Luku 4.

Se tuntui kaikista luonnollisimmalta. Tarttua Dinan käsiin ja vetää hänet halaukseen. Oma kehoni alkoi jähmettyä kylmyydestä, mutta en liikkunut. Kuuntelin metsää. Silloin tyttö aloitti hyräilemisen, sävelmän jota en koskaan aikaisemmin ollut kuullut.

Lopulta hän nukahti. Kuulin sen Dinan hengityksestä. Annoin Dinan nukkua itseäni vasten, samalla kun itse mietin, miten selviäsimme enää eteenpäin.

Meillä ei ollut käytännössä mitään. Siinä kiireessä, millä olin lähtenyt pois leiristä, mukaan oli tullut vain kaksi puukkoa. Kaikki muu oli takanapäin. Kaiken lisäksi, palaaminenkin tuntui turhalta, sillä ensinnäkin Dina ei varmaankaan kestäisi nähdä Leon ruumista tai liiemmin sitä, että se ei ole siellä. Olin myös varma, että kimppuumme hyökännyt ryhmä oli maantieroistoja, jotka eivät jättäisi mitään leiriin.

Koko loppuyön painin samojen ongelmien kanssa. Kun Dina heräsi auringon noustessa, selitin hänelle tilanteen epävarmana. Tyttö katsoi minua täysin ilmeettömänä, otti toisen puukon, jota olin hänelle tarjonnut ja nousi seisomaan. Sitten hän lähti kävelemään.

Minä jäin seisomaan paikoilleni. Sanaakaan sanomatta, Dina valitsi suunnan ja käveli. Hänen silmissään oli tyhjä, tulkitsematon katse. Minun ei auttanut tehdä muuta, kuin seurata. Ja minä seurasin.

Se oli jo pelottavaa. Päiviin Dina ei sanonut mitään. Löysimme silloin tällöin vähän ruokaa, kerran tyttö onnistui jopa tappamaan rusakon. Eläimen kuolinhuuto muistutti lapsen parkaisua, sitä sattui kuunnella. Dina ei reagoinut, vaan iski viimeisetkin henget otuksesta. Paistoimme sen hiljaa epämääräisen nuotion ääressä. Minä halusin puhua jostakin, mutta jos yritin aloittaa keskustelua, Dina ei vastannut. Oliivinvihreissä silmissä ei näkynyt mitään.

Minusta alkoi tuntua, että hän oli tullut hulluksi. Varsinkin siinä vaiheessa, kun hyräily alkoi jälleen. Vieläkään ei kuulunut sanaakaan, mutta samaa laulua tyttö jaksoi hyräillä vaikka koko päivän. Hän ei valittanut nälkää tai väsymystä, ei mitään. Jos näin jatkuisi vielä kauan, minä olisin se josta tulisi hullu, ajattelin useaan kertaan. En edes tiennyt, menimmekö oikeaan suuntaan. Minulla ei ollut edes niitä karttoja.

Olimme kulkeneet jo yli viikon verran metsässä hiljaa. Sytytimme eräänä iltana nuotion jonkin lammen rannalle, sain tarpeekseni äänettömyydestä.

”Sano jotakin.” käskin ärtyneenä. Dina vain katsoi minua tyhjästi, kuten ennenkin. Käteni puristuivat nyrkkiin.

”Herranjumala, nainen! Minä tulen kohta hulluksi! En kestä enää, minä tahdon, että sanot jotakin. Ihan mitä tahansa. Kaikkihan aina jaksavat hokea, että puhuminen auttaa. Puhu sitten! Tai laula, tee mitä tahansa, joka näyttää ettet ole täysin kuollut sisältä!”

Hämmästyin itsekin purkaustani. Ei minua yleensä haitannut hiljaisuus näin paljoa, mutta kaikki tämä alkoi mennä jo yli. Tehtävämme, Leon kuolema ja hiljainen metsä. Dina kohotti kulmiaan yllättyneenä.

”Mitä sinä sanoit?” hän kysyi äkkiä. Ääni kuulosti vähän tavallista käheammalta, sitähän ei oltu käytetty vähään aikaan. Silti helpotus hyökyi lävitseni suurena aaltona.
”Sinä puhut.” huokaisin kiitollisena.
”Totta kai minä puhun. Mutta kutsuitko sinä minua juuri naiseksi?”

Avasin suuni, aikomuksena sanoa jotain. Dina tulkitsi sen myöntävänä vastauksena.
”Katsokin, että on viimeinen kerta.” hän ilmoitti tyynesti ja katseli loimuavia liekkejä.

Minua alkoi naurattaa. Kun nauru tulvi sisältäni kuplivana, Dina kohotti katseensa ja mulkaisi minua paheksuvasti.
”Se ei ollut hauskaa.” hän huomautti loukkaantuneena.
”Ei, ei ollutkaan.” hykersin nauraen.

Dina nappasi käteensä kourallisen lehtiä ja heitti ne minua päin.
”Lopeta sitten nauraminen!” hän kivahti, mutta tiesin, että hänkään ei ollut oikeasti vihainen. Minä nostin käteni suojatakseni kasvojani ja vastasin hyökkäykseen. Jotenkin siitä muodostui sota, jossa aseena olivat kosteat lehdet.

Lysähdimme lopulta molemmat maahan nauraen vierekkäin. Taivas oli tumma ja maa kylmää, mutta makasimme siinä selillämme.

”Tuo oli hauskaa.” Dina naurahti hetken hiljaisuuden jälkeen. Nyökkäsin, vaikken ollut varma, näkikö hän sitä. Se oli todellakin hauskinta, mitä koko matkallamme oli tapahtunut.

”Mikä se laulu on?” kysyin ja nousin istumaan. Tyttökin suoristautui ja katsoi minua hämmentyneenä.
”Mikä laulu?”
”Se, mitä olet hyräillyt kaikki päivät.” vastasin, vaikka olin aika varma, että hän oli kyllä tiennyt mistä puhuin.

Dina sulki silmänsä ja epäröi hetken.
”Ai se.” hän sanoi lopulta. Sitten hän alkoi laulaa. Ääni oli kirkas ja puhdas, kuin joessa virtaava vesi, jäisen kylmä, raikastava vesi. En ollut koskaan ajatellut, että tyttö voisi olla näin lahjakas laulaja.

”Mies kulki ja kulki,
etsi rakkauttaan.
Yli niittyjen ja vuorien,
etsi prinsessaa omaa.
Tappoi lohikäärmeen,
surmasi pahankin.
Etsi jotakuta,
joka tekisi hänestäkin paremman,
jotain joka tekisi onnellisemman.
Etsii, etsii rakastaan,
kadottamaansa unelmaa,
vaan löytääkö milloinkaan,
tahtomaansa lainkaan.
Rakkaus on terävä kuin ruusun piikki,
yltääkö kukkaan asti hän?
Vai pistääkö itsensä lopulta loppuun,
tarttuu pistimiin taipumattomiin.
Etsii, etsii rakastaan,
jahtaa yli merien ja taivaiden,
kunnes löysi ja kadotti uudestaan,
uudestaan, uudestaan.
Ja aloitti alusta,
alusta, alusta vaan.
Kunnes kadotti itsensä aivan kokonaan.”

