Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


sunnuntai, 21. kesäkuu 2015

hellou hellou hellou

Mikä Hän on? Vai kuka se on?

Olet löytänyt tiesi vuonna 2015 kirjoitettuun tarinaan, jonka takana piileksii 15-vuotias tyttö. Koko teksti on julkaistu tällä sivulla ja voit sen täältä myös kokonaisuudessaan lukea. Kommenttejakin saa jättää :)

Tarinan nimi on siis Hän ja se kertoo nuoresta naisesta, joka lähetetään tekemään tehtävää, joka tuntuu mahdottomalta apunaan vain lapsuudenystävänsä ja kartturin poika. Tämä on kokonaan oman mielikuvitukseni tuotetta ja itse olen juonenkäänteet kehitellyt, pienellä avulla ystävältä :)

Tarina on jaettu kolmeen osaan, jotka on erotettu kursivoiduilla tekstin pätkillä lukujen välissä.Tämän enempää en teitä pidättele, vaan saatte aloittaa lukemisen :)

Terveisin, 

Zia

sunnuntai, 21. kesäkuu 2015

1-3.

Ja aikojen alussa, oli Hän.

 

Luku 1.

Pitkät kuparinhohtoiset hiukseni roikkuivat selässä, tutuilla luonnollisilla laineillaan. Puhalsin yhden suortuvan hiljaa silmieni edestä ja tarkkailin ympäristöä. Kaupunki oli äänetön ja sen tuoksussa oli jotakin ihanan tuttua.

”Dina, sinä saat hetken aikaa.”, Leo katsoi minua jännittyneenä. Se paistoi kuin päivänvalo hänen kalpeansinisistä silmistään. Hymähdin hänelle lohduttavasti.
”Enempää en tarvitsekaan.”

Leon tutut piirteet painuivat pilvetöntä yötaivasta vasten. Paras ystäväni huolehti aina näistä asioista paljon enemmän kuin minä. Välillä tuntui, että tämä ei osannut lainkaan tarttua tilaisuuteen, vaan jäi vatvomaan päätöksiään pitkäksi aikaa, myös niiden tekemisen jälkeen. Oljenväriset hiukset olivat sekaisin, kuten aina. Leo ei käyttänyt juurikaan aikaa siistiytymiseen. Ystäväni laiha vartalo kertoi vähänlaiseksi jääneestä ruuanmäärästä, aivan kuten minunkin omani. Pelkästään siitä, miten paljon onnistuimme varastamaan riippui, kuinka paljon eläisimme vielä näiden vajaan kahdenkymmenen vuoden lisäksi.

Turhautunut huokaisu. Leo oli totaalisen kyllästynyt ylimielisyyteni. Naurahdin kirkkaasti ja virnistin hänelle.
”Kello tikittää, Danielle.”,  tämä mutisi, ihan vain ärsyttääkseen minua. Pelataan sitten sitä peliä.
”Tiedän, Leonardo.”, napautin takaisin ja livahdin tieheni.

En herättänyt huomiota, mutta sehän oli tarkoituskin. Kuljin talojen ulkoseinien vierellä, juuri siellä mihin valo ei aivan yltänyt. En säikähtänyt, vaikka välillä aiheutinkin ääniä ympäristöön. Olin oppinut nopeasti, että kukaan ei säikähdä yksittäistä ääntä kylän keskustassa, jossa kuuluu muutenkin jatkuvasti kenkien kopinaa, naurua, koirien haukkumista ja muita sellaisia ääniä.

Tuolla hän oli, herttuatar. Jos tämä onnistuisi, ongelmat olisivat takana päin. Ei jatkuvaa varastamista. Ei jatkuvaa nälkää. Henkäisin syvään ja vedin hupun päähäni. Lyhyt viitta hulmahti selässäni.

Juoksin niin kovaa kuin pystyin, esitin etten huomannut. Se oli tutuin tapa minulle, vaati vain sorminäppäryyttä. Sitten törmäsin herttuattareen sellaisella voimalla, että me kumpikin kaaduimme.
”Anteeksi, anteeksi!” huusin nopeasti muutaman kertaan, jonka jälkeen esitin auttavani hänet ylös – kaikki lankesivat siihen joka kerta. Toinen käteni nappasi rahapussin niin nopeasti, etten hän huomannut hämmentyneisyydeltä mitään.

Palasin Leon luo, joka hymyili nyt jo vapautuneemmin seistessään varjojen tarjoamassa suojassa. Se oli aika toistuva kuvio, poika osaisi rauhoittua heti, kun näki kaiken menevän hyvin.
”Hyvää työtä, Dina.”, hän naurahti rennosti, unohtaen huolensa kiinnijäämisestä lopullisesti.

Varastaminen sujui jo niin helposti, kuin tanssi. Vuosien harjoittelu oli tuottanut tulosta, hertuattaren rahojen ansiosta ei tarvitsisi varastaa hetkeen. Mutta kuinka pitkäksi se hetki ehtisi venyä?

***

”Et voi olla tosissasi.”, Leo mulkaisi minua epäuskoisena. Kohautin viattomasti hartioitani. ”Emme tarvitse sitä.”, nuori mies jatkoi kiusaantuneena, yrittäen kääntää päätäni.
”Ei tässä olekaan kyse tarvitsemisesta.”, vastasin hieman ärsyyntyneenä itsekin. ”Se on elämäntapa.”

Huokaisin miettien lisää argumentteja menemisen puolesta.
”Sitä paitsi, haluan nähdä muitakin kaupunkeja Newryn lisäksi.”
”Jonain päivänä ehkä, mutta miksi nyt? Kerrankin on hetki, jolloin henkemme ei ole riippuvainen varkauksista, ja sinä haluat ehdoin tahdoin silti lähteä Mertoniin, valtakunnan suurimpaan kaupunkiin jota valvotaan kaikista tiukimmin?
”Newry ei tarjoa haasteita.”, kivahdin yrittäen saada kantaani läpi.
”Mikset samantien yrittäisi valloittaa koko linnaa ja tappaa kuningasta?” Leon ääni nousi sarkastiseksi.
”Ehkä yritänkin!”, tiuskaisin vihaisena, ylittäen samalla jonkin näkymättömän viivan, jota ei olisi pitänyt ylittää.

Leo pudisteli päätään, ymmärtämättä minua lainkaan. Hän oli vetäytymässä tästä taistosta, antamassa periksi.
”Minä en ole mukana.” vastaus oli yllättävän tyyni.
”Ihan sama.” yritin olla yhtä rauhallinen, vaikka olin yllättynyt siitä, että Leo jättäisi minut yksin. Koskaan aikasemmin nuori mies ei ollut sitä tehnyt, eikä varmaan edes harkinnut. Vihaisena kuitenkin lähdin huoneesta, paiskaten oven perässäni. Leo saattoi olla paras ystäväni ja olimme tunteneet lapsesta asti, mutta tämän tekisin yksin, ellen apua saisi. Leo jääköön kotiin nukkumaan. Oven paiskautuessa kiinni kuulin pojan huokaisevan raskaasti keittiön pöydän äärellä. Tunsin hänet niin hyvin, että tiesin hänen harovan hiuksiaan nyt epätoivoisena.

***

Aamu sarasti usvaisena ja aurinko pilkahteli silloin tällöin pilvien raoista. Minä heräsin aikaisin ja pukeuduin heti. Hiivin huoneestani ja astelin äänettömästi Leon ovelle. Pieni kotoinen mökkimme oli juuri riittävän suuri kahdelle nuorelle aikuiselle, jotka olivat tulleet toimeen keskenään, no... yli viisitoista vuotta. Hassua, miten hyvin ihminen oppii selviämään nuorenakin itsenäisesti, kun ei ole muita vaihtoehtoja.

Avasin Leon huoneen oven ja näin tämän makaavan kyljellään peitteen alla. Joinakin pelottavina yöinä olin löytänyt itseni tuosta sängystä, käpertyneenä pojan viereen, hakien hänestä turvaa. Vaikken sitä kenellekään muulle kuin Leolle myöntänyt, ukkonen oli yhä minusta pelottava ja kaipasin aina silloin ystäväni viereen turvaan. Hän aisti hätäni joka kerta ja osasi lohduttaa. En edes saattanut kuvitella elämää ilman Leon tarjoamaa suojaista muuria.

Pyydän anteeksi heti kun palaan Mertonista, ajattelin hymähtäen ja suljin oven ääntäkään päästämättä.

Ulkona oli viileää ja kylmyys puri ohuen viittani läpi. Jopa keskikeväästä saattoi pakastaa öisin, jonka jälkeen nurmi oli huurteen peitossa ja jäätävä ilma vaivasi iltapäivään asti.

Satuloin hevoseni nopein liikkein, nousin selkään ja yritin liikkua mahdollisimman paljon kylmyyttä karistaakseni. Kannustin rautiaanpäistrikön ruunani raviin tietä pitkin. Se liikkui tanssahdellen ja pitkä harja heilahteli kuin se eläisi aivan omaa elämäänsä.

Mertoniin ratsastaminen kesti muutaman tunnin ja ehdin sinne vasta, kun aurinko saavutti keskitaivaan. Matkani mittaan aurinko oli alkanut lämmittää enemmän ja enemmän. Siinä valossa oli hatara toivo, lämpö palaisi vielä ja toisi kesän mukanaan.

Jätin ratsuni Mertonin ulkopuolelle, sillä se tuntui parhaalta tavalta olla huomaamaton. Kaupungissa oli jo ruuhkaa, ihmiset kiirehtivät torille, sillä sunnuntain kunniaksi pidettiin markkinat. Oli helppo livahtaa joukkoon, varastaa hieman ruokaa kojuista ja muutama rahapussi. Se oli tuttua, aivan samanlaista kuin Newryssa.

Mutta minä halusin jotakin erilaista, senhän takia oli tullutkin tänne.

Pyörin muutaman tunnin kaupungissa, vieden tavaraa sieltä täältä. Olin kyllästynyt. Tämä oli tavattoman tylsää. Tavallisia ihmisiä, tavallisia esineitä. Odotin ilmeisesti lähtiessäni, että kuningas kävelisi kadulla ja sattuisi kantamaan kaikkia korujaan ja kalleuksiaan mukanaan.

Ilta alkoi jo hämärtää, ja tiesin, että pian täytyisi suunnata kotiin. Oikeastaan olin jo lähdössä, kun huomasin jotakin epätavallista. Ihmiset väistivät jotakin kadulla hieman, he siirtyivät sivummalle kunnioittavasti. Luikahdin lähemmäksi ja pääsin näkemään sen, mitä olin odottanutkin.

Jos kuvailisin kadulla kulkenutta miestä yhdellä sanalla, se olisi kopea. Epäluuloinen katse kiersi kaikissa, jotka jo iäkkäämpi herra ohitti. Hän venytteli pitkiä, kapeita sormiaan, joissa kimalsi useita sormuksia. Vasemmalla puolella kulki toinen mies, joka oli osapuilleen kaapin kokoinen ja liikkui melko kömpelösti. Ei mikään ihme sillä lihasmassalla.

Tämä oli juuri sopiva haaste retkeni päätteeksi.

Tein saman tempun kuin Newryn herttuattaren kanssa. Välittämättä muista törmäsin mieheen, joka kirosi minua monin sanoin. Pyytelin anteeksi ja tartuin hänen käteensä, auttaen ylös. Kaksi sormusta jäi minun käteeni, melkein kuin palkaksi auttamisesta. Tästä ei vain sovittu etukäteen.

Se tapahtui niin nopeasti, etten edes tajunnut, mikä meni vikaan. Olin jo kauempana sivukadulla, aioin katsoa saalistani tarkemmin, kun käsi tarttui olkaani ja repäisi kivuliaasti pois pieneltä tienpätkältä.

