdä mitään itse. Tallille joukko saapui viime hetkellä ja loi arvostelevia katseita meihin, valjaksiin ja hevosiin. Melkein aina joku koppavasta joukosta keksi joitakin puutteita. Heidän lähtönsä jälkeen meille riitti puheenaihetta turhista valituksista.

Minä pitelin Isaiahasta kunnes ajuri oli noussut paikalleen ja kerännyt ohjakset. Helpottuneena katsoin, kuinka hän kannusti ruunat liikkeelle ja ohjasi ne linnan eteen.

”Oletko kuullut siitä?” Count oli saapunut vierelleni, ennen kuin edes huomasin.
”Mitä?” minulla ei ollut aavistustakaan, mistä poika puhui. Hän selvästikin nautti siitä ja hymyili huvittuneena.
”Palvelustytöt ovat järjestelleet juhlia. Palvelusväelle tarkoitettuja juhlia.” Count kertoi kuitenkin hetken hiljaisuudesta nautittuaan.
”Todellako?” kysyin yllättyneenä. Hän nyökkäsi.
”Se on mahtavaa.” poika jatkoi hetken kuluttua. ”Keksit jonkun romanttisen lauseenparren ja saat ihan varmasti.”

Kohotin kulmiani naurahtaen aavituksen kiusaantuneesti.
”Minä olen tosissani!” Count ilmoitti vakavana. ”Tytöt siinä käytävän toisella puolella ovat puutteessa.”

Tälläisinä hetkinä, minusta varmaan paistoi läpi, kuinka tarkasti olin elämäni etikettiä noudattanut. Jos päädyimme tämäntyyppisiin keskusteluihin iltaisin huoneessa, vaivuin vain hiljaisuuteen. Muut pojat, joista osa oli talonpoikia ja kyläläisiä, olivat tottuneet puhumaan avoimesti tästä. Oli minullakin yhteinen historia yhden palvelustytön kanssa, mutta säädyllisyydestä tarkka isäni oli pitänyt huolen, että pitäisin aiheesta suuni kiinni.

Count virnuili vinosti, luultavasti ajatellen niitä palvelustyttöjä. Minä mietin, olikohan Dina tietoinen tästä. Tämä olisi loistava tilaisuus päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken ilman, että kukaan pitäisi sitä epänormaalina.

Sinä iltana uutinen oli ehtinyt saavuttaa jo kaikkien korvat, eikä huoneessamme muusta puhuttukaan, kuin kuka iskisi kenetkin. Suurinta suosiota herätti Lu, kullanhohtoiset hiukset omaava palvelustyttö. Dina oli tosin hänkin herättänyt erikoisenväristen aaltoilevien kutriensa kanssa huomioita. Minusta tuntui äärimmäisen kiusalliselta, kun esimerkiksi Count puheli kovaan ääneen Dinasta ja hänen vartalostaan, mutten voinut syyttää ketään. Yhteinen aika oli ollut niin vähissä, ettei kukaan juurikaan ollut huomannut, että tunsin naisen jo entuudestaan.

Seuraavana päivänä tulivat tarkat tiedot, Lun toimittamina.
”Huomenna, ilta seitsemältä alakerran juhlasalissa.”

Mainittakoon, ettei minulla ollut aavistustakaan, missä alakerran juhlasali oli. Kaipa voisin vain seurata vaikka Countia paikalle.
”Ei muuta?” joku kysyi. Lu kohautti olkiaan.
”Minä en tiedä oikeastaan sen enempää kuin tekään. Olivea on järjestellyt niitä sen uuden tytön kanssa, mikäköhän hänen nimensä nyt ikinä olikaan.”
”Dina.” vastasin välittömästi, tajuten liian myöhään virheen. Count virnisti huvittuneena.
”Voidaan varmaan jättää hänet Leolle, kun osaa nimenkin jo noin hyvin.” hän sanoi virnuillen ja kaikki purskahtivat nauruun. Poskiani kuumotti ja tiesin punehtuvani vähän. Nolona painoin katseeni maahan.

Lu naksautti paheksuvasti kieltään ja kääntyi lähteäkseen.
”Lu!” Count huikkasi vielä tytön perään ja loi tähän flirttailevan katseen, kun hän kääntyi. Lu esitti, ettei tajunnut vihjettä, mutta huomasin kyllä, kuinka hän käveli tiheämmin askelin pois. Oli helppo arvata, kenen kanssa Count viettäisi yön.

Odotin koko seuraavan päivän jännityksensekaisena. Onneksi töitä oli nyt tavallista vähemmän, enimmäkseen tallin siivoamista. Mitä pidemmälle iltapäivä eteni, sen tiheämmäksi ilma kävi odotuksesta. Kun kello loi kuusi, sitä saattoi leikata veitsellä. Jätimme nahkaliivimme pois vaaleiden paitojen päältä.

”Tyylikäästi myöhässä.” Count mutisi, kun odottelimme alakerran juhlasalissa. Minä naurahdin kireästi. ”Toisaalta ainahan ne, mutta kaipa ovat odottamisen arvoisia.”

Olinkohan ainut täällä, jonka mielessä pyöri muutakin kuin naisten iskeminen. Vaikken vastanutkaan juuri mitään Countille, hän jutteli omiaan. Minun sydämeni hakkasi rinnassani. Mitä Dinalla olisi kertoa minulle? Mitään uutta Hänestä?

Emme joutuneet lopulta odottamaan niin kauaa. Portaista alkoi nimittäin kuulua askelia. Ensin tuli muutamia tyttöjä joita en tuntenut. Kiusaantuneina he jäivät seisomaan portaiden alapäähän.

Dina tuli kymmenen ensimmäisen jälkeen. Hänellä oli päällään palvelijanpukua muistuttava mekko, jota oli kuitenkin muokattu. Hame osa oli sama, mutta hihoja oli leikattu radikaalisti, Dinan siro hartiat olivat nimittäin kokonaan näkyvissä. Olkien ylitse kulki vain nyöri, jollaisen oli nähnyt sitovan keskivartaloa.