Dina lopetti epäröiden.
”Loppuiko se tuohon?” kysyin, hieman pettyneenä. Tyttö hymähti hieman ja nyökkäsi. ”En ole koskaan aiemmin kuullut tuota.”

”Äitini opetti sen minulle.” Dina vastasi ja hymyili minulle, vähän surullisesti. ”Hyvää yötä, Connor.”
”Hyvää yötä, Dina.” vastasin ja katsoin, kuin hän käpertyi maahan ja sulki silmänsä. Kupariset hiukset levisivät tytön ympärille pitkinä ja aaltoilevina, aivan kuten ennenkin. Minusta tuntui, että mikään ei olisi muuttunut.

***

Matkamme jatkui, mutta parempana ja mukavampana kuin aikaisemmin. Joka ilta jalkojani särki ja olisin voinut vain sulkea silmäni ja nukahtaa syvään, unettomaan uneen. Nälkäkin oli melkein koko ajan, mutta se ei oikeastaan hidastanut meitä. Tai jos tarkkoja ollaan, se ei hidastanut Dinaa. Minun oli vain pakko seurata tyttöä, joka jatkoi väsymättä.

Iltaisin nukahdimme melkein samaan aikaan, välittämättä kaikista mahdollisista vaaroista. Päivän vaelluksen jälkeen kumpikaan ei jaksanut edes ajatella vahtivuoroja. Tulkoon, jos on tullakseen.

Muutaman päivän hitaan etenemisen jälkeen, Dina valpastui. Se oli aina merkki, että hän kuuli jotakin, joka ei yltänyt minun korviini asti.

Kuin kissa, tyttö kääntyi yhtäkkiä suoraan vasemmalle ja ponnahti juoksuun. Minä seurasin, yrittäen pysyä hänen jalkojensa tahdissa.

Tajusin, että metsä loppui. Heti reunan jälkeen, lähti alaspäin viettävä mäki, jonka alapäässä avautui ruohikkoinen niitty.

Liian myöhään tajusin, että Dina oli pysähtynyt. Törmäsin häneen ja molempien tasapaino hävisi. Kaaduimme rajusti alamäkeen ja kierimme pysäyttämättömästi heinikossa. Kun vauhti lopultakin loppui, makasimme päät pyörällä, koko mäen alas kierineinä. Dina kirosi minua ja yritti nousta ylös, mutta oli liian sekaisin. Samantien hän kaatui, kiroten minua entistä enemmän.

Minua alkoi taas naurattaa. Päässäni ja silmissäni pyöri, minulla oli huono olo.
”Connor, katso vähän minne menet.” tyttö mutisi ärtyneenä ja minä vain nauroin.
”Älä väitä, ettei se olisi ollut hauskaa.” vastasin virnistäen.
”Onko sinusta hauskaa kieriä holtittomasti mäkeä alas, kun ei ole varma, mitä alhaalla on?”
”Tässä tapauksessa, ehdottomasti.”

Nousimme melkein yhtä aikaa istumaan ja Dina katsoi minua vakavana. En välittänyt paheksuvasta tytöstä, vaan virnistin vain takaisin leveästi. Hän puuskahti ärsyyntyneenä ja pyöräytti silmiään. Naurahdin lämpimästi.

”Mutta miksi sinä aloit juosta?” kysyin ja haroin hieman hiuksiani, sillä ne olivat sekoittuneet kierimisen jäljiltä.
”Tuolla.”, Dina vastasi ja nousi seisomaan. Minä otin mallia ja näin, että muutaman kymmenen metrin päässä meistä, oli tie.
”Onkohan tämä tie Eastoniin?” kysyin jännittyneenä.
”En tiedä, mutta otetaan selvää.” Dina sanoi ja katsoi minuun. Silmistä näki, että hänkin odotti innolla, pääsisimmekö tästä suoraan itäiseen kaupunkiin. ”Ai niin. Sinulla on muuten lehtiä hiuksissasi.” äänensävy oli asiallisen ilmoitusmuotoinen, mutta oli tarkoitettu piikitteleväksi vitsiksi. Vaikka Dina oli kääntynyt jo kävelemään tielle, tiesin, että hänkin hymyili.

Meidän ei tarvinnut kulkea tietä pitkin pitkään, tietämättä minne se johti. Vastastamme ratsasti eräs talonpoika, jota tervehdimme. Kohteliaasti kysyimme, johtiko tie kenties Eastoniin. Talonpoika naurahti hyväntuulisesti ja sanoi, että minnes muuallekaan. Jos kuljimme kävellen, kahden päivän matkan päästä löytyi kuulemma pieni kylä, jossa oli majatalo. Kiitimme tiedoista ja jatkoimme matkaamme.

Öiksi leiriydyimme metsään, jonka reuna pysytteli tien lähistöllä ja aina välillä tie poikkesi itse metsään. Tieto siitä, että olimme jo lähellä, auttoi pitämään hyvää tuulta yllä ja jaksamaan. Nälkä tosin koversi vieläkin vatsojamme, ja huomasin laihtuneeni linnasta lähdön jälkeen. Dina, joka oli näyttänyt alusta saakka mielestäni siltä, ettei koskaan ollut saanut ihan tarpeeksi ruokaa, sen sijaan näytti selvästi entistäkin luisevammalta. Pehmeät kasvonpiirteet muuttuivat kulmikkaammiksi ja kädet sairaanoloisen laihoiksi.

Talonpoika ei kuitenkaan valehdellut. Käveltyämme hieman yli kaksi päivää, auringon alkaessa laskea, minä näin kylän. Se oli niin lohduttava näky, että aloin vain juosta. Dina jäi kerrankin minusta jälkeen, kun kiisimme melkein kylän porteille asti. Huohottaen nauroimme iloista.

Kylän nimi oli Aramoor ja se oli vähän Newrya pienempi. Meillä ei mennyt kauaa löytää majataloa, joka oli aika komea näky. Harmaista kivistä rakennettua talo oli aika suuri ja kolmikerroksinen. Pieni joki virtasi sen vierellä ja siitä luultavasti haettiin vettä sisään. Sisältä kuului ääniä, kilistelyä, puhetta ja huudahduksia. Sisäänkäynnille piti nousta muutamat kivirappuset. Ovi itsessään oli sekin komea näky, tummaa puuta ja kullanvärinen kolkutin. Sisällä kohtasimme kuitenkin uuden ongelman. Meillä ei ollut lainkaan rahaa tai mitään muutakaan. Dina tajusi sen sillä hetkellä, kun astuimme sisään.
”Connor, mitä me teemme?” hän kysyi, vilkuillen epäluuloisena ympärilleen.
”Pyydetään yöpymispaikkaa köyhille matkalaisille?” ehdotin irvistäen.
”Katso tätä paikkaa. Luuletko, että täällä annetaan mitään ilmaiseksi?”