Se oli kopean miehen henkivartija, joka ei lainkaan säästellyt lihastensa käyttämistä. Löin pääni erään talon kiviseen seinään. Käteni puristi valkoisena sormuksia, mutta autamattomasti mies puristi sormiani, kunnes otteeni löystyi ja pudotin kultaiset renkaat hänen otteeseensa.

”Vai varas olet sinä.” kohtasin kiusaantuneena toisen miehen katseen, sen erittäin ylimielisen. Nyt kun katsoin häntä tarkemmin, huomasin ohuet harmaat hiukset. Ne näyttivät harvenneen lyhyen aikavälin sisällä paljonkin. Vasemman käden sormensa hän oli nostanut hieromaan leukaansa tavalla, joka oli äärimmäisen raivostuttava. Joku oli varmaankin joskus antanut ymmärtää, että tällä miehellä oli jonkinlainen kyky nähdä ihmisten läpi ja nyt nuo sadepäivänharmaat silmät luulivat lukevansa minua kuin avointa kirjaa. Huvittava ajatus.

Mitä nyt tapahtuisi? Tapettaisiinko minut? En ollut kuvitellut kuolevani vielä pitkään aikaan, minulla oli aina ollut vahva elämänhalu. Se ei ollut murtunut edes heikoimpina öinä.
”Vastaa.”, käänsin katseeni vilkaisemaan toista miestä, joka puhui matalammalla, uhkaavammalla äänellä. Nyökkäsin aavistuksen epävarmana. Eihän sillä varmaan väliä ole, mitä vastaisin. Olin jo näyttänyt kuka olin. Henkivartija katsoi nyt suojeltavaansa kysyvästi. Tämä heilautti välinpitämättömästi kättään, merkkinä siitä, että minut saisi tappaa.
”Ei kuitenkaan tässä.”, hän sanoi vielä ja otti jo muutaman askeleen, varmaankin lähteäkseen.

”Ettehän te voi...”, aloitin sydän hakaten pelosta.
”Miten niin en voi?” kysymys oli kylmä kuin jää. ”Sinä varastit minulta, kuninkaan neuvonantajalta. Minulla on täysi oikeus tehdä tämä.”

Avasin suuni, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Mitä voisin sanoa? Hän oli oikeassa. Minä kuolisin, tähän paikkaan. Leo odottaisi minua kotiin, ajatellen etten epäonnistuisi, enhän minä koskaan tehnyt sellaista. Hän odotti tulevaa, jota ei koskaan tulekaan.

”Mitä täällä tapahtuu?”

Tämä ääni oli pehmeämpi. Ilmeisesti neuvonantaja ei pahemmin välittänyt puhujasta vaan heilautti kättään. Huomaamattani huokaisin helpotuksesta, tämä viivytti kohtaloani ainakin hetken.
”Joku varas, yritti viedä minulta. Asia hoidetaan jo pois päiväjärjestyksestä.”

Alkuperäinen puhuja otti muutaman askeleen lähemmäksi nähdäkseen minut. Hän katsoi minua hetken. Hänenkin hiuksensa olivat harmaat, mutta pidemmät ja sekaisemmat kuin neuvonantajan. Olin melko varma, että leuan ulkosyrjässä oli mustetahra, taiteilija ehkä? Kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät korkeat ja pystyin kuvittelemaan, että nuorempana hän oli ollut komea mies.
”Sinä et liiku syrjäkaduilla, Nicholas.”, hän sanoi tyynesti tarkkailen minua ruskeilla silmillään.

Nicholaseksi kutsuttu mies huokaisi kovaäänisesti.
”En niin, tämä vei sormukseni pääkadulla, yritti törmätä minuun ja...”
”Hän siis sai ne kuljetettua tänne asti?” ilmiselvästi nämä kaksi tunsivat toisensa läheisesti, sillä myöhemmin saapunut ei epäröinyt keskeyttää Nicholasta. Katsoin häntä aavistuksen kiitollisena, sillä sain hänen ansiostaan ainakin hetken enemmän elinaikaa. Voisin vaikka vannoa, että hänen silmänsä välkähtivät ja hän melkein iski silmää minulle.

Nicholaksen silmät sen sijaan salamoivat ja tämä nyökkäsi lyhyesti ja jäykästi. Asiaa oli vaikea myöntää. Tunsin aavistuksen ylpeyttä sisälläni.
”Kuten sanoin, asia hoidetaan jo pois päiväjärjestyksestä, Ashton.”, ääni oli viileä ja vihainen.

Ashton kääntyi kohti Nicholasta silmissään katse, joka kieli siitä, että hän vastusti ajatusta.

”Tajuatko lainkaan?” hän kysyi nopeasti, ääni madallettuna. ”Hän voisi tehdä sen.”

Mitä se tarkoitti, sitä en tiennyt. Nicholaksen silmät vain ensin laajenivat ja sitten supistuivat sirille. Hän vilkaisi minua muutaman kerran, tuntui arvioivan kykyjäni. Suu avautui ja sulkeutui, kuin yrittäisi keksiä vasta-argumentteja.

Niitä ei tullut. Vain lyhyt nyökkäys ja sillä samalla hetkellä vartija irrotti otteensa. Seisoin lamaantuneena paikoilleni. Ranteitani särki.
”Älä kuvittelekaan karkaavasi.” vartija puuskahti. Kumpa voisinkin edes yrittää. Jalkani eivät totelleet lainkaan.

”Seuraa meitä.”, Ashton sanoi ja loi minuun lempeän katseen. Hymähdin kiitollisena avusta, sillä ilman häntä, olisin nyt jo hengetön. Mitä olisikaan tapahtunut, ellei Ashton olisi sattunut paikalle minun ollessani ongelmissa? Nicholas lähti kävelemään mutisten kirouksia itsekseen. Kaikki esittivät, etteivät huomanneet hänen vihaisuuttaan.

Kuljimme hiljaisina kaupunkin läpi, kohti länsireunalla sijaitsevaa linnaa. Olin hämmentynyt, enkä tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi. Mitä minun haluttiin tekevän? Näkisinkö Leoa enää koskaan?

Linnan porteilla vartijat kumarsivat nopeasti ja päästivät meidät sisään. En uskaltanut kohottaa katsettani vaan tuijotin hiekkatien pintaa. Hengitin tavallista kiihtyneemmin.

Ashton vilkuili minua silloin tällöin varmistaakseen, että olin mukana. Yritin vastata katseisiin kysyvästi, mutta tämä vain pudisti aavistuksen päätään, ei vielä. Aloin muuttua kärsimättömämmäksi.

Linnassa oli viileää  ja kuljimme kankailla verhottujen salien lävitse. Käteni olivat tiukasti nyrkissä, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Jos ohitimme jonkun, tuijottivat he perääni hämmästynein katsein. Nuori nainen housuihin pukeutuneena ei ollut tavallisin näky, ja myös kuparinväriset hiukseni herättivät usein katseita, sillä väri ei ollut kovin yleinen. Melkein kaikilla oli tässä ja naapurivaltakunnissa ruskeat, mustat tai vaaleat hiukset. Minä olin perinyt taas hiusvärini äidiltäni, joka... no, ei siitä sen enempää.

En kohottanut katsettani, ennen kuin saavuimme suurten, kunnioitusta herättävien puuovien taakse. Ashton vilkaisi minua merkitsevästi ja nyökkäsi oven edessä seisovalle vartijalle. Juuri kun vartija oli tarttumassa kahvaan, vasemmalta käytävästä kuului huudahdus.

”Isä!”

Ashton kääntyi katsomaan huudon suuntaan ja hymyili tulijalle hieman, mutta hymystä näki, ettei nyt ollut oikeasti aikaa.

Tulija oli suurinpiirtein ikäiseni poika, jolla oli tummat, keskeltä hieman pystyssä sojottavat hiukset ja hasselpähkinänväriset silmät. Hänen leukansa oli kapea ja poskipäät korkeat. Oikeastaan, hän näytti vuosikymmeniä nuoremmalta versiolta Ashtonista.
”Minä yritin etsiä sinua joka paikasta, piirsin tänään kartan kaupungin itäosasta ja...”
”Connor, ei nyt.” Ashton keskeytti lempeästi. Nuori mies kohotti yllättyneenä kulmiaan ja katsoi minuun yhtäkkiä. Tuijotimme toisiamme hetken verran suoraan silmiin, kunnes Connor käänsi katseensa pois.
”Mitä tapahtuu?” hän kysyi matalalla äänellä. ”Hän ei kuulu tänne.”

Ashton huokaisi.
”Sinun kannattaisi itseasiassa tulla mukaan.”, ja ennen kuin Connor ehti vastustella, vartija oli avannut oven ja tilannetta hiljaisena seurannut Nicholas astui sisään. Minä asettelin nopeasti hiuksiani siistimmin, sillä ymmärsin, että astuimme kuninkaan saliin. Sydän hakaten seurasin Ashtonia ja Connoria.

Seurasin muiden esimerkkiä ja kumarsin aavistuksen uskaltamatta kohottaa katsetta kuninkaaseen tai hänen toisella puolella istuvaan tyttäreensä, prinsessa Lucreziaan. Onneksi Ashton aloitti puhumaan.

”Teidän korkeutenne, edellisen epäonnistuttua sen hankkimisessa, tässä voisi olla uusi hakija.” mies sanoi kunnioittavasti. Varovasti vilkaisin ylös ja näin kuninkaan silmien arvioivan minua sanomatta mitään. Laskin katseeni tuijottamaan taas kivilattiaa.
”Kohota katseesi.” hän käski lopulta. Hengähdin hiljaa ja nostin silmäni maasta. ”Miksi hän olisi sopiva?”

Ashton naurahti matalasti.
”Hän melkein onnistui viemään herra Nicholaksen sormuksia.”

Nicholas murahti ärtyneenä ja mulkaisi Ashtonia.
”Vai niin. Melkein ei kuitenkaan riitä tässä tilanteessa.” kuningas huomautti terävästi. ”Mutta ymmärrän mitä ajat takaat. Nicholas pitää tarkkaa huolta tavaroistaan. Sormuksia vielä...”

Muiden huoneessa olijoiden katseet polttelivat selkääni. Mitä minusta haluttiin? Olin varas, kuninkaalla ei pitäisi olla tarvetta minulle.

”Ehkä hän on käypä yrittämään.”

Siinä vaiheessa en voinut enää pitää suutani kiinni.
”Yrittämään mitä?” kysyin ärtyneenä siitä, että minusta puhuttiin kuin en olisi huoneessa lainkaan. ”Teidän korkeutenne.”, lisäsin nopeasti, tajuttuani, että lipsautus olisi voinut koitua kohtaloksi.

Kuningas tuijotti minua silmät hetken välähdellen. Vastasin katseeseen mahdollisimman tyynesti ja mies jopa naurahti valtaistuimellaan.
”Asennetta löytyy ainakin. Mutta Ashton, et ole kuunaan pettänyt minua. Tässä tehtävässä on kuitenkin epäonnistuttu jo liian monta kertaa. He käyvät pian niin varovaisiksi, että emme saa edes mahdollisuutta yrittää. Mitä tarjoat vakuudeksi siitä, että luotat tämän nuoren naisen onnistumiseen?”

Ashton ei sanonut hetkeen mitään. Kaikki salissa olevat henkilöt tuijottivat häntä hiljaisina. Mies pohti jonkin aikaa, ennen kuin avasi suunsa.
”Tarjoan poikani, Connorin, hänen oppaakseen.” sanat olivat harkittuja ja rauhallisia. ”Hänen tuntee reitin paremmin kuin monet muut.”