Tytön kupariset hiukset olivat nutturalla, joka päästi muutamia suortuvia roikkumaan kasvoja kehystämässä. Dina pysähtyi portaat alas päästyään. Hän vilkaisi minua huvittuneena, ja tajusin seisovani siinä suu auki.

Oletin, että hän tulisi luokseni, mutta olin väärässä. Hän kulki huoneen reunalle, jossa oli psalttari. En ollut aiemmin edes huomannut koko soitinta.

Muutama sävel sai kaikkiin eloa. En tiennyt, osasiko Dina oikeasti soittaa vai painoiko hän kieliä vain satunnaisesti. Lopultkin tytöt valuivat alimpaan kerrokseen ja kaikki rohkaistuivat puhumaan toistensa kanssa. Muutamalla painalluksella Dina oli saanut kaikkiin eloa.

Muutama tyttö yritti tulla luokseni, mutta luovuttivat, kun tuijotin vain psalttarin luona seisovan Dinan selkää. Kuulin hänen hyräilevän nopeaa melodiaa, luultavasti koska ei osannut soittaa sitä.

”Minä voin soittaa.” eräs palveluspojista oli tullut Dinan luokse ja tyttö nyökkäsi pehmeästi hymyillen. Poika istuutui alas ja aloitti kappaleen. Tiesin, että sen tahtiin oli tanssittu joskus Mertonissa.

Astuin muutaman askeleen lähemmäksi Dinaa ja tartuin hänen käteensä. Johdatin hänet keskemmälle lattiaa ja vedin varovasti itseäni kohti.
”Minä en osaa tanssia.” tyttö kuiskasi hiljaa. Naurahdin vapaasti.
”Ei sinun tarvitsekaan.” vastasin ja ohjasin hänen vasemman kätensä oikealle paikalle. ”Minä nimittäin osaan.”

Dina ei ehtinyt vastustella, ennen kuin olin jo pyöräyttänyt hänet ympäri. Alkuun tyttö ei tiennyt lainkaan mitä tehdä, seurasi vain joten kuten askeliani. Vähitellen hänkin alkoi rentoutua ja antoi minun viedä.

Muut olivat liittyneet tanssiin jossakin vaiheessa ja jokainen tanssi vähän omalla tavallaan. Minua ei haitannut, minulle riitti että sain olla pitkästä aikaa siinä Dinan lähellä ja katsella hänen oliiviinvihreäitä silmiään.

Kun poika lopetti soittamisen, Dina hymyili leikkisästi.
”Tule.” hän kuiskasi ja irtautui tanssista, vetäen minut portaisiin kädestä pitäen.

Hölkkäsimme linnan halki, portaita ylös ja alas, kunnes oli päästäni aivan pyörälläni. Dina ilmeisesti oli kulkenut tämän matkan todella monesti.

Saavuimme linnan takaosaan, jossa oli pieni ovi. Dina avasi sen ja veti minut lämpimään kevätiltaan. Vedin henkeä yllättyneenä nähdessäni, minne olimme tulleet.

Puutarha oli kaunis ja täynnä kukkaisia tuoksuja. Kuulin veden solinaa ja lintujen laulua. Olin luullut, että kotilinnan puutarha oli jotain. Olin ollut pahasti väärässä.

Dina kulki rauhallisesti polkua pitkin edelläni.
”Tuletko?” hän kysyi hymyillen. Naurahdin pehmeästi ja hölkkäsin tytön rinnalle. Hetken kuljimme hiljaisuuden vallassa.

”Nyt on varmaan turvallista myöntää, että olen hukassa.” Dina sanoi lopulta.
”Kuinka niin?”
”Connor, minulla ei ole aavistustakaan Hänestä. En ole nähnyt mitään, mikä vastaisi kuvausta.”

Oli hassua kuulla oma nimeni pitkästä aikaa.
”Kuningas varmaan pitää sitä jatkuvasti lähellään. Muistatko runon? Se kertoi, että Hän on pieni.”

Dina ei vastannut.
”Minä en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.” hän huokaisi hiljaisen tauon jälkeen. ”Minusta tuntuu, että...”
”Että mitä?”
”Että meidän luullaan jo kuolleen.” Dina viimeisteli lauseen hiljaa. Minä ajattelin isää. Oliko hän jossain epätoivoisena? Mietti, olinko elossa vai kuollut? Luuliko hän olevansa yksin?
”Mmh.” muuta en saanut sanottua.
”Mutta jos meidät oletetaan kuolleiksi, lähetetäänkö tehtävään joku uusi? Mitään ei ole tapahtunut. Ei sotaa, ei mitään. Minusta alkaa tuntua, ettei Häntä ole olemassakaan.”

Sama ajatus oli pyörinyt minun mielessäni.
”Pitäisikö meidän palata takaisin Mertoniin?” ehdotin varovasti. Dina irvisti.
”Jos minä palaan ilman Häntä, minut tapetaan.”

Tiesin, että se oli totta. Kuningas oli ollut tässä asiassa tarkka.
”Sitten meillä ei varmaan ole vaihtoehtoja.” vastasin päättäväisesti ja pysähdyin. Olimme saapuneet lammen reunalle. Seisoimme tasaisella nurmella. Käännyin kohti Dinaa. Tyttö kallisti päätään kysyvästi.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi epäluuloisena.
”Meidän on pakko löytää Hänet.”

Dina naurahti kireästi, aivan kuin olisin sanonut jotain hauskaa.
”Ja jos emme löydä?” kysymys oli tulvillaan kielteisyyttä ja epäuskoa. Katsoin Dinaa syvälle silmiin.
”Sitten keksimme jotain muuta, Dina. Me olemme tulleet nimittäin aika pitkälle luovuttaaksemme.”

Se iski häneen. Melkein näin, kuinka kuvat juoksivat silmissä Leosta. Tyttö laski katseensa maahan ja tuijotti kenkiäni.
”Kaipa olet oikeassa.” hän mutisi.
”Totta kai olen.”