Dina oli oikeassa. Majatalo toimi myös ravintolana ja pubina. Melkein kaikkialla oli täyttä, ja kun katsoi seinää, jolla riippui avaimia huoneisiin, suurinosa oli tyhjiä.

”Kevätmarkkinat.” tajusin äkkiä. Dina kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Tähän aikaan vuodesta, Eastonissa järjestetään suuret kevätmarkkinat.” selitin nopeasti.
”Ja sen takia täällä on paljon matkalaisia?”
”Nimenomaan.” katselin ympärilleni, yrittäen keksiä ratkaisua. Samassa ajatus iski päähäni kristallinkirkkaana.

”Dina, minä sain idean.” sanoin virnistäen.
”Minä pidän erittäin vähän tuosta ilmeestä.” Dina ilmoitti heti, katsoessaan minua kulmat koholla. Yritin pyyhkiä virneen kasvoiltani, mutta se ei onnistunut.
”Katso tuonne.” nyökkäsin huomaamattomasti pubin luoteiskulmaan. Dina vilkaisi sinne nopeasti ja kääntyi sitten minua kohti.

”Ehei, älä luulekaan.” tyttö sanoi minua mulkoillen.
”Se on ainut vaihtoehto.” suostuttelin hymyillen.
”Uhkapelit ainut vaihtoehto? Enpä usko.”

Nuoresta naisesta ajatukseni oli selvästi äärimmäisen surkea.
”Sinähän olet varas.” napautin kärkevästi.
”Se on eri asia.”
”Miten niin? Jos häviän, voit vain ryöstää vastapelaajat.”

Dina pudisteli epäuskoisena päätään, mutta minä tartuin jo hänen käsivarteensa ja kiskoin pelipöydän luokse. Onneksemme siinä istuvat miehet olivat juuri aloittamassa uutta peliä.
”Jakakaa uudestaan.” ilmoitin tyynesti ja he katsoivat minuun epäuskoisina.
”Onko tämä vitsi?” yksi kysyi röhähtäen naurusta sen jälkeen.
”Ei todellakaan.” vastasin kylmästi. ”Kunhan joku selittää minulle pelin idean.”

Miehet alkoivat heti nauraa, ja minunkin täytyy myöntää, että se kuulosti säälittävältä.
”Hyvä on.” jakaja myöntyi kuitenkin. ”Mitä annat panokseksi?”

Vilkaisin Dinaa, joka kohautti olkiaan. Muilla oli edessään rahaa, ja ilmeisesti pelaamista oli jatkunut jo jonkin aikaa, sillä kaikkien rahapinot olivat kiitettävät. Vedin esiin toisen puukoista, mutta jakaja pudisti ivallisesti hymyillen päätään. Asetin pöydälle toisenkin.

”Jos tyttö kuuluu mukaan, saat diilin.” yksi miehistä, melko harvahampainen, ilmoitti. Dina kohotti kulmiaan ja tuhahti. Olin jo vetäytymästä pois, enhän voisi ottaa mitään riskiä, että häviäisin tytön, kun hän istui pöydälle kapinallisesti. He näyttivät aika yllättyneiltä, aivan kuten minäkin, mutta panos oli jo asetettu ja pois ei voinut vetäytyä. Kirosin mielessäni Dinaa ja toivoin, että tyttö ei luottaisi minuun turhaan.

”Pelin nimi on Kanalja.” jakaja kertoi. ”Jos et tiedä, se tarkoittaa huijaria.”
”Minä tiedän kyllä, mitä se tarkoittaa.” murahdin kylmästi. En oikeasti tiennyt.
”Tarkoituksena on päästä kaikista korteista eroon. Kädessäsi on jatkuvasti kuusi korttia, joita jokainen laittaa vuorollaan kuvapuoli alaspäin pöytään, sanoen, mikä kortti on. Toiset saavat epäillä, jolloin viimeisimmän kortinlaittajan kortit käännetään. Jos hän puhui totta, epäilijä nostaa kortit. Jos hän valehteli, hänen täytyy nostaa kortit itse. Ässät kaatavat, neljä samaa korttia kaataa. Jos pino kaatuu, se siirretään sivuun ja kortit ovat lopullisesti poissa pelistä. Kakkonen on pienin, kuningas suurin. Jokaisen pitää joko laittaa sama kortti toisen päälle tai korkeampi. Jos on monta samaa korttia, ne saa laittaa yhtäaikaa.”

Nyökkäsin sen merkiksi, että ymmärsin säännöt. Jakaja jakoi jokaiselle kuusi korttia, jätti loput pakasta pöydälle nostettaviksi ja minua vastapäätä istuva mies aloitti lyömällä kortin pöytään ja sanomalla, että se oli kolmonen.

Muutama kierros peliä sujui ilman epäilyjä. Jos vilkaisin Dinaa, huomasin hänen tarkkailevan äärimmäisen tarkasti pelin etenemistä.

Kun pääsimme jätkiin asti, vastapäätäni istuvaa miestä epäiltiin vasemmalta puoleltani. Hän oli valehdellut ja joutui nostamaan pinon. Huomasin, kuin sydämeni hakkasi. Entä jos häviäisin? Lopettaisiko Dinan voittanut pelaaja? Tai jos ei lopettaisi, minulla ei ollut mitään panosta.

Peli jatkui. Ilmeettömänä tyttö katsoi korttejani. Aina, jos jouduin valehtemaan, sydämeni oli hypätä rinnasta.

Jouduin minäkin pienen määrän kortteja nostamaan. Pääsin niistä kuitenkin eroon, ja kun kaikki kortit oli jäljelle jääneestä pakasta nostettu, minulla oli viisi korttia, seiska, ysi sekä kaksi jätkää ja ässä.

Ennen minua istuva mies löi tyhjään pöytään neljä kakkosta.
”Kaatuuko?” hän kysyi tyynesti. Dina vieressäni värähti.
”Ei.”, hän vastasi ja käänsi kortit. Sieltä paljastui neljä kakkosta ja miehet hörähtivät nauruun.
”En tiennyt, että annat naisesikin pelata.”, yksi hohotti. Minä tunsin punehtuvani hiukan, mutta Dina ei reagoinut. Hän tarttui kortteihin ja otti ne kädestäni, asettaen neljä kakkosta huolellisesti muiden korttien joukkoon.

Seuraavalla kierroksella, kun tuli Dinan tai minun vuoroni, miten sen nyt ottaa, hän laittoi pöytään ässän. Miehet antoivat sen mennä helposti läpi – mutta kun minä vilkaisin kortteja, näin, että Dinalla oli kädessään kahdeksan korttia, neljä kakkosta ja neljä muuta sekalaista korttia.
”Neljä kakkosta, kaatuuko?” hän kysyi ja asetti neljä korttia pöytään. Miehet nyökkäsivät, sillä he muistivat kuinka Dina oli nostanut kyseiset kortit. Minä vilkaisin hänen korttejaan ja suuni aukesi hämmästyksestä. Hänen kädessään oli neljä kakkosta.