Katseet liukuivat nopeasti kohti Ashtonin tummahiuksista poikaa. Tämä sen sijaan tuijotti äimistyneenä vuoronperään isäänsä ja minua. Kuningas seurasi tilannetta hetken,  melkein kuin nauttien siitä.

”Toden totta, jos tyttö jää kiinni tai epäonnistuu, samoin käy sinun pojallesi.”, hän nauroi. Onpa siinä mukava ajattelutapa, ajattelin hiljaa mielessäni. ”Mutta kaipa hän pystyy pitämään vahtia, ettei nainen karkaa.”

”Voisiko joku vihdoin selittää minullekin, mitä minun pitäisi tehdä?” sanat karkasivat epätoivoisina suustani. Kuningas käänsi jälleen silmänsä minuun ja siristi niitä aavistuksen. Unohdin taas kunnioittavan puhuttelutavan.
”Minä haluan, että sinä menet Eastoniin ja varastat Hänet kuninkaalta.”

Easton oli Mertonista itään, viereisen kuningaskunnan Farleyen pääkaupunki. Jo pelkästään matka Eastoniin kesti vähän vajaan kuukauden verran, ja minun pitäisi jonkun linnassa eläneen pojan kanssa mennä viemään joku henkilö sieltä?

”Minä varastan tavaroita, en eläviä ihmisiä.” vastasin viileästi. Minun olisi tehtävä kaikkeni, jotta kykenisin välttämään tämän tehtävän.
”No, jos tarkkoja ollaan, emme tiedä, onko se ihminen vai esine. Se on vain Hän.” kuningas vastasi.
”Hyvä on, te käskette minun varastaa jotakin, josta kukaan ei tiedä tarkalleen, mikä se oikein on?”
”Osa tehtävääsi on selvittää mikä se ikinä onkaan.”
”Entä jos kieltäydyin tai epäonnistun?” äänessäni oli haastava sävy. Kuningas hymähti väsyneesti.
”Siinä tapauksessa sinut hirtetään välittömästi.” hän ilmoitti viileästi. ”Ja mitä tulee epäonnistumiseen... Sanoisin, että yrittäminen on sen arvoista.”

Eli kuolisin siinäkin tapauksessa. Minulle ei annettu juurikaan vaihtoehtoja ja jokainen annetuista oli melko huono. En kuitenkaan ollut mikään kapinanhenki tai marttyyri.
”Hyvä on.” myönnyin alistettuna. ”Minä yritän, mutta vaadin yhtä asiaa. Haluan ottaa mukaani ystäväni Leon.”
”Connor lähtee jo mukaasi.”
”Se ei  ole sama asia.” vastasin napakasti, enkä vilkaisutkaan Connoriin päin. ”Leo on yhtä kokenut varas kuin minäkin. Hän on vain avuksi.”

Olin kuulevinani Connorin mutisen jotain sen suuntaista, että Leo olisi avukseni vain kun tappaisimme hänet.

”Selvä sitten, mutta vanno, että ette yritä pakenemista.”

Vanno. Hyvä on, minä vannon. Vaikka olin varas, en rikkonut lupauksiani, jos minua vaadittiin vannomaan. Tehdään sitten niin. Vannominen oli Mertonissa ja sitä ympäröivässä kunngaskunnassa asia, jota ei kyennyt pakenemaan. Kuningaskuntaamme ei turhaan kutsuttu rehellisyyden huipuksi. Jos vannotaan, silloin vannotaan todella. Asetuin molempien polvieni varaan ja kohtasin kuninkaan katseen silmää räpäyttämättä.

”Minä vannon, että kumpikaan meistä ei yritä karata, vahingoittaa Connoria tai tehdä mitään, joka ei edistä Hänen saamista.” lupasin voimakkaalla äänellä. Jokin napsahti sisälläni vannomisen merkiksi. Olisin osannut jättää sinne porsaanreikiä, joita kukaan ei olisi huomannut. En tehnyt sitä.

Tämä vala kosketti myös Leoa, halusi hän tai ei. Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi, mutta olin kuulevani epäileviä äännähdyksiä sekä Nicholaksen että Connorin suunnalta.

”Meillä on muutama satojen vuosien takainen runonpätkä, joista saattaa olla apua. Tiedämme sen verran, että Farleyn kuningas on löytänyt Hänet, joka on siis jotakin taianomaista ja salaperäistä. Se tuo ikuisen onnen löytäjälleen, jos siitä pitää hyvää huolta. Onko se esine, eläin vai ihminen, sitä emme tiedä.”
”Mitkä ne runonpätkät ovat?”

Kuningas vilkaisi Ashtonia, joka nyökkäsi aavistuksen ja alkoi puhua.
Alussa oli Hän,
kirkas kuin Aurinko,
kaikkien jalokivien äiti.
Piilotettuna metsän syvimpiin syöväreihin,
silmäteränä tuo onnen ikuisen,
vallan ja voiman.
Varo silti,
on se pieni ja huumaava.

Ashton luki sanat ulkomuistista ja minun päässäni löi tyhjää. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä runo voisi puhua, enkä yleensä ollut hidasälyinen. Kaikki muutkin näyttivät tosin yhtä puulla päähän lyödyiltä.

”Missä ystäväsi asuu?” kuningas palautti minut maan pinnalle.
”Newryssa.” vastasin nopeasti, kertomatta yhtään sen tarkempaa sijaintia. Oikeastaanhan mökkimme sijaitsi Newryn ulkopuolella, metsän laidalla, mutta sitä ei kuninkaan tarvitsisi tietää.

”Lähdette huomenna auringon noustessa matkaan, käytte Newryn kautta ja suuntaatte Eastoniin. Jos onnistutte tehtävässä, palaatte välittömästi takaisin tänne Mertoniin ja toimitatte Hänet minulle.” kuningas selitti lyhyesti ja ytimekkäästi vielä työnkuvamme, painottaen vähän liian paljon jos-sanaa. Rohkaisevaa, todellakin.

”Connor, mene keräämään tavarasi.” Ashton käski poikaansa ja tämä lähti vilkaisten kapinallisesti isäänsä. Asetuin hetkeksi hänen kenkiin. Mietin, miltä minusta tuntuisi, jos minun käskettäisiin lähteä kahden tuiki tuntemattoman kanssa suorittamaan miltein mahdotonta tehtävää ja vielä isäni toimesta. Ashton itsekin tuntui jo katuvan päätöstään, sen näki hänen synkästä katseestaan.

”Ashton.” kuningas sanoi ja mies käänsi silmänsä välittömästi häntä kohti. ”Ole hyvä ja auta neiti...” hän vilkaisi minua, tajuten luultavasti, ettei tiennyt nimeäni. Oikeastaan kukaanhan ei tiennyt. Asia olisi voinut omasta puolestani pysyä sellaisena.
”Danielle.” vastasin hiljaa ja tämä nyökkäsi. Miksi esittelin itseni Daniellena? Enhän minä tehnyt sitä koskaan.
”Auta neiti Daniellea valmistautumaan lähtöön.”

Ashton vilkaisi minua, kertoen katsellaan, että minun pitäisi seurata. Lähdin miehen perään äänettömänä, jännityksen vallassa.

Sitähän minä tulin tänne etsimään, haastetta. Sainpa ainakin mitä halusin.

 

Luku 2.

 

Paiskasin äärimmäisen vihaisena huoneeni oven kiinni ja sain sitä ohittamassa olleet palvelijatytöt kiljahtamaan säikähdyksestä. Iskin nyrkkini pöytään niin kovaa, että mustepullo kaatui ja levisi pöydälle, sotkien aikasemmin piirtämäni kartan Mertonin itäosasta.

Tuon helvetin kartan takia jouduin tähän tilanteeseen, ajattelin ja kirosin kovaan ääneen, yrittäen puhdistaa epätoivoisesti tammista pöytää. Lopetin sen kuitenkin nopeasti, sillä katkerana tajusin, että tuskin koskaan palaisin tähän huoneeseen. Jos kuolisin, se olisi oiva opetus isälle. Hän voisi kärsiä siitä, että lähetti minut varmaan kuolemaan.

Nopeasti väsyin kuitenkin vihaan. Lysähdin jo hieman liian lyhyeksi jääneelle sängylle uupuneena ja haroin tummia hiuksiani. Toisella puolella olevasta peilistä näin omat kasvoni, jotka näyttivät harmaammilta ja stressaantuneimmilta kuin aikaisemmin. Katkeruus oli asia, jonka kanssa oli vaikea painia pitkään.

Syvään huokaisten hyväksyin kohtaloni ja tartuin vaaleanruskeaan nahkareppuun, joka lojui oven vieressä hylättynä. Aloin kerätä siihen joitakin tarpeellisia tavaroita, muutamia karttoja ja vähän ruokaa omista piiloistani, vaihtovaatteita, viitta ja peite nukkumista varten.

Minä pystyn tähän, vakuutin mielessäni peilikuvalleni, joka ei reagoinut. Olen selvinnyt vaikeista tilanteista aiemminkin, ja kuka tietää, ehkä se tyttö ei olekaan niin paha. Ehkä.

Seuraava aamu oli viileä ja sumu leijui ohuena kosteana kerroksena peltojen yllä, mutta aikaa ei tuhlattu. Tytön hiukset hohtivat kuparinkirkkaina auringon ohuissa, kalpeissa säteissä hänen puhuessaan jostakin viimeisistä yksityiskohdista isäni kanssa linnan pihalla. Hän kuuli askeleeni jo kaukaa, ja pyörähti nopeasti ympäri, kohdaten katseeni ilmeettömänä. Tuijotimme toisiamme hetken. Hänen kasvonpiirteensä olivat pehmeitä ja siroja.

”Connor, kävelkäämme vielä hetki.” isä sanoi, melkein pyytävästi. Olin jo aikeissa kieltäytyä, mutta nyökkäsin kuitenkin, esittäen vastahakoista. Emme olleet puhuneet lainkaan sitten edellisen illan. En ollut saanut unta, vaan kierin vuoteellani huolestuneena. Isän askeleet olin kuullut vasta myöhään illalla, enkä ollut vaivautunut menemään puhumaan hänen kanssaan. Todellisuudessa tahdoin puhua vielä, edes hetken verran. Isän ilme näytti muutaman sekunnin helpottuneelta. ”Danielle, odota tässä.”

Hänen nimensä oli siis Danielle. Se kuulosti kuninkaallisemalta ja hienommalta kuin omistajansa, tai siis varkaan nimeksi uskoisi enemmänkin jotakin lyhyttä ja ytimekästä, kuten vaikka Ella tai Nina. Nyt hän nyökkäsi lyhyesti ja käänsi katseensa linnan muurin, kuin siellä olisi jotakin erittäin mielenkiintoista katsottavaa.

”Olen pahoillani, että joudun tekemään tämän.” isä aloitti epävarmana. Kohautin viileästi hartioitani.
”Sinä teet, mitä on pakko.” sanat kuulostivat kylmemmiltä kuin olin niitä alunperin tarkoittanut. Ehkä se ei haitannut.

Vanhan miehen silmät katsoivat minua tutkivasti, kun isä pysähtyi ja kääntyi minua kohti.
”Connor, ymmärrän että olet katkera, mutta en haluaisi lähettää enempää henkiä kuolemaan enää Häntä etsiessä.”
”Joten lähetät nuoren naisen ja oman poikasi? Minä en ymmärrä. Mikään ei tee hänestä parempaa kuin edellisistäkään, tai vaikka jotakin muuta olisi, et tietäisi sitä vielä. Puhumattakaan minusta, minulla ei ole mitään kokemusta!” huomautin nopeasti. Isä naurahti ilottomasti, mutta ei vastannut mitään, katseli vain linnan avoimeen puutarhaan, omenapuita tarkalleen ottaen.