Nyt aistin hymyn leviävän naisen kasvoille. Varovasti liutin oikean käteni sormet hänen leukansa alle ja nostin sitä. Dina katseli minua äänettömästi.

Ennen kuin ehdin edes ajatella tai harkita sitä, vedin tytön lähelleni lantiosta vapaalla kädelläni. Kuulin ja tunsin Dinan hengähtävän kiihtyneesti. Hellästi kumarruin painamaan huuleni hänen omilleen. Päästin oikean käden hänen niskaansa.

Dina tuoksui metsältä. Se toi mieleeni muistot matkaltamme. Nyt hän seisoi aivan paikoillaan. Epävarmana hän kuitenkin vastasi hetken verran suudelmaan ja ummistin silmäni. Hetken ajan tuntui, kuin olisin seissyt unessa.

Sitten Dina vetäytyi pois. Hänen avasi suunsa monta kertaa, aloittaakseen lauseen, mutta sanoja ei tullut. Kysyvästi katsoin tyttöä. Teinkö jotain väärin? Vai oliko hän vain yllättynyt? Oli pakko myöntää, että olin yllättynyt itsekin omasta toiminnastani.

”Minä...” Dinan aloitus oli epävarma ja sanat olivat hukassa. ”Äh, tämä ei ollut... Tai siis, minun ei pitäisi... En tiedä, mitä ajattelin... Minä vain...”

Kohotin kulmiani odottavasti.
”Connor, minä en pysty tähän.” Dina sai lopultakin kakaistua ulos kokonaisen lauseen.
”Anteeksi?”

Dina vain pudisti päätään, tunteet sekaisin kuin vaatemytty.
”Minä... Anna anteeksi.” hän kuiskasi ja kääntyi. Nyt en minäkään saanut sanoja suustani enkä kyennyt liikuttamaan jalkojani. Dina juoksi kompuroiden pois ja katselin hänen selkäänsä jähmettyneenä, kunnes tyttö oli kadonnut ja kuulin oven avautuvan ja sulkeutuvan.

”Okei.” hengähdin hiljaa, vaikka ei ollut ketään jolle sanoisin sen. ”Okei.”

 

Luku 9.

 

Jalat veivät minut palvelijoiden käytävään. Minun oli vaikea hengittää. Sydän hakkasi rinnassani niin kovaa, että se melkein teki kipeää. Käytävät sumenivat silmissäni, mutta vaikka en tunnistanut missä olin, tiesin, että osaisin perille huoneeseemme.

Mitä äsken tapahtui? Miksi? Oliko se unta? Kysymykset pyörivät mielessäni ja pääni oli aivan sekaisin kaikesta. Connor oli ylittänyt paljon rajoja, sellaisia, jotka ylitettyään ei ollut paluuta entiseen.

Olin saapunut perille ja haparoin käteeni ovenkahvaa. Se painui äänettömästi alas ja ovi avautui. Pelmahdin huohottaen sisään.

Olin toivonut, että huone olisi tyhjä, mutta ei tietenkään. Lisette istui vuoteellaan, odottaen muita palaaviksi. Nuori tyttö hymyili innokaasti.
”No? Millaista oli? Miksi palasit jo näin aikaisin? Olin oikeastaan varma, että kukaan ei palaisi yöksi, jos ymmärrät, mitä tarkoitan...”

Hän lopetti iloisen puhelun huomatessaan ilmeeni.
”Mitä? Dina, mikä on hätänä?” äänensävy oli valpas ja huolestunut.
”Se oli... hauskaa.” vastasin, iloista ääntä tavoitellen. Onnistuin surkeasti. Näin, että Lisette oli aloittamassa uutta kysymysryöppyä, mutta pudistelin vain päätäni. Hän ymmärsi jättää asian sikseen.

Kuljin pedatulle vuoteelleni ja kaaduin siihen uupuneena. Käperryin pieneksi, selin muuhun huoneeseen. Tuijotin kivistä seinää ja tunsin silmieni kostuvan. Sydämeni hakkasi rinnassani vieläkin. Huohotukseni kuului kovana hiljaisessa tilassa. Lisette ei sanonut sanakaan. Jos muut palasivat illalla huoneeseen, olin jo nukahtanut sitä ennen.

***

Aamu valkeni pilvisenä ja upotin huoliani koko seuraavan päivän työn tekemiseen. Yritin aina jonkin homman tehtyäni keksiä uutta. Välttelin muiden katseita ja kaikkea mikä liittyi mitenkään juhliin.

Jos näin Connoria missään, käännyin heti pois. Olin liian heikko kohtaamaan poikaa. Ei sen takia, että hän olisi tehnyt jotain väärin, vaan itseni takia. Se, mitä minä olin tehnyt, oli nöyryyttävää. En ollut kyennyt kohtaamaan poikaa, enkä edes sanoa mitään. Pahinta oli, että minulla ei ollut aavistustakaan, halusinko sitä. Suhteeni Connoriin oli muuttunut paljon yhdessäolomme aikana, ja vaikka aluksi en edes ajatellut ystävystynyä hänen kanssaan. Leon kuoleman jälkeen kykenin kuitenkin luottamaan häneen kaikessa. Tai ainakin olin kyennyt.

Lisette katseli minua oudosti yhä useammin, mutta sivuutin sen. Oikeastaan sivuutin ihan kaiken, paitsi työn. Sulkeuduin keskittymään vain yhteen asiaan sen lisäksi: Hänen löytämiseen. Mitä nopeammin löytäisin sen, sitä nopeammin voisimme palata kotiin ja voisin jäädä mökkiini asumaan, eikä minun tarvitsisi tavata Connoria enää koskaan. Mutta oliko se sitä mitä todella halusin? Ei varmaankaan, mutta se oli kaikista helpoin ja kivuttomin tapa.