”Neljä kakkosta.” tyttö iski viimeiset kortit pöytään ja hyppäsi pilkallisesti hymyillen pöydältä. Epätoivoisina miehet epäilivät, mutta olimme jo voittaneet. Dinan virnistyksestä ei ollut tulla loppua, kun hän keräsi kaikkien panokset ja kommentoi jotakin miesten epäuskosta naisten oveluuteen.
”Älä koskaan luota naiseen.” jakaja nauroi, mutta muita se ei huvittanut, sillä he olivat hävinneet jo melkein kaiken.

Nauraen vetäydyimme laskemaan voittorahat. Niitä oli aivan tarpeeksi yöhön majatalossa ja voisimme vielä seuraavana päivänä käydä ostamassa ruokaa varalle. Samalla kun otimme huoneen yöksi, kysyimme, kuinka pitkä matka Eastoniin oli. Vastaus oli todella lohduttava; enää kaksi päivää.

Dina laski hieman matematiikkaa ja ilmoitti, että olimme matkanneet jo kuukauden.
”Niinkö kauan?” kysyin yllättyneenä. Tyttö nyökkäsi.
”Meidän olisi pitänyt olla jo perillä.”
”No, sen jälkeen menimme varmaan jotain kiertoreittiä.”

Sillä tarkoitin Leon kuolemaa, mutta en sanonut sitä ääneen. Viime päivien ajan, vaikka Dina olikin yleensä hyvällä tuulella, vajosi hän vielä silloin tällöin väliaikaiseen hiljaisuuteen. En halunnut ottaa mitään riskejä, enkä oikeastaan edes viitsinyt itsekään puhua aiheesta.

Avaimemme numero oli 27. Se merkitsi kuulemma, että huoneemme oli kolmannessa kerroksessa ja aivan pohjoisessa päädyssä. Majatalon huone ei ollut kovinkaan ihmeellinen, mutta kaksi sänkyä siellä oli, joka oikeastaan oli ainut kriteerimme huoneelle. Jos olisin asunut viimeisen kuukauden linnassa, olisin ajatellut huoneen tunkkaisena kopperona, mutta nyt se oli paljon enemmän kuin taivas.

Huoneen seinät olivat tummaa puuta ja yksi ikkuna avautui kylän suuntaan. Sen ympärillä oli paksut ja hieman pölyiset, viininpunaiset verhot. Molempian sänkyjen vieressä oli lipastot ja toisella seinällä vaatekaappi. Sängyt oli peitetty raskailla verenpunaisilla päiväpeitteillä.

Dina ei hidastellut, vaan veti päiväpeitteen pois, viskasi sen lattialle ja heittäytyi vuoteelle.
”Tästä tulee elämäni paras yö.” hän ilmoitti haukotellen tyytyväisenä. Minä naurahdin ja vanhasta tavasta, nosti peitteen siististi irti ja laskin lattialle, jonkin asteisesti viikattuna.

”Oletko tosissasi?” Dina virnisti huvittuneena. Hän oli kääntynyt kyljelleen sängyllä ja katseli minua virnuillen.
”Tietäisitpä vain, miten paljon isäni huusi minulle, jos en jättänyt peitettä siististi tai pedannut vuodettani.” vastasin, hieman irvistäen.
”Ashton vaikutti rennolta tyypiltä.”
”Niin hän onkin yleensä, mutta ei siinä, mitä tulee petaamiseen.” vitsailin hymyillen.

Dina pudisti hieman päätään ja vilkaisi ulos. Aurinko oli laskenut ja hämärä peitti nyt ympäristöä. Kylältä näkyi vain muutamia valopilkkuja talojen ikkunoista.
”Hyvää yötä.” hän mutisi ja käänsi kylkeä. En vastannut, vaan puhalsin ikkunalaudalla palaneen kynttilän sammuksiin ja lysähdin väsyneenä vuoteelleni. Toivottavasti uni tulisi nopeasti tänä iltana.

 

Luku 5.

 

"Dina?”

Ääni tuli paksusta pimeydestä ja pakotin silmäni auki. En pystynyt enää nukkumaan yhtä rauhallisesti kuin ennen, vaan valppaus säilyi unessakin.
”Mmh?” kysyin uneliaasti.
”Oletko hereillä?”

Se oli Connor, kukas muukaan. Näin pojan hahmon makaavan selällään sängyllä.
”Arvaa.” murahdin retorisesti. ”Tuo on typerin kysymys koskaan. Jos minä vastaan, niin olenkohan hereillä?”

Poika naurahti matalasti, mutta ei kommentoinut mitään.
”Mitä asiaa sinulla on?” kysyin. Nyt silmäni pysyivät jo auki ja aloin olla hereillä.
”Vastaisitko yhteen kysymykseen?”
”Harkitsen asiaa heti, kun kuulen kysymyksen.” vastasin epäluuloisena.

Connor epäröi.
”Mitä sinun vanhemmillesi tapahtui?” hän kysyi lopulta, hetken hiljaisuuden jälkeen. Purin huuleeni mietteliäänä. Mitä kerrottavaa minulla oli heistä? Kai tämäkin kysymys oli tultava jossain vaiheessa, varmaankin se oli vaivannut häntä siitä asti, kun oli nähnyt talossamme vain Leon.

”Hyvä kysymys.” naurahdin ilottomasti. ”Jättivät minut, lähtivät Leon vanhempien kanssa.”
”Mitä?” Connor oli selvästi yllättynyt. Huokaisin ja aloitin tarinani.

”Minun vanhempani kiirehtivät lapsen hankkimiseen. He olivat luonteeltaan kaikki seikkailijoita, eivät he osanneet asettua aloilleen lapsen kanssa. Eräänä päivänä, he veivät minut Leolle. Sitä oli jatkunut jo aika pitkään, melko usein he lähtivät Leon vanhempien kanssa Newryyn ja me jäimme kahden hänen luokseen. Leon vanhemmat asuivat siis siinä talossa, jossa minä asun Leon kanssa.”

Pidin pienen tauon. Vanhempani olivat unohtaneet minut muutaman kerran. Me asuimme tuolloin Newryn keskustassa, ja vietettyään aikaa kaupungilla, usein juotuaan itsensä myös humalaan, he menivät suoraan kotiin ja minä jäin Leolle. Hänen vanhempansa hekin unohtivat, menivät vain suoraan nukkumaan humalaansa pois. Ei se meitä nyt suoranaisesti haitannut, nukuimme kahdestaan Leon vuoteessa. Aamulla vanhempani tulivat ja pyytelivät krapulaisina anteeksi unohdustaan. Sen päivän vietin usein kotona, mutta seuraavana olin jälleen Leolla.

”Melko pian sen jälkeen, kun olin täyttänyt kymmenen, he veivät minut tavallisesti Leolle ja lähtivät kaupungille. Illalla heitä ei kuulunut takaisin, ei yöllä eikä aamullakaan. Odottelimme muutaman päivän, mutta menimme elämässä eteenpäin. Minä jäin Leon luokse, talosta tuli jotenkin yhteinen ja ennen kaikkea, kotimme.”

Connor oli aivan hiljaa.
”Entä jos heille vain tapahtui jotain? Ei kai kukaan vain hylkää lapsiaan, koska ei jaksa asettua aloilleen?”