”Minä tiedän, että parhaat vakoojat täältä jäivät kiinni ja heidät tapettiin.” jatkoin hyökkäystä melkein epätoivoisesti. ”Miksi lähetät tähän, mahdottomaan tehtävään, joitakuita, joilla ei ole samanlaista kokemusta?”

Isä vain katseli omenapuita, näyttämättä reaktiota sanoihini.
”Connor, kerro minulle, mitä näät.” hän pyysi hiljaa ja ärtyneenä katsoin samaan suuntaan.
”Pelkkiä omenapuita, jotka eivät edes tuota vielä hedelmää.” vastasin vihaisena. Koko juttu alkoi taas ärsyttää minua suunnattomasti.
”Ajattele nyt omenaa.” isä jatkoi äärettömän rauhallisesti. ”Millainen se on?”
”Sillä on kuori ja itse hedelmä.”
”Mieti, millainen se olisi pelkkänä kuorena.”
”Pelkkä kuori? Ei ainakaan mitään hyödyllistä, vain ulkomuoto.”
”Niin.” isä hiljeni hetkeksi. ”Ymmärrätkö, mitä ajan takaa?”

Kirosin mielessäni häntä. Koko elämäni oli pitänyt ymmärtää näitä omituisia kielikuvia, joista ei ollut mitään hyötyä.

”En!” huudahdin vihaisena. ”Auttaako minua todella selviämään se, että alan puhua vihollisille omenoista?
”Ei, ei tietenkään auta.” isäkin alkoi ärtyä. ”Minä yritän sanoa sinulle typerykselle, että linnan vakoojat olivat omenankuoria teoreettisilla kyvyillä! Eivät he koskaan aiemmin olleet liikkuneet vihollisympäristössä! Tälle tytölle, kaikki on ollut vihollista ja hän osaa toimia paineen alla! Hän ei ole oppinut mitään teoriassa, vaan itse selvinnyt ja kokeillut kaikkea mahdollista!”

Avasin suuni vastalauseeseen, mutta sanoja ei tullutkaan. Nyt ymmärsin, mitä isä oli tarkoittanut, ainakin melkein.

”Anteeksi, Connor.” hän huokaisi, kun en sanonut mitään. Ehkä hän katui äänensä korottamista. ”En olisi halunnut lähettää sinua tälle matkalle, mutta uskon todella, että tuo nainen -” molemmat vilkaisimme häntä ”- pystyy tähän.”

Nyökkäsin väsyneesti.
”Minä ymmärrän, että tämä tuntuu mahdottomalta, kuten itse sanoit. Se ei kuitenkaan ole; tiedän sen. Minä luotan Danielleen ja sinuun täysin, Connor.” isä jatkoi hiljaa ja katseli jälleen linnan puutarhaan.

”Tiedän.” vastasin. Mitä halusin vielä sanoa? Vai halusinko sanoa enää mitään?

Isä tulkitsi hiljaisuuteni siten, että minulla ei ollut muuta sanottavaa.
”Onnea matkaan, Connor. Sinun lienee paras kiiruhtaa.” hän lähes kuiskasi sanat. Huokaisin syvään ja puristin isän kättä, kuin olisimme liikekumppaneita, emme isä ja poika.

Hän jäi siihen seisomaan, tyhjä katse silmissään, kun minä käännyin ja kävelin Daniellen luo. Hän katseli minua tutkivasti hätkähdyttävän oliivinvihreillä silmillään.
”Mennäänkö?” kysyin kireästi. Hän ei vastannut, nousi vain hevosensa selkään, joka seisoi korvat hörössä hänen vieressään.

”Connor?” joku kysyi takaani. Käännähdin nopeasti, ja näin Oliverin, tallipojan, pitelevän aivan tummanruunikkoa hevosta.
”Niin?”
”Tässä sinulle hevonen. Ja vielä... Onnea.” Oliver sanoi hieman masentuneena. Olimme hyvät ystävät, vietimme käytännössä kaiken yhteisen vapaa-ajamme yhdessä. Nyökkäsin varovasti ja tartuin ohjaksiin. Mieleni kelasi muistoja meistä piilottelemassa linnassa ja nauramassa yhdessä.
”Me näämme vielä.” lupasin varmasti, vaikka olikin kaikkea muuta kuin varma.

Heti kun olin satulassa, Danielle käänsin ratsunsa ja kannusti se ravaamaan sanaakaan sanomatta. Emme siis puhuisi mitään. Hyvä on.

Palautin mieleeni reitin Newryyn. Se ei ollut pahasti pois reitiltämme, vain hieman liikaa koilliseen.

Mitäköhän Danielle oli mahtanut miettiä edellisenä iltana? Hänelle kerrotiin viimeisenä, mistä oli kyse. Pelottiko häntä? Jos pelotti, tyttö ei näyttänyt sitä lainkaan. Ehkä hän oli kovettanut itsensä täysin kaikelle varastamalla.

Matka Newryyn taittui melko nopeasti, ja jo ennen keskipäivää saavutimme kylän reunamat. Yllätyksekseni Danielle ei ratsastanutkaan kylään, vaan kääntyi sen laidalta pienelle metsätielle.

”Danielle!” huudahdin ja näin tämän hätkähtävän, varmaan sitä että käytin hänen nimeään ensimmäistä kertaa. ”Minne menet?”
”Leo ei asu kylässä.” hän vastasi viileästi. Kannustin ratsuani liikkumaan nopeammin, ohitin Daniellen ja käännyin hänen eteensä tukkeeksi.

”Mitä?” tyttö kivahti ärsyyntyneenä. Hän taisi yllättyä, kun en hyväksynytkään kaikkea suoralta kädeltä.
”Minä en luota sinuun.” vastasin vihaisena itsekin, yrittäen silti saada rauhallisuutta ääneeni.

Nuori nainen huokaisi liioitellun raskaasti.
”Leo ei asu kylässä, vaan sen ulkopuolella!” hän ilmoitti jäätävästi. ”Jatkamme tätä tietä pitkin, muutaman minuutin kuluttua vasemmalla puolella on pieni talo, jossa asumme. Voisitko nyt päästää minut eteenpäin?”

Tarkastelin hänen kasvojaan. Vihreät silmät leimahtelivat vihaisina.
”Hyvä on.” sanoin hiljaa ja siirsin hevostani pois tieltä. Danielle mulkaisi minua kapinallisesti ja siirsi hevosensa raviin. Pudistin päätäni tuskastuneena. Mihin olinkaan joutunut osalliseksi?

Danielle ei kuitenkaan valehdellut. Vain pienen hetken kuluttua tien vieressä oli kuin olikin talo, pieni ja kotoisa.

”Dina!” ovesta syöksyi ulos vaaleahiuksinen, laiha poika, samaa ikäluokkaa minun ja Daniellen kanssa. ”Missä helvetissä olet ollut?”

Vaikka pojan ääni oli olevinaan vihainen, hän oli paljon enemmän helpottunut. Danielle liukui alas ratsunsa selästä ja vilkaisi minua.
”Leo, anna olla.” hän puuskahti hiljaa. Luultavasti oli tarkoitettu, että en kuulisi sitä. Leoksi kutsuttu poika haroi hiuksiaan ja tuijotti minua kulmat kurtussa.
”Kuka -” hän aloitti epäluuloisena, mutta Danielle keskeytti.
”Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa.” hän aloitti varovasti. Leo kohotti nyt kulmiaan ja näytti yllättyneeltä.
”Mitä?”
”Minä... tavallaan jäin kiinni.” äänenlaadusta päätellen, se oli häpeänpilkku Daniellelle. Leo ei reagoinut juurikaan.

Kun vastausta ei kuulunut, tyttö jatkoi.
”Oletko koskaan kuullut Hänestä?”

Leo pudisti päätään kummastuneena.
”En minäkään. Mutta ilmeisesti minun täytyy löytää se Eastonista, kuninkaanhovista.”

Kukaan ei sanonut mitään, ennenkuin vaaleahiuksinen poika aloitti.
”Mikä se siis on?”

Danielle kohautti olkiaan.
”Se on aika helvetin hyvä kysymys.”
”Entä kuka tuo on?”
”Hän... no, se ei ole tärkeää tällä hetkellä, meillä on kiire.” nuori nainen vastasi kierrellen.
”Kiire minne?”
”Eastoniin. Sitä tulin kysymäänkin. Leo, lähdetkö mukaani, tälle lähes mahdottomalle tehtävälle vai jäätkö tänne?”

Leo ei arponut kauaa. Hän hymähti melkein huvittuneena.
”Dina, totta kai tulen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun keksit jotain mahdotonta. Odota hetki, haen jotain tavaroita ja satuloin Ertin.” poika sanoi ja katosi sisälle.

Ilmeisesti kaikki eivät kutsuneet häntä Danielleksi, vaan hänellä oli se varkaanomainen nimikin, lyhyt ja ytimekäs. Mutta millä nimellä minä kutsuisin häntä? Aiemmin tyttö oli hätkähtänyt, kun sanoin häntä Danielleksi. Ehkä hän ei pitänyt nimestään? Minä en silti halunnut sanoa Dina, koska en ajatellut ystävystyä hänen kanssaan liiaksi.

”Minä haen sisältä myös muutaman tavaran.” Danielle sanoi minulle tyhjästi. Puheessa ei ollut lainkaan tunnetta. Nyökkäsin ajatuksiini vaipuneena ja silitin hevoseni kaulaa. Vasta myöhemmin tajusin, että minun ehkä olisi pitänyt mennä hänen kanssaan, mutta se olisi tuntunut ihan liian oudolta.

Danielle kuitenkin todisti, että häneen saattoi luottaa, ja palasi hetken kuluttua ulos. Hänkin vaikutti poissaolevalta.

”Mitä?” kysyin, ennen kuin ehdin estää itseäni. Tyttö kohotti katseensa ja vilkaisi minua yllättyneenä. Sitten hän vain huokaisi ja sanoi:
”Hän ei ymmärrä.”
”Ymmärrä mitä?”
”Että kaikista koskaan ehdottamistani ja tekemistäni asioista, tämä on kaikista hulluin.”

Tajusin, mitä hän tarkoitti. Leo luuli, että Danielle tekisi tästä huviretken, nopean käväisyn linnassa ja takaisin. En voinut syyttää poikaa, sillä hän ei ollut paikalla, kun tehtävästä kerrottiin tai sitä pahempaa, salakuunnellut sattumalta oven takana, kun viestinviejä toi viestinsä julmasti tapetuista vakoojista tai muista, keitä tähän tehtävään oli palkattu tai pakotettu.

Välillemme lankesi kiusallinen hiljaisuus. Talosta kuului silloin tällöin kolahduksia, kun Leo ilmeisesti kovalla kiireellä pakkasi tavaroitaan. Minun oli hieman kylmä, sillä kalpea aurinko lämmitti vain aavistuksen. Daniellea hiljaisuus ei tuntunut haittaavan yhtä paljon, hän vaikutti vajonneen niin syvälle ajatuksiinsa.

Oliko hän itsekäs? Totta kai hän antoi Leolle mahdollisuuden päättää, tullako vai ei, mutta silti. Ilmeisesti Danielle ajatteli aivan samaa, sillä kun poika sitten astui etupihalle hevosensa kanssa, hän aloitti epävarmana.
”Oletko nyt aivan varma, että tahdot tulla mukaan?”

Leo katsoi minua epäluuloisena hetken.
”Totta kai.” hän vastasi lopulta. ”Enhän minä jättäisi sinua yksin tälläisessä tilanteessa.”

Periaatteessa Danielle ei ollut yksin, meinasin sanoa, mutta minusta tuntui liikaa, että minua ei laskettu tämän retkikunnan jäseneksi. Heille oli vain Danielle ja Leo, kahdestaan muuta maailmaa vastaan. Minä kuljin perässä vaiteliaana ja olin unohduksissa.