Muutama päivä kului, ja poika yritti päästä puhumaan kanssani. Tein kaikkein välttääkseen sen. Piilouduin linnaan, tein pelkästään töitä ja pysyttelin mahdollisimman paljon poissa muiden silmistä. Yhä useammin olin auttamassa prinsessa Antoinettea. Hänen koristeelliseen huoneeseensa ei ollut asiaa tallipojilla.

Ikuisesti en kuitenkaan kyennyt välttelemään Connoria. Eräänä iltana saavuin juuri ennen kymmentä palvelusväen käytävään, enkä ehtinyt kääntyä ympäri kun tajusin pojan nojaavan seinään oven luona. Purin huultani. Connor käännähti kuullessaan askeleeni ja tuijotti minua ruskeilla silmillään.

Nyt kun katsoin poikaa, tajusin, kuinka paljon hän oli muuttunut kuukausien aikana. Päivät auringossa olivat lämmittäneet hänen kasvonsa pehmeän ruskeiksi ja se oli iso muutos verrattuna aikaisempaan kalpeuteen. Kädet näyttivät minusta kiinteämmiltä ja koko vartalo kaikin puolin lihaksikkaamalta. Suun ympärille oli kasvanut lyhyt tumma sänki, jonka muistin pistelleen kasvojani suudellessamme.  Connorilla ei ollut luultavasti enää paljoakaan aikaa ajaa partaansa ja sen takia sänkikin oli päässyt kasvamaan.

”Sinä et tahdo puhua kanssani.” hän kommetoi lyhyesti toteavaan sävyyn. En vastannut, vaan tuijotain vain häntä etsien lisää muutoksia pojan kehosta. ”Miksi sinä juoksit?”

Jostain syystä kysymys kuulosti enemmän toteamukselta. Purin huultani kovempaa. Connor otti muutaman varovaisen askeleen minua kohti.
”Jos sinä et välittäisi minusta, olisit sanonut sen.” hän kuiskasi.
”Sinä et voi tietää sitä.” kivahdin äkkiä vihaisena. Poika hätkähti äkkinäistä tunnetilamuutostani.
”Minä tunnen sinut, et vain myönnä sitä itsellesi.” Connor murahti takaisin. Yritin keksiä jotakin sanottavaa, mutta sanoja ei tullut. ”Miksi sinä juoksit?” hän kysyi uudestaan.

”Minä en tiedä!” tiuskaisin terävästi. ”Minä en tiedä! Miksi minun pitäisikään? Me emme varmaan tapaa enää koskaan tämän jälkeen! Kun tämä on hoidettu, sinä menet kotiisi ja elät onnellisena isäsi kanssa. Mitä väliä sillä on, vaikka tuntisinkin jotakin?”

Connor ei vastannut hetkeen mitään purkaukseeni.
”Onko tämä ensimmäinen kertasi?” hän kysyi lopulta.
”Mitä?” en ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti.
”Onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin tunnet jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä jotakuta kohtaan?”

En osannut vastata siihen mitään sanoja, mutta tiesin sen olevan totta. Elämäni aikana minulla oli ollut kaksi todellista ystävää; Leo ja Connor. Kaksikymmentä vuotta, kaksi ystävää. Sulkeuduimme Leon kanssa omaan elämäämme, en oikeastaan edes tavannut ketään niihin aikoihin. Leo oli ollut paras ystäväni. Connor... Hän oli enemmän.

Kun en vastannut mitään, Connor huokaisi suurieleisesti ja levitti kätensä.
”Voisitko sinä olla suora? Vastaa kyllä tai ei. Tunnetko sinä mitään sellaista?”

Tiesin, ettei kysymykseen ei voinut vastata kumpaakaan. Jos vastaisin ei, menettäisin Connorin ystävyyden. Minulla oli silti tunne, että myös myöntävä vastaus aiheuttaisi sen. Rakkaus ei kestä ikuisesti, ajattelin, mitä sitten kun se loppuu?

Oli siis vain yksi vaihtoehto. Harmaa alue vastauksien välissä. Hiljaisuus. En torjuisi häntä, mutta viestisin epäselvistä tunteistani. Kun vastausta ei kuulunut, poika nyökkäsi jäykästi ja kääntyi pois.

”Connor...” avasin suuni sitä edes ajattelematta. Connor käännähti ja näin hänen silmiensä välähtävän toiveikkaasti. ”Minä en tiedä.”

Toivon pilkahdus sammui ja hän kohautti olkiaan. Osat olivat äkkiä vaihtuneet, minä olin nyt se, joka yritti kääntää toisen päätä.
”Ei se voisi toimia.” ääneni oli pelkkä kuiskaus. Connor hymähti täysin ilottomasti.
”Sinähän sen tiedät.” hän mutisi ja käveli ovelle. Halusin sanoa vielä jotain, mutten tiennyt mitä. Viivyttelen poika avasi poikien huoneen oven ja astui sisään. Jalkani alkoivat toimia vasta kun ovi napsahti kiinni.

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi. En puhunut juuri kenellekään, keskityin yhteen ainoaan tehtävään. Hän, Hän, Hän soi mielessäni jatkuvasti tai ainakin yritin saada sen peittämään kaiken muun alleen.

Silti ajatukseni harhailivat väkisinkin pois, Connoriin enimmäkseen. Huomasin ajattelevani, mitä jos se sittenkin toimisi, mitä jos se voisi onnistua ja toimia? Olisiko se yrittämisen arvoista?

Lisette tarkkaili minua koko ajan, aistin sen. Aloin epäillä, että hän tiesi jo melkein kaiken. Tyttö näki varmaankin kaikkien valheideni lävitse, kuin ne olisivat olleet pelkkä ohut kerros vettä.

Kesä alkoi kunnolla ja päivät muuttuivat helteisiksi. Linnassa alkoi käydä yhä useammin vieraita, tanssiaisia järjestettiin ja prinsessalle etsittiin sopivaa sulhasta. Minä hukuttauduin töihin ja tehtävääni. Saatoin istua vuoteellani iltaisin tuntikaupalla, yrittäen ratkaista runoa. Tehtävä oli käytännössä mahdoton. Runo oli epätarkka ja olisi voinut puhua mistä tahansa. Ihan mistä tahansa.