Naurahdin vähän katkerasti.
”Sinä olet niin sinisilmäinen, Connor.” sanoi hymähtäen. Poika ei vastannut, mutta saatoin aistia hänen närkästymisensä. ”Mutta kyllä mekin ajattelimme niin aluksi. Sitten tajusimme, että melkein kaikki vaatteet olivat kadonneet kaapeista ja kun yritin käydä entisessä kodissani, se oli myyty pois.”

”Luuletko, että he katuivat koskaan?” poika kysyi hiljaa. Kohautin hieman olkiani.
”Ei sillä ole väliä. Me selvisimme Leon kanssa hyvin kahdestaan. He olivat nuoria, ja en tiedä, saattaahan olla, että olin pelkkä vahinko.”

Se oli helppo sanoa ääneen. Ajatus oli ollut mielessäni niin pitkään, kuin olin ymmärtänyt näitä asioita. Vaikka en olisikaan vahinko, olin silti virhe, jota kaduttiin. Tämän olin hyväksynyt jo vuosia sitten.

Connor ei puhunut pitkään aikaan mitään. Ehkä hän sulatteli kylmää asennettani tähän, sillä hänellähän oli rakastava isä. 
”Entä sinun äitisi?” kysyin vastavuoroisesti.
”Sairastui.”

Vastaus oli yksiselitteinen ja suora, mutta siihen oli upotettu myös viesti. Connor ei halunnut puhua aiheesta, hyvä on.
”Oliko sinulla muuta?” kysyin hiljaa.
”Ei.”

Suljin silmäni ja annoin itseni upota takaisin unettomaan uneeni, mukavalla ja lämpimällä vuoteella.

***

”Herää!”

Connorin ääni oli aivan korvani vieressä ja sai minut hätkähtämään.
”Anna olla.” mutisin avaamatta silmiäni.
”Nouse ylös.” poika naurahti huvittuneena.
”Enkä.” vastasin, silmät yhä ummessa. ”Tämä oli elämäni paras uni.”
”Ai? Mitä siinä sitten tapahtui?” hän kysyi kiinnostuneena.
”Ei mitään. Se siinä olikin parasta.”

Connor purskahti hyväntuuliseen nauruun.
”Ikävä kyllä, minun on pakko pakottaa tämä maailman paras unesi loppumaan.” hän sanoi huvittuneena. ”Meidän täytyy jatkaa matkaa. Muistatko, enää kaksi päivää?”
”Sittenhän me voimme viettää yhden nukkuen.” murahdin ja vedin peitteen pääni ylitse.

Poika ei lopettanut vaan veti sen pois päältäni. Kapinallisesti en suostunut avaamaan silmiäni.
”Jos et nyt nouse, pudotan sinut jokeen.” Connor ilmoitti nauraen.
”Niin varmaan.” vastasin epäilevänä.

Hän kuitenkin teki jotakin niin äkkinäistä, että ennen kuin tajusinkaan, Connor oli nostanut minut käsivarsilleen. Säikähtäneenä avasin silmäni.
”Mitä helvettiä sinä teet?” kivahdin ärtyneenä.
”Sinä et ota minua tosissasi.” poika ilmoitti ja lähti kävelemään kohti ovea.
”Hyvä on, hyvä on!” huudahdin pelästyneenä. ”Mennään sitten, mutta vasta kun lasket minut alas.”

Connor virnisti ja laski minut turvallisesti lattialle seisomaan. Pudistin hänelle ärtyneenä päätäni.

Laskeuduimme majatalon portaat alas ja palautimme avaimen. Tällä kertaa alakerrassa ei ollut juuri ketään, vain kahdessa pöydässä istui väkeä. Se ei tosin ollut ihme, sillä oli melko aikainen aamu. Luoja tietää, miten Connor sai itsensä näin aikaisin ylös.

Kävimme ostamassa kylältä ruokaa. Ostettuamme leipää, joitakin hedelmiä, kaksi vilttiä ja nahkarepun, johon laittaa ne, suuntasimme takaisin tien päälle.

Päivä oli kirkkaan aurinkoinen ja lämmin. Kevät tuntui vihdoin saapuneen, tietysti heti kun meillä ei ollut ongelmia kylmyyden ja nälän kanssa.

Kävelimme rauhallista tahtia, ei tuntunut yhtään, että meillä olisi kiire mihinkään. Seuraavan yön vietimme melko lähellä tietä, erään pienen puron rannalla. Vesi oli todella kylmää ja raikasta, mutta uskaltauduin jopa upottamaan varpaani siihen.

Aina välillä Connor pyysi minua laulamaan. En minä koskaan ollut oppinut kuin kaksi laulua ja molemmat hiljaisia ja synkkiä, kertoivat samanlaisia tarinoita. Se ei tuntunut haittaavan Connoria, joka kuunteli, yleensä selällään maaten ja silmät ummessa.

”Kulki tyttönen ylitse
sumuisen niityn tuon,
etsi hän avaruutta,
etsi tähtiä niitäkin.
Ei hän kaivannut rakkautta,
ei maallista valtaa.
Tahtoi hän vain mahdotonta,
jotta uneen vois itsensä
lopultakin saattaa.
Tavoitteli kuuta taivaalta,
tuota kaukaista ja kaunista.
Ehkä jotakin kauan kadotettua,
aivan tavoittamatonta.
Taivaan valolle itsensä
niin kovin helposti menettää.”

Minua ei haitannut, että hän pyysi laulamaan. Oikeastaan lauloin hiljaa ja mahdollisimman rauhoittavasti, se tuntui tavallaan terapialta itsellenikin. Vähitellen kahdesta laulusta tuli tapa, lauleskelin kun kävelimme, söimme tai olimme menossa nukkumaan.

Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun olimme lähteneet majatalosta. Jo aamulla herätessäni, tunsin ilmassa erilaisen tuoksun. Se kertoi jännityksestä, odotuksesta ja toivosta. Lähdimme kävelemään aikaisin aamulla, välittämättä kipeistä lihaksista ja väsyneistä jalanpohjista.

Emme puhuneet paljoakaan. Mielessäni pyöri tuhat kysymystä. Mitä sitten kun pääsisimme perille? Miten pääsisimme kuninkaan hoviin? Olimme selvinneet vasta ensimmäisestä osasta matkaamme, kaksi oli vielä jäljellä. Onnistuisimmeko seuraavissakin? Pääsisimmekö edes tänään perille?

Viimeinen kysymys oli pelottavin. Kuukauden odotus ja jännitys oli ollut raastavaa. Jo ajatus siitä, että ehtisimme Eastoniin vasta huomenna, tuntui mahdottomalta. Sen täytyy olla tänään, ajattelin sydän hakaten, vaikka en edes juossut tai liikkunut erityisen kovaa.

Keskipäivällä haistoin suolan. Tie kääntyi jyrkästi oikealle. Easton sijaitsi meren rannalla, tajusin äkkiä. En edes ajatellut sitä, aloin vain juosta. Jalkani hakkasivat tietä, joka vietti nyt alaspäin. Takaani kuulin Connorin askeleet. Metsä loppui ja pysähdyin henkeä haukkoen.