***

Ensimmäiset päivät olivat kaikkein vaikeimpia. En pystynyt nukkumaan lainkaan, sillä en luottanut kaksikkoon juuri yhtään. He ratsastivat vieretysten jatkuvasti ja puhuvait matalasti. Iltaisin sytytimme nuotion, jonka loimussa vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Yleensä pakenin tuota hiljaisuutta tulkitsemalla uudestaan ja uudestaan mukaanottamiani karttoja.

Tavallaan meille muodostui tietyt roolit hiljaisten iltojen aikana. Leo haki lisää puita, Danielle teki jotain ruokaa ja minä... no, suunnittelin seuraavan päivän reittiämme. Ilman sen kummempia sopimuksia aloimme vain aina leiriytyessä tehdä omia hommiamme.

Matkaa oli jatkunut rauhalliseen tahtiin viikko, kun leiriydyimme jälleen, tällä kertaa pienen järven rannalle. Vesi oli peilityyntä, mutta päivällä oli satanut. Se vaikeutti Leon puiden etsimistä, ja hän joutui tekemään pidempiä ja pidempiä hakureissuja metsään.

Olin katsonut kartat läpi jo niin monta kertaa, että muistin ulkoa jokaisen polun ja tienpätkän, joen ja lammen. Niinpä vajosimme vain todella syvään hiljaisuuteen, odotellen Leon palaamista, kun hän jälleen oli mennyt etsimään jotakin elvyttääkseen sammuvaa nuotiotamme.

Danielle katseli kosteaa maata ja kohotti silloin tällöin silmänsä tarkastelemaan savuavaa tulta. Ellei Leo pian palaisi, meillä olisi jäljellä vain nokinen, savuava pimeys. Silloin tällöin metsästä kuului rasahdus, joka sai Daniellen liikkumaan todella nopeasti ja tuijottamaan valppaasti äänen suuntaan.

Aloin vähitellen ymmärtää, mitä isä tarkoitti sillä, että hänelle kaikki oli aina ollut vihollista. En edes huomannut kaikkia ääniä ennen kuin nainen oli jo kohottanut katseensa, nopeasti kuin kissa. Savuinen loimu leikitteli varjoilla hänen kalpeilla kasvoillaan.

Pitkään aikaan ei kuulunut mitään, vain tuulen aiheuttamaa tasaista havinaa lehdissä. Uppouduin syvälle omiin ajatuksiini, harhauduin oleellisista asioista turhanpäiväisiin.

Danielle oli sanonut jotakin. Kohotin katseeni, ja näin, että hän tuijotti minua.
”Hmm?” kysyin kulmat koholla. Emme puhuneet juuri koskaan ja tietysti nyt, kun se kerran tapahtui, minä en kuullut.

”Minä pelkään ukkosta.” Danielle sanoi uudestaan, hieman huvittuneena.
”Mitä?” kysyin hämmästyneenä.

Tyttö kohautti olkiaan.
”Kuulit kyllä.” hän vastasi hieman hymyillen.
”Mutta... miten se... Tai siis... Miten tuo liittyy mitenkään mihinkään?”

Takelteluni huvitti Daniellea entisestään. Hän naurahti kirkkaasti ja pitkät hiukset heilahtivat. Epävarmana minäkin hymyilin hiukan.
”Et voi syyttää minua, tuo tuli puun takaa.” jatkoin, kun edelliseen kysymykseen ei kuulunut vastausta.

”Niinpä kai.” hän vastasi yhä hymyillen leveästi. Hymyillessään tytön kasvot nuorentuivat ja hän näytti jälleen viattomalta ja hennolta lapselta. Hetken aikaa hiljaisuus vallitsi jälleen välillämme, mutta sitten Danielle alkoi nauraa. Se oli tarttuvaa ja pian huomasin nauravani itsekin.

Ilman sen kummepaa syytä, me vain nauroimme eikä siitä tullut lainkaan loppua. Tunsin oloni jälleen kymmenvuotiaaksi, jonka ei tarvinnut osata hillitä itseään kuninkaan edessä, piilottaa tunteitaan ja pysyä rauhallisena.

Leo saapui vain muutaman minuutin kuluttua ja tuijotti meitä kulmat kurtussa. Hän ei voinut ymmärtää lainkaan, miksi me nauroimme niin paljon. Danielle yritti selittää tapahtumia, mutta ei pystynyt ilonsa lomasta.

Sen illan jälkeen aloin luottaa enemmän Danielleen ja Leoon. Kaksikko ei vieläkään puhunut minulle niin paljoa, mutta silloin tällöin katseemme kohtasivat tytön kanssa ja aloimme molemmat hymyillä. Se tuntui ärsyttävän Leoa suunnattomasti, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Oikeastaan, aloin luottaa enemmän vain Danielleen, sillä Leo ei selvästikään pitänyt minusta lainkaan. Aloimme iltaisin keskustella kolmistaan, enimmäkseen pelkästään mahdollisista reittivalinnoista, mutta se oli jonkinlainen alku.

”Huomenna meidän pitäisi päästä tänne asti.” osoitin kartasta joen rantaa. ”Sieltä jatkamme oikeastaan tätä tietä pitkin Eastoniin asti.”

Liutin sormeani musteella piirrettyä tietä pitkin. Danielle istui toisella puolellani pää kallellaan.
”Entä tämä?” hän osoitti ohutta viivaa, joka johti oikeastaan suoremmin Eastoniin.
”Se on aivan pieni polku, joka kulkee metsän halki. Keväällä se on veden peitossa.”
”Mutta se on noin kaukana joesta.” Danielle kohotti katseensa ja tuijotti minua.
”Tämä kaikki -” ympyröin sormellani ison alueen polun ympäriltä ”- on todella soista aluetta. Oikeastaan, polku on melkein ympäri vuoden käyttökelvoton.”

Danielle mutristi hieman suutaan, mutta hyväksyi vastauksen. 
”Milloin pääsemme Eastoniin?” Leo kysyi nuotion toiselta puolelta.
”Jos etenemme yhtä nopeasti kuin olemme nyt edenneet, matkaan ei pitäisi mennä kuin enää kymmenisen päivää.” vastasin varmana.
”Niin vähän?” Leo kuulosti epäluuloiselta. ”Eikö tämän matkan pitäisi kestä kuukausi?”

Kohotin kulmiani hänelle. Eikö hän luottanut arviooni?
”Suurella ryhmällä, kyllä. Meitä on kuitenkin vain kolme.” vastasin kärkevästi. Leo tuhahti ja tökki tulta kohentaakseen sitä.
”Haen puita.” hän mutisi turhautuneena ja jätti minut sekä Daniellen kahden tömistellessään metsään. Leo ei todellakaan luotannut minuun yhtään.

 

Luku 3.

 

Minä luotin kyllä Connorin arvioihin. Ashton oli jutellut kanssani pitkään ennen lähtöämme, kertonut työstään ja siitä, miten hän opetti sitä pojalleen. Ylpeästä äänensävystä saattoi helposti päätellä, että  mikään ei tehnyt miestä tyytyväisemmäksi kuin se, että hänen pojallaan oli lahjoja ja tarkkaa silmää karttojen piirtämiseen. Kuulemma poika pystyi piirtämään hyvinkin tarkkoja karttoja vierailtuaan jossain hetken ajan.

Leo sen sijaan ei luottanut Connoriin missään aiheessa. Hän ei edes tuntunut yhtä tutulta kuin aikaisemmin, ei yhtä mukavalta.

Hänen tömisteltyään metsään, nousin huokaisten ja hymähdin ilottomasti Connorille.
”Palaan pian.”, sanoin hiljaa ja astelin Leon perään.

Kuulin jo kaukaa, kuin oksat raapivat poikaa ja ääntä oli aina helppo seurata. Saavutin hänet muutaman kymmenen metrin päästä leiristämme.

”No?” kysyin vaativasti.
”Mitä?” poika tuhahti kyllästyneenä ja katsahti minuun vihaisena. Vastasin katseeseen tyynesti.
”Älä esitä tyhmää.”

Leo huokaisi liioitellun voimakaasti, ja kääntyi jatkamaan matkaa, syvemmälle pienten pajupuiden joukkoon. En liikkunut.
”Tuskin täältä pöheiköstä mitään nuotioon sopivaa löytyy. Sitä paitsi, sinä juuri hait puita, niitä on vaikka kuinka paljon.”
”Ei tarpeeksi, ei koko yöksi. Mutta eihän se teitä haittaa, koska minähän niitä puita keskellä yötä menen hakemaan.” ääni oli niin vihainen, että se melkein säikäytti minut.
”Älä heittäydy marttyyriksi.” kivahdin takaisin, silmät leimahdellen.
”En minä heittäydykään.” Leo vastasi kylmänkiskoisesti.
”Ai et vai? Sinä kuulostat juuri siltä, että ’minä teen kaiken, kukaan muu ei tee yhtään mitään’
”Enkä kuulosta.”
”Mitä sinä siitä tiedät? Ihan vain tiedoksesi, olemme mekin hakeneet puita Connorin kanssa, silloin kun sitä nukuit!” oma ääneni nousi muutaman oktaavin.
”Ai, enkö minä saisi enää nukkuakaan?”

Minä jo melkein tärisin raivosta.
”Totta kai saat! Mutta jos haluat apua jossain, niin pyydä, helvetti! En minäkään ihan vielä ajatustenlukija ole!” kivahdin raivokkaana. Leo vain tuhahti jälleen ja tuijotti minua.

”Ei, et ole.” hän myöntyi lopulta väsyneenä, kun olimme pitkän aikaa vain katsoneet toisiamme silmiin vihaisina.

Nyökkäsin aavistuksen, tyytyväisenä vastaukseen. Seisoimme molemmat paikoillamme hiljaa, kuunnellen öisen metsän ääniä.

”Luuletko, että me kuolemme?” Leo kysyi yhtäkkiä. En vastannut, sillä en tiennyt, mitä olisin voinut edes vastata. Niinpä kohautin vain aavistuksen harteitani ja tuijotin kosteaa maata. Kyllä minä tiesin, että tämä tehtävä oli lähes mahdoton. Sen oli huomannut linnassa; minne menimmekään Ashtonin kanssa, ympäriltämme kuului kuiskauksia ja supinaa. ’Tuoko hän on’, ’Ei tuollainen voi selvitä niin vaativasta tehtävästä’ ja ’Ei Jacksonkaan selvinnyt ja hän oli linnan paras vakooja’. Moneen kertaan halusin kysyä Ashtonilta, miksi hän luotti minuun niin paljon, miksi hän asetti minulle niin paljon vastuuta? Eniten pelkäsin kuitenkin sitä, että minä yksin selviäisin ja Connor sekä Leo eivät.

Ashton oli melkein jättänyt oman poikansa kohtalon minun harteilleni. Minä en ollut sankari, eikä minulla ollut voimia tai rohkeutta mennä linnaan ja kohdata isä, joka oli menettänyt poikansa minun vuokseni. En uskaltanut edes kuvitella, millaista olisi palata yksin linnan pihalle.

”Jos minä kuolen -” Leo aloitti varmana.
”Mutta kun et kuole.” keskeytin nopeasti. En minä jaksaisi nyt käydä tälläistä keskustelua läpi.
Jos minä kuolen, lupaisitko minulle jotain?”

Avasin suuni vastalauseeseen, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. Ilmeisesti Leo oli päättänyt käydä tämän keskustelun loppuun, vaikka väkisin.
”Mitä tahansa.” vastasin hiljaa. Leo huokaisi.

”Jäädytä ruumini pihallemme.”
”Mitä?” olin kuin puulla päähän lyöty. ”Siis... Mitä?”
”Että muistat minut aina.”