***

Kaikki alkoi mennä päin helvettiä eräänä aurinkoisena ja kuumana kesäpäivänä, heinäkuussa jos tarkkoja ollaan. Olin ollut aamun prinsessan kanssa ja kuljin hänen kanssaan huoneeseen, jossa kuningas vastaanotti vieraita.

Prinsessa tervehti kohteliaasti huoneessa olijoita, mutta kuningas tuntui olevan hieman ärtynyt keskeytyksestä.
”Jatkamme myöhemmin, Gron.” hän sanoi minuun selin seisovalle miehelle, jolla oli tummat hiukset. Tämä nyökkäsi, kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Kun katseemme kohtasivat, sydämeni löi tyhjää.

Groniksi kutsuttu mies siristi silmiään ja kulki ohitseni tuijottaen minuun. Tummat silmät, olin nähnyt ne aiemmin. Arvet halkoivat kasvoja ja olin nähnyt tismalleen samanlaiset arvet ennekin. Minä seisoin samassa huoneessa sen henkilön kanssa, joka vei minulta parhaan ystäväni.

Tällä kertaa hän ei ollut pukeutunut mustiin vaatteisiin, mutta muistin välähdyksenomaisesti kasvonpiirteet, etenkin ne arvet. Olin jähmettynyt paikoilleni, kun Gron ohitti minut. Silmäkulmastani näin hänen virnistävän aavistuksen, paljastaen vaaleat hampaat. Kylmät väreet liukuivat selkääni pitkin.

Hän tiesi. Hän tiesi kaiken. Hän voisi kertoa kuninkaalle, että me emme tulleet sieltä mistä sanoimme. Hän voisi pilata koko operaation. Ajatus iski minuun kuin kylmä kivi. Entä jos hän työskentelikin kuninkaalle? Entä jos perinteisen sodan sijaan, Farleyn kuningas oli päättänyt iskeä matkalaisiin ja naamioida hyökkäykset maantierosvojen tekemiksi. Gronin joukolla oli äärimmäisen ammattimaiset liikkeet. Vähitellen kauppareittiä Mertonista Eastoniin lopetettaisiin käyttämästä sen vaarallisuuden vuoksi ja läntinen kaupunki jäisi ilman monia tarvikkeita. Monet kauppiaat toivat sinne nimittäin paljon elintärkeitä tavaroita. Vähä vähältä kaupunki heikentyisi ja Farleyn sotajoukot voisivat iskeä täydellä voimalla.

Minun olisi pakko keksiä keino lähettää viesti Mertoniin. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty; Eastonissa käytettiin enimmäkseen ihmisiä viestinviejinä ja ne harvat kirjekyyhkyt olivat tarkoin vartioituja. Minulla, palvelijalla, ei ollut asiaa niiden luokse. Ainoat linnut, jotka minä kykenin tavoittamaan, olivat puutarhan erikoiset linnut, mutta niistä tuskin oli apua, sillä ne vain lehahtasivat tiehensä, jos pääsisivät ahtaista häkeistään.

Aivan kuin se ei olisi riittänyt ongelmaksi, myöhemmin päivällä Gron etsi minut käsiinsä. Olin kävelemässä syömään, käännyin kulmasta ja mies seisoi edessäni, tarttuen kovakouraisesti käsivarteeni.

”Mitä sinä haluat?” kivahdin kylmästi, yrittäen repäistä kättäni irti.
”Juttelin muutamien kanssa, jotka tuntevat sinut. Kuulemma tulet Tranmerestä. Millainen tarina mahtaakaan olla sen takana, että tapasin sinut Mertonin ja Eastonin välistä?” Gron hymyili, kiusaten minua.
”Olet varmaan erehtynyt henkilöstä.” vastasin viileästi.
”Älä jaksa yrittää.” kyllähän olin koko ajan tiennyt, että yritykseni oli turha.
”Hyvä on. Mitä haluat?” kysyin uudelleen, silmät leimahdellen.
”En tiedä vielä. Ajattelin kysyä, mitä sinä tarjoat minulle, etten paljasta pikku salaisuuttasi.”

Gron halusi siis käydä kauppaa. Mitä minulla oli kuitenkaan luvata? Kun keksin sen, tiesin että minun täytyi valita sanani todella tarkasti.

”Tiedätkö, miksi olen täällä?” kysyin varovasti. Gron ei vastannut, kohotti vain tummia kulmiaan. ”Minä haluan tehdä täydellisen rikoksen. Olen varas, aivan kuten sinäkin. Minä tahdon kunnian.”

Gron värähti aavistuksen, kun sanon hänen olevan varas, mutta ei keskeyttänyt.

”Mitä tarkoitat?”
”Oletko kuullut legendaa Hänestä?”

Mies nyökkäsi, mutta näytti siltä, että piti koko tarinaa satuna, jota äidit lukivat lapsilleen.
”Minä tiedän, että se on täällä. En halua sitä, mutta kun löydän sen, lupaan antaa sen sinulle.”
”Olet melkoisen itsevarma.” Gron ei näyttänyt varmalta. Esitin rooliani ja hymyilin vinosti. Kohotin vapaata kättäni, joka roikutti kultaista taskukelloa.

Mies tunnisti sen välittömästi, eikä ihme. Olihan se hänen taskussaan vielä hetki sitten.
”Miten sinä...” hän aloitti, ääni vihasta täristen.
”Pakkohan minun oli todistaa, että olen luottamuksen arvoinen.”

Gron arvioi tilannettaan. Sitten hän nyökkäsi aavistuksen.
”Hyvä on, otan sopimuksen. Minä en paljasta sinua ja kun löydät Hänet, toimitat sen minulle välittömästi. Annan sinulle aikaa kaksi kuukautta.”