Ulappa aukeni edessäni. En koskaan aiemmin ollut nähnyt merta. Aallot löivät toisiaan vasten vielä kaukana horisontikin takana. Tuuli toi kasvoilleni suolan tuoksun. Connor seisahtui vierelleni.
”Katso tuonne.”, hän kuiskasi. Minä katsoin ja näin sen. Muutaman sadan metrin päässä vasemmalle, näkyi kaupunki. Sen toiselta laidalta nousi kivinen linna taivasta vasten. Kaupunki rajoittui toiselta puolelta aavaan mereen jyrkän kallion kautta, toisella puolella kiviset muurit.

Easton.

 

 

Kaikkien jalokivien äiti

Luku 6.

 

 

Easton oli komea kaupunki. Ilmassa tuoksui jatkuvasti suola ja merituuli kävi puuskittaisena ulapalta. Talot oli rakennettu tiivimmin kuin Mertonissa ja suurimman osan välissä ei ollut lainkaan tilaa. Kadut olivat siten suurempia ja joka puolella oli vilkasta elämää. Pienimmät kujat tarjosivat kuitenkin erinomaisen suojan, jos sellaista tarvitsisi.

Kaupunki oli jaettu kahteen osaan, itäiseen ja läntiseen. Nämä osat toisitaan jakoi mereen laskeva joki, joka kulki Eastonin läpi. Itäpuolella oli kuninkaan hovi ja muutamia asuinrakennuksia. Suurin osa niistä oli palvelijoiden tai muiden, jotka työskentelivät kuninkaalle, käytössä. Läntisellä puolella sen sijaan oli suuri keskusaukio, joka oli nyt täynnä ihmisiä kevätmarkkinoiden takia. Myös tavalliset kansalaiset asuivat lännessä.

Dina kulki edelläni, yrittäen nähdä kerralla aivan kaiken. Hänen hypähtelystään tuli mieleeni viisivuotias, mutta tyttö ei varmaankaan ollut koskaan edes lähtenyt Newryn ulkopuolelle. Sitä paitsi, verrattuna Mertoniin, Easton oli kaunis ja eloisa kaupunki.

Tytön kuparinkirkkaat laineet hyppelivät askelten tahdissa. Aurinko sai ne melkein säteilemään. Aina hänen kääntyessään ja sanoessaan jotain, oliivinvihreät silmät hymyilivät.

Kiertelimme Eastonissa hyvän aikaa, ennen kuin tohdin huomauttaa, että meillä oli muutakin tekemistä, kuin seikkailla kaupungissa. Dina hymyili viattomasti pää kallellaan.
”Onko ideoita?” hän kysyi huvittuneena.
”Sinähän tässä se varas olet.” vastasin virnistäen nopeasti. ”Jos saan muistuttaa sinulle, minut lähetettiin vain oppaaksesi.”
”No, opasta sitten, miten pääsemme linnaan.”

En osannut vastata. Emme voisi vain kävellä porteista sisään, vartijat nimittäin seisoivat pääporteilla. Olimme kuitenkin huomanneet, että myös sillalla, joka ylitti joen, käyskenteli miehiä vähän turhan pitkään tarkkailemassa ohikulkijoita. Tarkkasilmäinen Dina oli huomannut jokaisen olevan aseistettu ja oli helppo päätellä, että kyseessä oli vartijat, vain jossain määrin siviiliasuissa.

Olin kuitenkin huomannut jo matkamme aikana, että Dinalla oli hämmästyttävä taito ratkaista ongelmia ja murtaa esteitä tieltään. Sen hän teki nimittäin jälleen.

Päädyimme erilaisista vaihtoehdoista keskustellen markkina-aukiolle, jossa tyttö vain katosi minun katsoessa poispäin. Pyörähdin eksyneenä muutaman kerran ympäri, hämmästellen tytön äkkinäistä katoamistemppua. Aloin jo melkein huolestua, kun näin hänet juttelemassa jonkun kanssa aukion laidalla. Kampesin tieni ihmismassan halki heidän luokseen.

Dina puhui nuorelle tytölle, ehkä 13-vuotiaalle. Tytöllä oli hämmästyttävän suorat, korpinmustat hiukset ja haaleansiniset, suuret silmät. Pitkiä tummia ripsiään hän räpsytteli puhuessaan kuin viuhkaa.

”Dina, mistä on kyse?” kysyin kummastuneena. Dina pyörähti ja hymyili leveästi.
”Tässä on Leo, josta kerroin.” hän sanoi ja minä kohotin kulmiani. Dinan silmissä välähti selvästi merkiksi, ole mukana leikissä. Nyökkäsin nuorelle tytölle hymyillen hieman.

”Leo, tässä on Lisette. Hän on töissä linnassa.” Dina kertoi merkitsevästi hymyillen. ”Ja kuinka ollakaan, hänen isänsä vielä palkkaa työntekijöitä linnaan.”
”Niin.” Lisette jatkoi korkealla, pikkutyttömäisellä äänellä. Voisi sanoa, että hän sirkutti. ”Kerroin juuri Daniellelle -”
”Sano vain Dina.” nuori nainen korjasi, ehkä aavistuksen närkästyneenä.
”Miksi? Nimesi on niin kaunis.” Liseten suuret silmät suurenivat, jos mahdollista, entisestään. Dina kohautti olkiaan.

”Hyvä on. Kerroin juuri Dinalle, että linnasta lähti juuri muutama työntekijä. Uusia ei ole vielä haettu ja voisin saada teille paikat. Dina kertoi jo, että on vasta saapuneet Tranmerestä, tavannut sinut matkalla ja tarvitsisitte työtä, jotta voitte lähettää rahaa perheillenne.” Lisette puheli reippaasti.
”Ai? Niinkö hän kertoi?” kysyin ja katsoin ystävääni huvittuneena. Tämä kohautti olkiaan huomaamattomasti hymyillen.
”Niin. Voitte tulla kanssani vaikka heti, jos haluatte.”

Minä nyökkäsin hieman yllättyneenä.
”Mikä helvetti on Tranmere?” kysyin matalalla äänellä, kun Lisette lähti johtamaan meitä linnaa kohti.
”Se on hyvä kysymys.” Dina vastasi naurahtaen. ”Selitin hänelle, että tulen aivan idästä, hän kysyi, että Holdenistako, vastasin ei. Seuraava ehdotus oli Tranmere ja se kelpasi minulle.”

***

Lisette tervehti hymyillen vartijoita sekä sillalla että porteilla. He nyökkäsivät lyhyesti meille kaikille kolmelle. Nuori tyttö oli selvästi kohtelias ja paljon tekemisissä muiden kanssa, sillä oikeastaan kaikki tervehtivät häntä hymyillen lämpimästi.

Tyttö johdatti meidät linnan sisäpihalle ja pysähtyi siellä.
”Odottakaa tässä.” hän pyysi ja hölkkäsi tiehensä.