Nyt vasta tajusin, että Leo nauroi.
”Sinä...” puuskahdin yhtä aikaa vihaisena ja ärtyneenä. ”Sinä sulat kesällä.” huomautin lopulta.
”Kyllä sinä keksit jotain.”
”Haaskalinnut tulevat ja syövät sinut.”

Leo kohautti hartioitaan ja nauroi. Pudistelin päätäni.
”No niin, jääpoika. Kerätäänpä niitä puita.”

***

Seuraava aamu oli kirkas ja tyyni. Matkamme taittui nopeasti ja pääsimme oletettua aikaisemmin suunitellulle yöpymispaikallemme. Connor oli ollut oikeassa; viereinen metsä oli soinen ja polku, jota pitkin olin toivonut meidän kulkevan, oli todellakin käyttökelvoton, ainakin, jos ei halunnut ottaa riskiä, että hevoset uppoaisivat suonsilmäkkeeseen.

Koko päivä oli tavallista viileämpi ja heti kun pääsin satulasta, kääriydyin vilttiini ja yritin lämmittää kohmeisia jäseniäni. Olimme illalla hiljaa ja istuimme vain nuotion ääressä, katsellen liekkien lumoavaa tanssia. Vähitellen varjot pitenivät ja aurinko laski näkymättömiin.

Hain joeasta vettä juotavaksi, mikä ei ollut hyvä idea, sillä jäätävä vesi pirskoutui käsilleni. Palatessani takaisin tärisin ja hampaani kalisivat yhteen. Leo ojensi jo minulle omaa vilttiään, mutta torjuin sen.

”Jos minä otan tuon, sinulle ei jää mitään.” huomautin, mutten meinannut saada edes omista sanoistani selvää, niin paljon hampaani kalisivat yhteen. Leo veti peitteensä hieman pettyneenä pois.

”Rentoudu.” Connor käski takaani.
”Mitä?”
”Rentoudu.” hän toisti. ”Hampaasi eivät kalise niin paljoa.”

Se itseasiassa toimi aika hyvin. Kun annoin lihasteni valahtaa aivan rennoiksi, myös hampaani rauhoittuivat.
”Mistä sinä tiesit tuon?” kysyin yllättyneenä ja äänestäni sai heti paremmin selvää.

Connor hymähti ja kohautti olkiaan.
”Kivinen linna ei ole aina kovinkaan lämmin talvella, varsinkin jos huoneessasi ei ole takkaa. Sitä paitsi, minun huoneeni on todella kostea ja vetoinen.”

Palautin mieleeni Ashtonin huoneen sijannin (uskoin Connorin olevan jossain siinä lähimailla); se oli linnan pohjoispäässä ja todellakin melko kylmä. Leo naurahdi vieressäni katkerasti.
”Voi ei, sinulla ei ole omaa takkaa.” hän sanoi pilkallisesti. ”Meillä ei ole edes ruokaa, ellemme hanki sitä itse ja tee töitä sen eteen.”

Connor puri huultaan ja laski katseensa vähän nolona. Minä mulkaisin Leoa ja olin juuri sanomassa jotain toisen pojan puolustukseksi, mutta hän itse ehti ensin.

”Minä tiedän, että teihin verrattuna elämäni on ollut helppoa ja vaivatonta.” Connor aloitti ja katsoi Leoon. ”Mutta ei se siltikään tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä.”

Hymyilin Connorille. Hän oli osannut vastata rauhallisesti, ja nyt oli Leon vuoro nolostua.
”Jos minulta kysytään, Connor on linnassa asumisesta huolimatta pärjännyt loistavasti tällä matkalla.” osoitin mielipiteeni kummallekin, rohkaisuksi Connorille ja ojennukseksi Leolle. Tämä ei sanonut enää mitään, kohautti vain harteitaan ja asettui makaamaan peitteensä alle.

Minä virnistin Connorille ja asetuin itsekin makaamaan, käpertyen mukavasti lämpimän viltin alle. Suljin silmäni ja kuuntelin nuotion rätinään sekä pihkan poksahduksia.

***

Luulin heränneeni kylmyyden takia. Silmäni eivät tahtoneet pysyä auki ja varovasti pyyhin rähmää silmäkulmastani. Ojensin käteni venytykseen ja kierähdin uneliaasti toiselle kyljelleni.

Nuotio oli melkein sammunut ja näin Leon sekä Connorin kylkien nousevan hiljaa heidän henkityksensä tahdissa. Haukottelin uupuneena. Mitäköhän kello oli? Oli varmaan aamuyö. Metsä oli sysipimeä ja jostain kuului tasaisia rasahduksia, ehkä siellä liikkui jokin eläin.

Se tapahtui niin nopeasti, etten edes tajunnut tarkasti, mitä tuli ja mistä. Äkkiä kuului vain kovempi rasahdus ja samassa muutkin olivat hereillä. Omat silmäni eivät tahtoneet unenpöpperössä seurata tapahtumia ja räpsähtelivät koko ajan kiinni.

Hevoset alkoivat hirnahdella kauempana ja joku syöksyi ulos metsästä salamannopeasti. Kehoni totteli käskyjäni tuskallisen hitaasti, ja ehdin vain nousta istumaan, kun veitsi jo seisoi pystyssä Leon vatsassa. Siellä täällä alkoi syttyä valoja, tuliset pallot ilmestyivät näkökenttääni.

Suu raollaan tuijotin Leoa, joka oli aivan yhtä epäuskoinen. Hän katsoi veistä, jota piti paikallaan tummiin pukeutunut mies, joka kohotti kasvonsa äkkiä minua kohti. Silmät olivat todella tummat, ehkä aivan tummanruskeat, varma en voinut olla, sillä valomäärä oli niin pieni. Katseemme kohtasivat toisemme, tuijotin arpisia kasvoja kykenemättä liikkumaan lainkaan.

Joku tarttui käsivarteeni ja tempaisi minut jaloilleni. Connor. En osannut vastustella, enkä edes ajatella, mutta tämä kiskoi minua eteenpäin, tummaan metsään, pois valoista ja miehistä, joita oli äkkiä kaikkialla leirimme suunnassa.

Connor ei pysähtynyt, vaan juoksi ja piti yhä tiukasti kiinni käsivarrestani. Niin kovaa, että se teki kipeää. En saanut käännettyä katsettani pois leiristä, vaikka se jäi puiden taakse piiloon ja katosi pian kokonaan pimeyden nielaistessa meidät. Connor ei lopettanut juoksemista, veti minua eteenpäin ja tuki, kun kompastelin epätasaisella maalla.

En tiedä, kuinka pitkään juoksimme, mutta lopulta poika hidasti. Hän huohotti todella raskaasti, vai oliko se sittenkin minä?

Leo, ajattelin paikoilleni jähmettyneenä.
”Leo!” huudahdin ääneen, tajuten, että jos en heti palaisi, menettäisin hänet iäksi. Käännyin jo ympäri, otin muutaman askeleen, mutta Connor ei vieläkään ollut päästänyt irti.
”Danielle, ei!” hän huudahti ja piti vastaan. Yritin tempoa itseäni irti.
”Minun täytyy mennä, se on Leo, en voi jättää häntä!”

Connor ei luovuttanut.                                                                                                                        
”Sinä näit sen itse! Jos nyt menet, kuolet samalla tavalla kuin hänkin!” hän huudahti ja tiesin, että hän oli oikeasti oikeassa.
”Mutta...” aloitin sanomaan jotakin. Päässäni pyöri, minulla oli huono olo.
”Danielle, hän on kuollut.” poika huohotti hieman.
”Ei ole. Ei hän voi olla.” vastasin ja tempaisin kättäni. Yllätyksekseni Connorin ote oli höllentynyt ja käteni liukui irti.

Lähdin heti juoksemaan, juoksin niin kovaa kuin pystyin. Maa oli epätasaista, kuoppaista ja märkää, jalkani upposi johonkin veteen, mutta jatkoin juoksua. Kenkäni oli täyttynyt jääkylmästä vedestä.

Connor tuli perässä, nopeammin kuin minä ja sai otteen kädestäni. Tasapainoni katosi ja kaaduin kosteaan kanervikkoon pojan kanssa. Hän tarttui toiseenkin ranteeseeni ja painoi maahan paikoilleen.
”Danielle, et voi mennä sinne. Et voi palata.” Connor sanoi kiihtyneesti hengittäen. Hänen hasselpähkinän väriset silmänsä katsoivat minuun anovasti. Ja minä tiesin, että poika oli oikeassa.

”Mutta Leo...” ääneni murtui kuin kallio ja aloin itkeä. Kyyneleet virtasivat poskilleni. Connor päästi käteni ja nosti minut halaukseen. Suolaiset kyyneleeni kastelivat hänen olkapäänsä, tärisin itkusta. Mieleni kävi lävitse kaikkia muistojani Leon kanssa, kaikkia tilanteita, joissa Leo oli ollut läsnä.

”Dina, rauhoitu.” Connor puhui matalasti ja tyynesti, piti minua halauksessaan. Minä en kyennyt lopettamaan itkemistä.

Kuinka kauan siitä istuimme, en tiedä. Vähitellen äänet hiljenivät, jäi vain oma nyyhkytykseni ja Connorin käsivarret ympärilläni. Kylmyys oli uppottavaa ja syvää, sitä ei enää edes tuntenut kuin pieninä neulan pistoina. Metsä kaikkialla ympärillämme vaipui syvään horrokseen, missä kukaan tai mikään ei liikkunut. Jäljelle jäi vain minä ja Connor, muistot Leosta ja kipu, jollaista en koskaan aikaisemmin ollut kokenut.

”Kunnes kadotti itsensä aivan kokonaan...” vaikka sanat tulivat takellelle ja nyyhkytysten lomassa, tuli niihin jostain tuttu melodia, jonka oli laulanut niin monta kertaa aiemminkin. Aivan hiljaa, melkein äänettömästi, aloin hyräillä tuota kaukaista, mutta niin tuttua säveltä, kunnes se tuuditti minut tummaan ja paksuun uneen. Vasta liian syvällä, niin syvällä, että paluuta ei ollut, tajusin, että Connor oli kutsunut minua ensimmäistä kertaa lempinimelläni oikean sijaan.

sunnuntai, 21. kesäkuu 2015

4-6.

Luku 4.

Se tuntui kaikista luonnollisimmalta. Tarttua Dinan käsiin ja vetää hänet halaukseen. Oma kehoni alkoi jähmettyä kylmyydestä, mutta en liikkunut. Kuuntelin metsää. Silloin tyttö aloitti hyräilemisen, sävelmän jota en koskaan aikaisemmin ollut kuullut.

Lopulta hän nukahti. Kuulin sen Dinan hengityksestä. Annoin Dinan nukkua itseäni vasten, samalla kun itse mietin, miten selviäsimme enää eteenpäin.

Meillä ei ollut käytännössä mitään. Siinä kiireessä, millä olin lähtenyt pois leiristä, mukaan oli tullut vain kaksi puukkoa. Kaikki muu oli takanapäin. Kaiken lisäksi, palaaminenkin tuntui turhalta, sillä ensinnäkin Dina ei varmaankaan kestäisi nähdä Leon ruumista tai liiemmin sitä, että se ei ole siellä. Olin myös varma, että kimppuumme hyökännyt ryhmä oli maantieroistoja, jotka eivät jättäisi mitään leiriin.

Koko loppuyön painin samojen ongelmien kanssa. Kun Dina heräsi auringon noustessa, selitin hänelle tilanteen epävarmana. Tyttö katsoi minua täysin ilmeettömänä, otti toisen puukon, jota olin hänelle tarjonnut ja nousi seisomaan. Sitten hän lähti kävelemään.