Aikaraja epäilytti minua, mutta päästyäni näin pitkälle, en halunnut riskeerata suunnitelmaa. Nyökkäsin nopeasti ja ojensin käteni. Gron tarttui siihen ja puristi. Uskalsin hengittää vasta, kun näin hänen katoavan kulman taakse.

Päivät kuluivat ja elin jatkuvassa kireydessä ja jännityksessä. Lisette oli oikeastaan ainoa, joka huomasi sen, muttei sanonut mitään. Hän teki vain hiljaisia havaintojaan.

Gron sen sijaan nautti siitä, että jouduin tottelemaan häntä. Jos ajattelemattomuuttani meinasin sanoa jotakin tai tehdä jotakin, mikä ei ollut toivottua, yksi merkitsevä katse sai minut jähmettymään. Toivoin, että olisin voinut puhua asiasta jonkun kanssa. Connor oli kuitenkin ainut, jonka korville sanani olisivat sopineet, mutta emme mekään olleet puhuneet aikoihin. Kaipasin hänen läsnäoloaan jatkuvasti, mutten saanut kerättyä rohkeutta tai voimia enää hänelle puhumiseen. Lisäksi tiesin, ettei Gron välttämättä muistanut poikaa, joten pitäisin hänet poissa tästä niin kauan kuin kykenisin.

Hermostuneisuuden takia säikähdin kaikkia ääniä ja hätiköin tehtävieni tekemisessä. Astiat putoilivat, tuolit kaatuivat. Aloin saada vähemmän tehtäviä, joissa pääsin kuninkaallisten lähelle, enimmäkseen minut määrättiin pysymään poissa näköpiiristä. Ei se oikeastaan olisi haitannut, ellei se olisi hankaloittanut Hänen etsimistä.

***

”Mikä sinua vaivaa?” Lisette kivahti terävästi, kun pudotin huolimattomuuttani toisen hänen mekoistaan lattialle.
”Äh, anteeksi.” mutisin kiusaantuneena. ”Ei se nyt noin iso asia ole.”
”Ei tässä ole kyse vain mekosta.” Lisette sanoi äkkiä, tuijotettuaan minua hetken kulmat kurtussa.
”Mistä sitten?”
”Kaikesta, mitä sinä olet tehnyt!”

Kohotin kysyvästi kulmiani nuoremmalle tytölle. Hän huiskautti mustia hiuksiaan. Oliko nyt aika, jolloin Lisette kertoi kaiken kuulemansa ja tulkitsemansa kovaan ääneen?
”Mennään kävelylle.” hän ilmoitti ja marssi ovelle. Minun ei auttanut kuin seurata, vaikka kello läheni jo kymmentä.

Päädyimme linnan puutarhaan. Olin oikeastaan aika yllättynyt, etten ollutkaan ainoa, joka vietti siellä aikaa. Lisetelle tämä ei ollut selvästikään ensimmäinen kerta.

”Mikä sinua vaivaa?” tyttö kysyi närkästyneenä, kun saavuimme turvallisesti muiden korvien ulottumattomiin.
”Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat.” vastasin hiljaa, sipaisten hiuksiani pois silmien edestä. Se oli tavallaan totta; en ollut varma, mitä Lisette tarkoitti tarkalleen.
”Leo! Te kaksi olitte kuin kaksi marjaa! Äkkiä ette puhukaan toisillenne, ette katso toisianne silmiin! Minä puhuin hänen kanssaan -”
”Mitä? Puhuitte mistä? Minusta? Miksi?” keskeytin valpastuneena.
”Totta kai sinusta! Kenestä muustakaan? Leo kertoi, mitä täällä tapahtui, mitä käytävässä tapahtui ja ylipäänsä sinusta. Mikä sinua vaivaa? Pidät hänestä selvästi!”

Liseten ääni oli niin kiihtynyt, että melkein säikähdin sitä. Hän huokaisi ja pudisti päätään turhautuneena.
”Miksi sinä et voi hyväksyä, että pidät hänestä?”
”Minulla ei ole aavistustakaan, miltä minusta pitäisi tuntua. En edes tiedä, pidänkö hänestä sillä tavalla.”
”Totta kai tiedät.” ääni oli niin päättäväinen, ettei sitä käynyt kieltämään.
”Hyvä on, ehkä tiedän. Mutta silti -”
”Mutta mitä?”

Niin, hyvä kysymys. En koskaan ajatellut asiaa niin pitkälle, vaikka Connor olikin yksi niistä harvoista asioista, joiden annoin liikkua päässäni töiden ja Hänen lisäksi. Lisette katseli minua kalpeansinisillä silmillään.
”Onko kukaan koskaan jättänyt sinua?” hän kysyi lopulta, kun en osannut vastata ensimmäiseen kysymykseen. Naurahdin katkerasti.
”Ai onko? Kahdenkymmenen vuoden aikana, kolme ihmistä. Sattumoisin myös ainoat ihmiset, joita minulla oli.”

Lisette ei kysynyt tarkempia tietoja, eikä hänen tarvinnutkaan. Sanat pulppusivat suustani hallitsemattomina ja en edes ehtinyt ajatella niitä.

”Vanhempani hylkäsivät minut ilman minkäänlaisia sydänsuruja, vapaaehtoisesti, koska he eivät jaksaneet. Paras ystäväni jätti minut, vaikka lupasi olla paikalla aina!”

Ei se ollut Leon syytä, oma mieleni soimasi minua. Silti häntä oli niin helppo syyttää. Enää hän ei voinut vastustaa tai puolustaa itseään. Miksikö? Koska hän oli kuollut. Ja vanhempani, oi sitä katkeruuden määrää, jonka päästin ulos päivänvaloon ensimmäistä kertaa koskaan. Kylmän hyväksynnän aika oli ohi. Minullakin oli oikeus tunteisiin.

”Sinä pelkäät Leoa.” Lisette puhui hyvin hiljaa, vastapainona sille, kuinka itse korotin ääntäni. ”Tai et pelkää häntä henkilönä, mutta pelkäät, mitä hän saa sinut tuntemaan.” hän jatkoi, ennen kuin ehdin sanoa vastalauseita.