Minä käännyin Dinaa kohti, joka tarkkaili ympäristöä huolellisesti.
”Leo?” kysyin kulmat koholla. Olin kyllä tajunnut heti, että Dina ei kutsunut minua oikealla nimelläni, mutta vasta nyt sain kunnollisen tilaisuuden kysyä siitä. Nuori nainen huokaisi.
”En voinut ottaa mitään riskejä.” hän vastasi tyynesti.
”Kuinka niin?” tiedustelin uteliaana.
”En tiedä oletko huomannut, mutta näytät Ashtonilta jonkin verran, ainakin kasvonpiirteiltä. Jos joku sattuisi täällä tietämään, että hänellä on poika jonka nimi on Connor, olisimme ongelmissa.”

Kaikki on ollut hänelle vihollista. Matkamme aikana oli alkanut käsittää vain paremmin ja paremmin isäni viisaita sanoja. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että joku saattaisi tuntea isän, mutta nyt kun ajattelin asiaa, tajusin, että isä oli myynyt karttojaan tännekin.
”Joten päätit hyväksikäyttää viatonta lasta?” kohotin kulmiani huvittuneena. Dina pudisti päätään vakavana.
”Ehei, Connor. Tuota tyttöä ei käytetä helposti hyväksi, vaikka hän siltä vaikuttaakin.”

Vaikka en ymmärtänytkään, mitä Dina tarkoitti kohautin olkiani.

”Taidat olla oikeassa.” sanoin siihen, katsellen Dinan siroja, vaaleita kasvoja. Hän hymähti.
”Totta kai olen.”
”No jopas heittäydyit vaatimattomaksi.”

Dina hymyili vinosti ja tyrkkäsi minut hauikseen. Minä tönäisin takaisin ja tyttö naurahti kirkkaasti, heilauttaen päätään taaksepäin. Olisimme varmaan jatkaneetkin vielä, ellei Lisette olisi juuri kävellyt luoksemme, perässään ehkä neljissäkymmenissä oleva mies. Tervehdimme häntä kohteliaasti nyökkäämällä.

”Hyvää iltapäivää, olen Alan Ratclif.” hän esittäytyi lyhyesti. ”Saanko kysyä nimiänne?”
”Tässä on Leonardo Caen ja minä olen Danielle Tibon.” Dina kertoi, ennen kuin ehdin edes miettiä, miten minun tulisi esittäytyä. Se oli vain hyvä, sillä olisin vahingossa saattanut ilmoittaa olevani Connor Saye, joka oli oikea nimeni. Samalla tajusin myös, että kuulin ensimmäistä kertaa Dinan sukunimen ja Leon oikean nimen.

Ratclif nyökkäsi ja vilkaisi kädessään kantamiaan papereita.
”Olen ymmärtänyt, että olette työtä vailla?”
”Kyllä.” vastasimme yhtä aikaa Dinan kanssa ja vilkaisimme toisiamme välittömästi hymyillen.
”Kuten Lisette varmaan kertoikin, meillä on neljä paikkaa tyhjänä. Vahvuutenne?”

Mitähän minun pitäisi siihen vastata? Karttojen piirtäminen ei varmaankaan ollut kovin uskottava taito maalaispojalle, sillä jos olin oikein ymmärtänyt, sellaista minun piti esittää.
”Jaksan tehdä raskaitakin töitä, pärjään hyvin eläinten kanssa. Olen tarkka ja huolellinen.”

Dinan luettelo tuntui tulevan ulkomuistista, ilman sen kummempia miettimisiä. Ratclif kirjasi jotain nopeasti ylös ja katsoi sitten minuun.
”Öh... Minäkin jaksan kyllä tehdä annetut tehtävät ja pärjään eläinten kanssa. Osaan myös piirtää, jos sellaista taitoa missään kaivataan.”

Mies katsoi minua hetken kummastuneena, mutta kohautti sitten olkiaan.
”Tibon, sinä voisit mennä linnaan. Nouse ensimmäiset portaat ylös aulan oikealta puolelta toiseen kerrokseen, käänny vasemmalla, kulje käytävän päätyyn ja siellä oikealle. Sitten mene käytävää pitkin, kunnes vasemmalla on puinen ovi, jossa ei ole lainkaan lukkoa. Sen takaa löytyy portaat, joiden yläpäässä on Susan Fitzalan, palvelijoiden tehtävänjakajan, huone. Hänellä on varmasti tehtävää sinulle, sano että minä lähetin sinut.” Ratclif selitti nopeasti. Rukoilin Luojalta, että minulle ei tulisi yhtä monimutkaista reittiä kuljettavaksi. Dina kertasi sen nopeasti mielessään, nyökkäsi ja lähti ovia kohti.

”Sinä sen sijaan...” vanhempi mies kääntyi minua kohti. ”Tuolla linnan takana on talli, matala kivinen rakennus. Jossain siellä on kalju mies tekemässä töitä. Hän on seppä Anthony Brook. Sano, että lähetin sinut lopettaneen pojan tilalle, hänkin antanee jotakin puuhaa.”

Ratclif piti pienen tauon.
”Ai niin, melkein unohdin. Tibon!”

Dina käännähti kannoillaan ja katsoi kysyvästi miestä.
”Tulkaa molemmat kun kello lyö yhdeksän huoneeseeni länsisiipeen. Opastan teidät nukkumapaikoillenne ja kerron jotakin yksityiskohtia.”

Sen erityisempiä esittelykierroksia emme saaneet. Viesti oli selvä: jos ette nopeasti opi kulkemaan täällä, etsitte toisen työn.

***

Anthony Brook, tai seppä Tony, kuin hän toivoi itseään kutsuttavan, oli oikeastaan melko mukava mies. Hän kyseli jotakin kokemuksestani hevosten parissa ja nauroi vain kovaan ääneen, kun myönsin, että en ollut ihan yhtä taitava kuin oli alkuun sanonut. Mies ilmoitti vain, että kaikki melkein kertoivat olevansa taitavampia kuin oikeasti saadakseen linnasta työtä. Oikeastaan koko loppu iltapäivä kului siihen, että Tony selitteli minulle tehtäviä ja jutteli muuten vain rennosti.

Mies esitteli minulle tallin, kertoi tehtävistä joita voisin tehdä. Minä sepittelin kysymyksien tullessa tarinoita kuvitteellisesta perheestäni. Ainakaan vielä ei onneksi ollut tullut vastaan ketään, joka tietäisi paljon ihmisiä Tranmerestä.

Jo ennen kello yhdeksää seppä päästi minut pois. Avukseni hän ojensi linnan kartan, vähän epävarmana.
”Toivon että osaat lukea tätä.” mies sanoi hiljaa.
”Totta kai.”

Tajusin liian myöhään, että vastaus oli tullut aivan, aivan liian nopeasti. Tony kohotti epäluuloisena vaaleita kulmiaan.
”Todellako? Et edes katsonut sitä.” hän sanoi ja ääni oli epäluuloa pullollaan.
”Öh... Tai siis... Isäni opetti minulle siitä jotakin.” sepitin nopeasti ja äärimmäisen epäuskottavasti. Seppä sivuutti sen myhähtämällä ja sanoi hyvästit, ohjeistaen, milloin minun tulisi seuraavana aamuna. Sydän hakaten ja karttaa puristaen lähdin tallilta, toivoen, etten juuri tehnyt jotakin, joka paljastaisi minut.