Minä jäin seisomaan paikoilleni. Sanaakaan sanomatta, Dina valitsi suunnan ja käveli. Hänen silmissään oli tyhjä, tulkitsematon katse. Minun ei auttanut tehdä muuta, kuin seurata. Ja minä seurasin.

Se oli jo pelottavaa. Päiviin Dina ei sanonut mitään. Löysimme silloin tällöin vähän ruokaa, kerran tyttö onnistui jopa tappamaan rusakon. Eläimen kuolinhuuto muistutti lapsen parkaisua, sitä sattui kuunnella. Dina ei reagoinut, vaan iski viimeisetkin henget otuksesta. Paistoimme sen hiljaa epämääräisen nuotion ääressä. Minä halusin puhua jostakin, mutta jos yritin aloittaa keskustelua, Dina ei vastannut. Oliivinvihreissä silmissä ei näkynyt mitään.

Minusta alkoi tuntua, että hän oli tullut hulluksi. Varsinkin siinä vaiheessa, kun hyräily alkoi jälleen. Vieläkään ei kuulunut sanaakaan, mutta samaa laulua tyttö jaksoi hyräillä vaikka koko päivän. Hän ei valittanut nälkää tai väsymystä, ei mitään. Jos näin jatkuisi vielä kauan, minä olisin se josta tulisi hullu, ajattelin useaan kertaan. En edes tiennyt, menimmekö oikeaan suuntaan. Minulla ei ollut edes niitä karttoja.

Olimme kulkeneet jo yli viikon verran metsässä hiljaa. Sytytimme eräänä iltana nuotion jonkin lammen rannalle, sain tarpeekseni äänettömyydestä.

”Sano jotakin.” käskin ärtyneenä. Dina vain katsoi minua tyhjästi, kuten ennenkin. Käteni puristuivat nyrkkiin.

”Herranjumala, nainen! Minä tulen kohta hulluksi! En kestä enää, minä tahdon, että sanot jotakin. Ihan mitä tahansa. Kaikkihan aina jaksavat hokea, että puhuminen auttaa. Puhu sitten! Tai laula, tee mitä tahansa, joka näyttää ettet ole täysin kuollut sisältä!”

Hämmästyin itsekin purkaustani. Ei minua yleensä haitannut hiljaisuus näin paljoa, mutta kaikki tämä alkoi mennä jo yli. Tehtävämme, Leon kuolema ja hiljainen metsä. Dina kohotti kulmiaan yllättyneenä.

”Mitä sinä sanoit?” hän kysyi äkkiä. Ääni kuulosti vähän tavallista käheammalta, sitähän ei oltu käytetty vähään aikaan. Silti helpotus hyökyi lävitseni suurena aaltona.
”Sinä puhut.” huokaisin kiitollisena.
”Totta kai minä puhun. Mutta kutsuitko sinä minua juuri naiseksi?

Avasin suuni, aikomuksena sanoa jotain. Dina tulkitsi sen myöntävänä vastauksena.
”Katsokin, että on viimeinen kerta.” hän ilmoitti tyynesti ja katseli loimuavia liekkejä.

Minua alkoi naurattaa. Kun nauru tulvi sisältäni kuplivana, Dina kohotti katseensa ja mulkaisi minua paheksuvasti.
”Se ei ollut hauskaa.” hän huomautti loukkaantuneena.
”Ei, ei ollutkaan.” hykersin nauraen.

Dina nappasi käteensä kourallisen lehtiä ja heitti ne minua päin.
”Lopeta sitten nauraminen!” hän kivahti, mutta tiesin, että hänkään ei ollut oikeasti vihainen. Minä nostin käteni suojatakseni kasvojani ja vastasin hyökkäykseen. Jotenkin siitä muodostui sota, jossa aseena olivat kosteat lehdet.

Lysähdimme lopulta molemmat maahan nauraen vierekkäin. Taivas oli tumma ja maa kylmää, mutta makasimme siinä selillämme.

”Tuo oli hauskaa.” Dina naurahti hetken hiljaisuuden jälkeen. Nyökkäsin, vaikken ollut varma, näkikö hän sitä. Se oli todellakin hauskinta, mitä koko matkallamme oli tapahtunut.

”Mikä se laulu on?” kysyin ja nousin istumaan. Tyttökin suoristautui ja katsoi minua hämmentyneenä.
”Mikä laulu?”
”Se, mitä olet hyräillyt kaikki päivät.” vastasin, vaikka olin aika varma, että hän oli kyllä tiennyt mistä puhuin.

Dina sulki silmänsä ja epäröi hetken.
”Ai se.” hän sanoi lopulta. Sitten hän alkoi laulaa. Ääni oli kirkas ja puhdas, kuin joessa virtaava vesi, jäisen kylmä, raikastava vesi. En ollut koskaan ajatellut, että tyttö voisi olla näin lahjakas laulaja.

”Mies kulki ja kulki,
etsi rakkauttaan.
Yli niittyjen ja vuorien,
etsi prinsessaa omaa.
Tappoi lohikäärmeen,
surmasi pahankin.
Etsi jotakuta,
joka tekisi hänestäkin paremman,
jotain joka tekisi onnellisemman.
Etsii, etsii rakastaan,
kadottamaansa unelmaa,
vaan löytääkö milloinkaan,
tahtomaansa lainkaan.
Rakkaus on terävä kuin ruusun piikki,
yltääkö kukkaan asti hän?
Vai pistääkö itsensä lopulta loppuun,
tarttuu pistimiin taipumattomiin.
Etsii, etsii rakastaan,
jahtaa yli merien ja taivaiden,
kunnes löysi ja kadotti uudestaan,
uudestaan, uudestaan.
Ja aloitti alusta,
alusta, alusta vaan.
Kunnes kadotti itsensä aivan kokonaan.”

Dina lopetti epäröiden.
”Loppuiko se tuohon?” kysyin, hieman pettyneenä. Tyttö hymähti hieman ja nyökkäsi. ”En ole koskaan aiemmin kuullut tuota.”

”Äitini opetti sen minulle.” Dina vastasi ja hymyili minulle, vähän surullisesti. ”Hyvää yötä, Connor.”
”Hyvää yötä, Dina.” vastasin ja katsoin, kuin hän käpertyi maahan ja sulki silmänsä. Kupariset hiukset levisivät tytön ympärille pitkinä ja aaltoilevina, aivan kuten ennenkin. Minusta tuntui, että mikään ei olisi muuttunut.

***

Matkamme jatkui, mutta parempana ja mukavampana kuin aikaisemmin. Joka ilta jalkojani särki ja olisin voinut vain sulkea silmäni ja nukahtaa syvään, unettomaan uneen. Nälkäkin oli melkein koko ajan, mutta se ei oikeastaan hidastanut meitä. Tai jos tarkkoja ollaan, se ei hidastanut Dinaa. Minun oli vain pakko seurata tyttöä, joka jatkoi väsymättä.

Iltaisin nukahdimme melkein samaan aikaan, välittämättä kaikista mahdollisista vaaroista. Päivän vaelluksen jälkeen kumpikaan ei jaksanut edes ajatella vahtivuoroja. Tulkoon, jos on tullakseen.

Muutaman päivän hitaan etenemisen jälkeen, Dina valpastui. Se oli aina merkki, että hän kuuli jotakin, joka ei yltänyt minun korviini asti.

Kuin kissa, tyttö kääntyi yhtäkkiä suoraan vasemmalle ja ponnahti juoksuun. Minä seurasin, yrittäen pysyä hänen jalkojensa tahdissa.

Tajusin, että metsä loppui. Heti reunan jälkeen, lähti alaspäin viettävä mäki, jonka alapäässä avautui ruohikkoinen niitty.

Liian myöhään tajusin, että Dina oli pysähtynyt. Törmäsin häneen ja molempien tasapaino hävisi. Kaaduimme rajusti alamäkeen ja kierimme pysäyttämättömästi heinikossa. Kun vauhti lopultakin loppui, makasimme päät pyörällä, koko mäen alas kierineinä. Dina kirosi minua ja yritti nousta ylös, mutta oli liian sekaisin. Samantien hän kaatui, kiroten minua entistä enemmän.

Minua alkoi taas naurattaa. Päässäni ja silmissäni pyöri, minulla oli huono olo.
”Connor, katso vähän minne menet.” tyttö mutisi ärtyneenä ja minä vain nauroin.
”Älä väitä, ettei se olisi ollut hauskaa.” vastasin virnistäen.
”Onko sinusta hauskaa kieriä holtittomasti mäkeä alas, kun ei ole varma, mitä alhaalla on?”
”Tässä tapauksessa, ehdottomasti.”

Nousimme melkein yhtä aikaa istumaan ja Dina katsoi minua vakavana. En välittänyt paheksuvasta tytöstä, vaan virnistin vain takaisin leveästi. Hän puuskahti ärsyyntyneenä ja pyöräytti silmiään. Naurahdin lämpimästi.

”Mutta miksi sinä aloit juosta?” kysyin ja haroin hieman hiuksiani, sillä ne olivat sekoittuneet kierimisen jäljiltä.
”Tuolla.”, Dina vastasi ja nousi seisomaan. Minä otin mallia ja näin, että muutaman kymmenen metrin päässä meistä, oli tie.
”Onkohan tämä tie Eastoniin?” kysyin jännittyneenä.
”En tiedä, mutta otetaan selvää.” Dina sanoi ja katsoi minuun. Silmistä näki, että hänkin odotti innolla, pääsisimmekö tästä suoraan itäiseen kaupunkiin. ”Ai niin. Sinulla on muuten lehtiä hiuksissasi.” äänensävy oli asiallisen ilmoitusmuotoinen, mutta oli tarkoitettu piikitteleväksi vitsiksi. Vaikka Dina oli kääntynyt jo kävelemään tielle, tiesin, että hänkin hymyili.

Meidän ei tarvinnut kulkea tietä pitkin pitkään, tietämättä minne se johti. Vastastamme ratsasti eräs talonpoika, jota tervehdimme. Kohteliaasti kysyimme, johtiko tie kenties Eastoniin. Talonpoika naurahti hyväntuulisesti ja sanoi, että minnes muuallekaan. Jos kuljimme kävellen, kahden päivän matkan päästä löytyi kuulemma pieni kylä, jossa oli majatalo. Kiitimme tiedoista ja jatkoimme matkaamme.

Öiksi leiriydyimme metsään, jonka reuna pysytteli tien lähistöllä ja aina välillä tie poikkesi itse metsään. Tieto siitä, että olimme jo lähellä, auttoi pitämään hyvää tuulta yllä ja jaksamaan. Nälkä tosin koversi vieläkin vatsojamme, ja huomasin laihtuneeni linnasta lähdön jälkeen. Dina, joka oli näyttänyt alusta saakka mielestäni siltä, ettei koskaan ollut saanut ihan tarpeeksi ruokaa, sen sijaan näytti selvästi entistäkin luisevammalta. Pehmeät kasvonpiirteet muuttuivat kulmikkaammiksi ja kädet sairaanoloisen laihoiksi.

Talonpoika ei kuitenkaan valehdellut. Käveltyämme hieman yli kaksi päivää, auringon alkaessa laskea, minä näin kylän. Se oli niin lohduttava näky, että aloin vain juosta. Dina jäi kerrankin minusta jälkeen, kun kiisimme melkein kylän porteille asti. Huohottaen nauroimme iloista.