Mistä tuo tyttö oli oppinut tämän? Hän tiesi välittämisestä enemmän kuin minä, helvetti.
”Jos Leo olisi täällä...” mutisin hiljaa.
”Niin hän onkin.”
”Ei. Ei todellakaan ole, ei koskaan ollutkaan.”

Lisette näytti elävältä kysymysmerkiltä. Katsoin häntä surullisesti. Viha oli laantunut nopeasti. Tilalle oli puskenut syvä tyhjyys.
”En ymmärrä... Olen tavannut Leon useita kertoja.” hän puuskahti lopulta.
”Et ole. Leo ei koskaan päässyt Eastoniin asti.”

Puhuisinko tästä nyt? Kertoisinko suurimmat salaisuudet tälle nuorelle tytölle? Olinko todella oppinut luottamaan häneen niin paljon?
”Mutta...”
”Anna kun selitän. Leonardo Caen kuoli matkalla tänne. Minä makasin hänen vieressään, näin kun veitsi iskettiin hänen lävitseen.”
”Kuka sitten tuli kanssasi?”
”Minun kanssani tuli Connor. Turvatakseni taustoja, esittelin hänet kaikille Leona. Kukaan ei tunne häntä, kukaan ei tunne minua. Kukapa nyt tunsikaan kahta talonpoikaisperheen lasta?”

Lisette ei hetkeen saanut sanoja suustaan tai ehkä hän vain sulatteli minun sanojani.
”Keitä te olette?” hän kysyi lopulta, perääntyen muutaman askeleen, kuin peläten minua. Hymyilin huvittuneena.
”Minä olen Dina Tibon, ammattivaras. Connor on Mertonin kuninkaallisen kartturin poika. Meidät lähetettiin etsimään Hänet, varastamaan se ja toimittamaan se Mertoniin. Minä en aio satuttaa sinua, minä en estä sinua, jos juokset kertomaan kaikille. Minä luovutan. Tämä tehtävä on mahdoton.”

Kun olin sanonut viimeisen lauseen, levitin käteni antautumisen merkiksi. Lisette ei liikkunut, katsoi minua vain pää kallellaan pitkään, sanomatta mitään.

”Kuule...” hän aloitti lopulta. ”Oletko kuullut sen runon?”
”Mitä?” en ymmärtänyt mitä tyttö tarkoitti.
”Se runo, jossa puhutaan Hänestä.”
”Siis... Aiotko sinä auttaa minua?”

Lisette hymyili varovaisesti. Oliko hän tosissaan?
”Jos lupaat minulle yhden asian.”
”Minkä?”
”Hoidat välisi kuntoon Leon... tai siis Connorin kanssa.”

Sekö oli ainut ehto? Avasin suuni, mutten keksinyt mitä sanoisin. Lopulta vain kiedoin käteni Liseten ympärille ja halasin häntä tiukasti. Hän nauroi kirkkaasti.

”No niin, no niin. Oletko kuullut sen?” tyttö kikatti lopulta, vetäytyessään pois halauksesta.
”Olen, mutta ei se sitä kovinkaan paljoa minulle avannut koko asiaa.”
”Varmasti? Kaikki neljätoista riviä?”
”Niin.” vastasin, mutta kurtistin heti kulmiani. ”Mitä sinä sanoit?”
”Neljätoista riviäkö?”

Kertasin mielessäni runon.
”Versiossa, jonka minä kuulin, oli vain kahdeksan säettä.”

Lisette kallisti päätään yllättyneenä.
”Mutta nyt kun ajattelen, he sanoivat, että osa runosta oli kadonnut tai jotain vastaavaa.” pidin pienen tauon. ”Osaatko sinä kaikki neljätoista säettä?”
”En ulkoa, mutta tiedän mistä ne löytää.”

Tyttö pinkaisi juoksuun ja säntäsi puutarhasta. Kiirehdin hänen peräänsä. Lisette oli todella nopea ja kääntyi kulmista kuin salama.

”Lisette, ei tämä voi olla oikea paikka.” huomautin, kun tajusin meidän saapuneen palvelusväen käytävään. Tyttö ei vastannut, mutta huomasin hänen hykertelevän naurusta. Varovasti Lisette avasi tyttöjen huoneen oven ja livahti sisään jo pimennettyyn huoneeseen. Muutaman kynttilä paloi seinillä ja Lisette nosti yhden käteensä. Hän ähkäisi kivusta, kun kuumaa kynttilävahaa tippui pisaroina hänen kädelleen, mutta ei pysähtynyt. Seurasin häntä oman sänkyni jalkopäähän. Tyttö kumartui ja valaisi sängyn puista päätyä.

Siihen oli kaiverrettu tekstiä. Ei voi olla, ajattelin, se ei ole voinut olla silmieni edessä koko aikaa. Siinä se silti oli, siististi kaunokirjoituksella taiteiltua. Minä en ollut koskaan mitenkään erityisen hyvä lukemaan, mutta tämän verran osasin.

”Ja aikojen alussa oli Hän,
kirkas kuin Aurinko,
kaikkien jalokivien äiti.
Kepeä kuin henkäys,
tuulen mukana kulkemaan kykenevä.
Piilotettuna metsän syvimpiin syöväreihin.
Silmäteränä tuo onnen ikuisen,
vallan ja voiman.
Varasta tai lahjoita,
onni jatkuva.
Varohan silti,
se muuttua osaa.
Pienimmistä pienin,
huumavin lääke kaikista.”

”No, auttoiko yhtään? Oletko kuullut muita tarinoita Hänestä? Minä olen ja olenkin vähän huolestunut niistä... Yksi kertoo, että aurinko sammuu taivaalta ilman Häntä... Lisäksi se on niin kaunis, että saa katsojansa hulluksi. Olethan sitten varovainen, Dina? Dina?”