***

En nähnyt Dinaa missään, vaikka yritinkin etsiä häntä. Kartan avulla minun onnistui suunnistaa virheettömästi länsisiipeen ja löytää Ratclifin huone. Jäin oven ulkopuolelle odottelemaan, että kuulisin kellojen soittavan yhdeksää, sillä ensinnäkään en halunnut mennä yksin Liseten isän huoneeseen enkä toisekseen myöskään olla hirveästi etuajassa.

Kellon lyöntien alkaessa ystäväni käännähti käytävän kulmasta ja säntäsi luokseni huohottaen.
”Miten sinä löysit tänne?” hän kysyi, yrittäen saada hengitystään tasaantumaan ja korjailla hiuksiaan.
”Helposti.” vastasin viattomasti ja vilautin karttaa, joka oli turvallisesti kädessäni.

Dina puuskahti ärsyyntyneenä.
”Löysitkö mitään?” kysyin ja koputin samalla oveen. Tyttö ei vastannut, vaan ravisti vain päätään. ”En olettanutkaan.” huokaisin.
”Kuinka niin?”
”Olet hyvä, muttet nyt ihan niin hyvä.”

Ennen kuin Dina ehti vastata, oven takaa kuului ääni.
”Sisään!”

Astuimme Ratclifin huoneeseen. Vain vaivoin minun onnistui peittää hämmästykseni. Olin odottanut jotakin kirjoituspöytää ja ehkä pientä kirjahyllyä, mutta huone olikin toisenlainen.

Yhdeltä seinältä avautui melko suuri ikkuna, josta näkyi aavaa peltoa ja niittyä. Sen vieressä oli muutama kirjahylly ja ilmassa tuoksui paperi. Ratclif itse istui puisen, ehkä männystä tehdyn, kirjoituspöydän takana mustekynä kädessään, lueskellen jotakin paperia. Hän kohotti hieman katsettaan ja murahti tunnistaessaan meidät.

Mertonissa työskentelevällä, samoja hommia tekevällä miehellä, oli paljon pienempi huone, jossa ei ollut lainkaan ikkunoita. Hän ei oikeastaan edes viettänyt aikaa omassa huoneessaan, ellei ollut pakko.

”No, miten iltapäivä sujui?” Ratclif kysyi kysymyksen kiinnostumatta aiheesta itse lainkaan. Oikeastaan se ei kuulostanut yhtään kysymykseltä.
”Hyvin.” Dina vastasi katsellen ympärilleen - luultavasti etsien merkkejä Hänestä.
”Mmh.” Ratclif piti pienen tauon. Nyt kun katselin häntä tarkemmin, huomasin, että oikeastaan hän näytti aika paljon Liseteltä, ainakin kasvonpiirteiltään ja silmiltään.

”Minä vien teidät nyt palvelijoiden huoneisiin.” hän ilmoitti lopulta ja nousi seisomaan pöytänsä takaa. Mies käveli vähän hitaammanpuoleisesti ovelle ja avasi sen. Seurasimme hiljaisina Dinan kanssa.

”Meillä palvelijat nukkuvat heille varatuissa huoneissa, naiset ja miehet erikseen.” Ratclif aloitti kun olimme kulkeneet hiljaisuudessa minuutin verran, painottaen viimeistä sanaa. Vilkaisimme toisiamme Dinan kanssa.
”Me emme...” tyttö aloitti nopeasti, muttei ehtinyt jatkaa.
”On tärkeää, että olette aina kutsun tullessa valmiina. Tai, ainakin neiti Tibon. Sinä toinen taas, olet joka aamu talleilla puoli kuudelta.”
”Seppä Tony kertoi sen minulle jo.” vastasin närkästyneenä, koska Ratclif ei ollut edes kuunnellut loppuun Dinan vastalausetta.
”Hyvä.” pieni tauko. ”Opitte melko nopeasti kulkemaan linnassa, tai ainakin teidän pitäisi oppia. Palvelusväki syö kaikki yhdessä, ellei teillä ole vuoroa, jolloin syötte vasta myöhemmin. Tälläistä on esimerkiksi lounaan tarjoileminen hoville. Aamulla kello seitsemältä, lounasta kahdelta ja päivällistä kahdeksalta. Aikatauluja tulee noudattaa. Meillä on yleinen käytäntö, että hiljaisuus laskeutuu kymmeneltä. Huoneissa on kaapit, joista löytyy palvelusväen vaatteita, esimerkiksi sinulle, Tibon.”

Ilmeisesti hän paheksui Dinan tapaa pitää pelkkiä housuja.

Olimme saapuneet erään käytävän päähän ensimmäisessä kerroksessa.
”No niin. Vasemmalla puolella on naisten huone, oikealla miesten. Molemmissa on muutama tyhjä vuode, saatte valita omanne vapaasti.”

Sen enempää sanomatta, hän kääntyi ja lähti. Dina huokaisi syvään.
”No, oletko valmis?” kysyin hiljaa. Tyttö nyökkäsi.

Hän meni oven luokse ja asetti kätensä sen kahvalle. Nyökkäsin rohkaisevasti, vaikka tunsikin itse kaipaavani enemmän rohkaisua. Dina pujahti sisään raotettuaan ovea aavistuksen. Katsoin hänen peräänsä, kunnes ovi naksahti kiinni. Jäin yksin autioon käytävään, kuuntelemaan hiljaisuutta.

Minä siirryin oikeanpuoleiselle ovelle ja tartuin metalliseen kahvaan. Puristin sitä hetken, kunnes vedin oven auki ja astuin sisään.

Huoneessa oli ehkä kaksikymmentä henkilöä, minua nuoremmista kaksi kertaa vanhempiin. Jako oli selvä; toisella puolella vanhat, toisella nuoret. Nuorempien puolelta kuului eloisaa puhetta, joka tosin hiljeni, kun kaikki huomasivat, että olin uusi.

Kiusaantuneena saamastani huomiosta, hymähdin hiljaa. Otin muutaman varovaisen askeleen ja huomasin yhden vapaan sängyn kauempana.
”Hei!”

Huuto kajahti nuorten puolelta ja käänsin nopeasti katseeni sinnepäin. Yhdeltä vuoteelta oli noussut seisomaan minua jonkin verran pidempi vaaleahiuksinen poika, jolla oli tummat silmät.
”Oletko uusi?” hän kysyi, ehkä vähän retorisesti. Nyökkäsin kuitenkin aavistuksen.

Poika tuli luokseni ja ojensi kätensä.
”Nimeni on Count Bartelot.”

Tartuin käteen ja hymyilin hieman.
”Olen Co... Leo Caen.” hengähdin helpotuksesta, kun en lipsauttanutkaan todellista nimeäni. Count nyökkäsi.
”Tervetuloa.”

Niin, tervetuloa. Toivottavasti pääsen takaisin kotiin pian.