Kuulin kyllä Liseten sanat, mutten sisäistänyt niitä lainkaan. Pääni kelasi läpi aikaani linnassa, ja tiesin sen sillä hetkellä, kun Lisette tökkäsi minua kylkeen, koska en vastannut mitään.

Nousin jaloilleni ja kompuroin ovelle. Huoneesta kuului ärtyneitä, unisia murahduksia ja kirouksia, kun törmäsin yhteen sänkyyn pimeydessä ja parahdin kivusta. Vähät välitin niistä häiriötekijöistä, vaan haparoin tieni ovelle ja avasin sen. Syöksähdin kuin kissa käytävän poikien huoneen ovelle ja avasin sen.

Poikien huoneessa suurinosa valoista oli vielä päällä ja he olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin juttelemaan. Kun ovi avautui, katseet kääntyivät yllättyneinä. Etsin katseellani Connoria ja näin hänet istumassa vuoteella huoneen toisessa päässä. Ilme oli helposti tulkittavissa; sekoitus yllättyneisyyttä ja epävarmuutta.

Joku vihelsi kiinnostuneena, mutten välittänyt. Harpoin Connorin luokse ja istuuduin vuoteelle. Katseet seurasivat minua.

”Mitä?” kysyin viileästi. ”Hiljaisuus meni jo, eikö ole aika mennä nukkumaan?”
”Me vaan...” eräs vaaleahiuksinen poika aloitti, luoden äärimmäisen merkitsevän katseen Connoriin, joka oli punehtunut vähän. Normaalisti minäkin luultavasti olisin, mutta kiihtyneisyys peitti muut tunteet alleen.
”Ette tee yhtään mitään. Menkää nukkumaan, tämä ei vie kauaa.” vastasin tiukasti ja puhalsin lähimmän kynttilän sammuksiin. Naurahduksien ja murahduksien jälkeen muut pojat vajosivat vuoteilleen ja valot sammuivat.

”Mitä sinä oikein teet? Luulin, ettei meidän pitänyt herättää huomiota!” Connor kuiskasi matalasti, äänessään ärtyneisyyttä.
”Minä tiedän mikä se on.” vastasin niin nopeasti, ettei sanoista melkein saanut selvää.
”Mitä?”
”Tai siis, en ole aivan varma, mutta luulen tietäväni aika varmasti. Minulla on erinomainen ehdotus, ainakin.”

Connor unohti hetkessä kaikki epäilyksensä. Autuas hymy levisi hänen kasvoilleen. Nopeasti hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut iloiseen halaukseen.

”Anteeksi...” hän mutisi irrottaessaan otteensa. Nolona poika painoi katseensa pois minusta.
”Ei se mitään.” hymyilin epävarmana kuiskatessani sanat. ”Jos palaisimme Häneen -”

En ehtinyt jatkaa sen pidemmälle.
”Kuulitko?” Connor kysyi matalasti. Sydämeni alkoi hakata pelosta. Käytävästä kuului askelia, paljon askelia. Ne pysähtyivät ovelle.

”En haluaisi keskeyttää teitä, mutta joku taitaa olla tulossa.” sama vaaleatukkainen poika kuiskasi sängyltä muutaman metrin päästä.
”Dina, mene piiloon.” Connor käski hiljaa ja työnsi minut alas vuoteelta hellästi.
”Minne?” kysyin, syke kohonneena pilviin. Muutaman puolen sekunnin ajan ystäväni katsoi ympärilleen ja osoitti sitten omansa ja sitä seuraavan sängyn väliin. Siinä oli pieni varjoihin jäävä tila. Seuraavassa sängyssä ei nukkunut ketään.

Epävarmana vilkaisin Connoria joka hymähti lohduttavasti.
”Ei se luultavasi ole mitään. Mene vain.” hän mutisi ja tönäisi minua varovasti kohti väliä.

Ehdin juuri piiloon, kun kuulin oven avautuvan. Hengitystäni pidätellen, kuuntelin askelia, jotka levittäytyivät ympäri huonetta.

”Kuka teistä on Leonardo Caen?” ääni kysyi tärkeänä ja jäykkänä.
”Minä.” tunnistin rennon äänen helposti. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että olin varma, että se hyppäisi rinnastani. Kuulin paperikäärön avautuvan.
”Herra Caen, teitä epäillään vakoojantyöstä.” ensimmäinen ääni kertoi, ilmeisesti paperista lukien. ”Teidät toimitetaan vankeuteen määrittämättömäksi ajaksi, kunnes joko syyllisyytenne todistetaan oikeaksi tai vääräksi.”

Tahdoin hypätä piilostani ja sanoa, ettei se ollut totta. Kuka oli kertonut? Miksi minua ei haettu? Vai haettiinko? Oliko viereisessä huoneessa samanlainen ryhmä hakemassa minua? Puristin käteni suulleni, että hengitykseni ei paljastaisi piilopaikkaani.

”Oletteko tosissanne? Näytänkö minä vakoojalta?” Connor naurahti sarkastisesti. Kukaan ei sanonut mitään, mutta toiset askeleet tulivat sängylle. Kykenemättä tekemään mitään, kuuntelin, kuinka Connor nostettiin vuoteelta ja vietiin pois. Kyyneleet puskivat läpi. Kun ovi sulkeutui, nousin katse tyhjänä piilosta.

Vaaleatukkainen poika tuijotti minua.
”Luuletko, että hän on todella...?” hän aloitti epävarman kysymyksen, joka varmaan pyöri kaikkien mielessä.
”En.” valehtelin helposti, mutta sain ääneni täyteen varmuutta ja poika nyökkäsi.
”En minäkään.” hän ilmoitti.

Eihän Connor periaatteessa ollutkaan. Hän oli opas, minä olin vakooja ja varas. Osaamatta sanoa muuta, astelin raskaasti ovelle ja kuuntelin hetken, että äänet olivat kadonneet. Sitten luikahdin käytävän toiselle puolelle ja kaaduin vuoteelleni, täysin tietämättömänä siitä, mitä minun pitäisi tehdä nyt.