Kylän nimi oli Aramoor ja se oli vähän Newrya pienempi. Meillä ei mennyt kauaa löytää majataloa, joka oli aika komea näky. Harmaista kivistä rakennettua talo oli aika suuri ja kolmikerroksinen. Pieni joki virtasi sen vierellä ja siitä luultavasti haettiin vettä sisään. Sisältä kuului ääniä, kilistelyä, puhetta ja huudahduksia. Sisäänkäynnille piti nousta muutamat kivirappuset. Ovi itsessään oli sekin komea näky, tummaa puuta ja kullanvärinen kolkutin. Sisällä kohtasimme kuitenkin uuden ongelman. Meillä ei ollut lainkaan rahaa tai mitään muutakaan. Dina tajusi sen sillä hetkellä, kun astuimme sisään.
”Connor, mitä me teemme?” hän kysyi, vilkuillen epäluuloisena ympärilleen.
”Pyydetään yöpymispaikkaa köyhille matkalaisille?” ehdotin irvistäen.
”Katso tätä paikkaa. Luuletko, että täällä annetaan mitään ilmaiseksi?”

Dina oli oikeassa. Majatalo toimi myös ravintolana ja pubina. Melkein kaikkialla oli täyttä, ja kun katsoi seinää, jolla riippui avaimia huoneisiin, suurinosa oli tyhjiä.

”Kevätmarkkinat.” tajusin äkkiä. Dina kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Tähän aikaan vuodesta, Eastonissa järjestetään suuret kevätmarkkinat.” selitin nopeasti.
”Ja sen takia täällä on paljon matkalaisia?”
”Nimenomaan.” katselin ympärilleni, yrittäen keksiä ratkaisua. Samassa ajatus iski päähäni kristallinkirkkaana.

”Dina, minä sain idean.” sanoin virnistäen.
”Minä pidän erittäin vähän tuosta ilmeestä.” Dina ilmoitti heti, katsoessaan minua kulmat koholla. Yritin pyyhkiä virneen kasvoiltani, mutta se ei onnistunut.
”Katso tuonne.” nyökkäsin huomaamattomasti pubin luoteiskulmaan. Dina vilkaisi sinne nopeasti ja kääntyi sitten minua kohti.

”Ehei, älä luulekaan.” tyttö sanoi minua mulkoillen.
”Se on ainut vaihtoehto.” suostuttelin hymyillen.
Uhkapelit ainut vaihtoehto? Enpä usko.”

Nuoresta naisesta ajatukseni oli selvästi äärimmäisen surkea.
”Sinähän olet varas.” napautin kärkevästi.
”Se on eri asia.”
”Miten niin? Jos häviän, voit vain ryöstää vastapelaajat.”

Dina pudisteli epäuskoisena päätään, mutta minä tartuin jo hänen käsivarteensa ja kiskoin pelipöydän luokse. Onneksemme siinä istuvat miehet olivat juuri aloittamassa uutta peliä.
”Jakakaa uudestaan.” ilmoitin tyynesti ja he katsoivat minuun epäuskoisina.
”Onko tämä vitsi?” yksi kysyi röhähtäen naurusta sen jälkeen.
”Ei todellakaan.” vastasin kylmästi. ”Kunhan joku selittää minulle pelin idean.”

Miehet alkoivat heti nauraa, ja minunkin täytyy myöntää, että se kuulosti säälittävältä.
”Hyvä on.” jakaja myöntyi kuitenkin. ”Mitä annat panokseksi?”

Vilkaisin Dinaa, joka kohautti olkiaan. Muilla oli edessään rahaa, ja ilmeisesti pelaamista oli jatkunut jo jonkin aikaa, sillä kaikkien rahapinot olivat kiitettävät. Vedin esiin toisen puukoista, mutta jakaja pudisti ivallisesti hymyillen päätään. Asetin pöydälle toisenkin.

”Jos tyttö kuuluu mukaan, saat diilin.” yksi miehistä, melko harvahampainen, ilmoitti. Dina kohotti kulmiaan ja tuhahti. Olin jo vetäytymästä pois, enhän voisi ottaa mitään riskiä, että häviäisin tytön, kun hän istui pöydälle kapinallisesti. He näyttivät aika yllättyneiltä, aivan kuten minäkin, mutta panos oli jo asetettu ja pois ei voinut vetäytyä. Kirosin mielessäni Dinaa ja toivoin, että tyttö ei luottaisi minuun turhaan.

”Pelin nimi on Kanalja.” jakaja kertoi. ”Jos et tiedä, se tarkoittaa huijaria.”
”Minä tiedän kyllä, mitä se tarkoittaa.” murahdin kylmästi. En oikeasti tiennyt.
”Tarkoituksena on päästä kaikista korteista eroon. Kädessäsi on jatkuvasti kuusi korttia, joita jokainen laittaa vuorollaan kuvapuoli alaspäin pöytään, sanoen, mikä kortti on. Toiset saavat epäillä, jolloin viimeisimmän kortinlaittajan kortit käännetään. Jos hän puhui totta, epäilijä nostaa kortit. Jos hän valehteli, hänen täytyy nostaa kortit itse. Ässät kaatavat, neljä samaa korttia kaataa. Jos pino kaatuu, se siirretään sivuun ja kortit ovat lopullisesti poissa pelistä. Kakkonen on pienin, kuningas suurin. Jokaisen pitää joko laittaa sama kortti toisen päälle tai korkeampi. Jos on monta samaa korttia, ne saa laittaa yhtäaikaa.”

Nyökkäsin sen merkiksi, että ymmärsin säännöt. Jakaja jakoi jokaiselle kuusi korttia, jätti loput pakasta pöydälle nostettaviksi ja minua vastapäätä istuva mies aloitti lyömällä kortin pöytään ja sanomalla, että se oli kolmonen.

Muutama kierros peliä sujui ilman epäilyjä. Jos vilkaisin Dinaa, huomasin hänen tarkkailevan äärimmäisen tarkasti pelin etenemistä.

Kun pääsimme jätkiin asti, vastapäätäni istuvaa miestä epäiltiin vasemmalta puoleltani. Hän oli valehdellut ja joutui nostamaan pinon. Huomasin, kuin sydämeni hakkasi. Entä jos häviäisin? Lopettaisiko Dinan voittanut pelaaja? Tai jos ei lopettaisi, minulla ei ollut mitään panosta.

Peli jatkui. Ilmeettömänä tyttö katsoi korttejani. Aina, jos jouduin valehtemaan, sydämeni oli hypätä rinnasta.

Jouduin minäkin pienen määrän kortteja nostamaan. Pääsin niistä kuitenkin eroon, ja kun kaikki kortit oli jäljelle jääneestä pakasta nostettu, minulla oli viisi korttia, seiska, ysi sekä kaksi jätkää ja ässä.

Ennen minua istuva mies löi tyhjään pöytään neljä kakkosta.
”Kaatuuko?” hän kysyi tyynesti. Dina vieressäni värähti.
”Ei.”, hän vastasi ja käänsi kortit. Sieltä paljastui neljä kakkosta ja miehet hörähtivät nauruun.
”En tiennyt, että annat naisesikin pelata.”, yksi hohotti. Minä tunsin punehtuvani hiukan, mutta Dina ei reagoinut. Hän tarttui kortteihin ja otti ne kädestäni, asettaen neljä kakkosta huolellisesti muiden korttien joukkoon.

Seuraavalla kierroksella, kun tuli Dinan tai minun vuoroni, miten sen nyt ottaa, hän laittoi pöytään ässän. Miehet antoivat sen mennä helposti läpi – mutta kun minä vilkaisin kortteja, näin, että Dinalla oli kädessään kahdeksan korttia, neljä kakkosta ja neljä muuta sekalaista korttia.
”Neljä kakkosta, kaatuuko?” hän kysyi ja asetti neljä korttia pöytään. Miehet nyökkäsivät, sillä he muistivat kuinka Dina oli nostanut kyseiset kortit. Minä vilkaisin hänen korttejaan ja suuni aukesi hämmästyksestä. Hänen kädessään oli neljä kakkosta.

”Neljä kakkosta.” tyttö iski viimeiset kortit pöytään ja hyppäsi pilkallisesti hymyillen pöydältä. Epätoivoisina miehet epäilivät, mutta olimme jo voittaneet. Dinan virnistyksestä ei ollut tulla loppua, kun hän keräsi kaikkien panokset ja kommentoi jotakin miesten epäuskosta naisten oveluuteen.
”Älä koskaan luota naiseen.” jakaja nauroi, mutta muita se ei huvittanut, sillä he olivat hävinneet jo melkein kaiken.

Nauraen vetäydyimme laskemaan voittorahat. Niitä oli aivan tarpeeksi yöhön majatalossa ja voisimme vielä seuraavana päivänä käydä ostamassa ruokaa varalle. Samalla kun otimme huoneen yöksi, kysyimme, kuinka pitkä matka Eastoniin oli. Vastaus oli todella lohduttava; enää kaksi päivää.

Dina laski hieman matematiikkaa ja ilmoitti, että olimme matkanneet jo kuukauden.
”Niinkö kauan?” kysyin yllättyneenä. Tyttö nyökkäsi.
”Meidän olisi pitänyt olla jo perillä.”
”No, sen jälkeen menimme varmaan jotain kiertoreittiä.”

Sillä tarkoitin Leon kuolemaa, mutta en sanonut sitä ääneen. Viime päivien ajan, vaikka Dina olikin yleensä hyvällä tuulella, vajosi hän vielä silloin tällöin väliaikaiseen hiljaisuuteen. En halunnut ottaa mitään riskejä, enkä oikeastaan edes viitsinyt itsekään puhua aiheesta.

Avaimemme numero oli 27. Se merkitsi kuulemma, että huoneemme oli kolmannessa kerroksessa ja aivan pohjoisessa päädyssä. Majatalon huone ei ollut kovinkaan ihmeellinen, mutta kaksi sänkyä siellä oli, joka oikeastaan oli ainut kriteerimme huoneelle. Jos olisin asunut viimeisen kuukauden linnassa, olisin ajatellut huoneen tunkkaisena kopperona, mutta nyt se oli paljon enemmän kuin taivas.

Huoneen seinät olivat tummaa puuta ja yksi ikkuna avautui kylän suuntaan. Sen ympärillä oli paksut ja hieman pölyiset, viininpunaiset verhot. Molempian sänkyjen vieressä oli lipastot ja toisella seinällä vaatekaappi. Sängyt oli peitetty raskailla verenpunaisilla päiväpeitteillä.

Dina ei hidastellut, vaan veti päiväpeitteen pois, viskasi sen lattialle ja heittäytyi vuoteelle.
”Tästä tulee elämäni paras yö.” hän ilmoitti haukotellen tyytyväisenä. Minä naurahdin ja vanhasta tavasta, nosti peitteen siististi irti ja laskin lattialle, jonkin asteisesti viikattuna.

”Oletko tosissasi?” Dina virnisti huvittuneena. Hän oli kääntynyt kyljelleen sängyllä ja katseli minua virnuillen.
”Tietäisitpä vain, miten paljon isäni huusi minulle, jos en jättänyt peitettä siististi tai pedannut vuodettani.” vastasin, hieman irvistäen.
”Ashton vaikutti rennolta tyypiltä.”
”Niin hän onkin yleensä, mutta ei siinä, mitä tulee petaamiseen.” vitsailin hymyillen.

Dina pudisti hieman päätään ja vilkaisi ulos. Aurinko oli laskenut ja hämärä peitti nyt ympäristöä. Kylältä näkyi vain muutamia valopilkkuja talojen ikkunoista.
”Hyvää yötä.” hän mutisi ja käänsi kylkeä. En vastannut, vaan puhalsin ikkunalaudalla palaneen kynttilän sammuksiin ja lysähdin väsyneenä vuoteelleni. Toivottavasti uni tulisi nopeasti tänä iltana.

 

Luku 5.

 

"Dina?”

Ääni tuli paksusta pimeydestä ja pakotin silmäni auki. En pystynyt enää nukkumaan yhtä rauhallisesti kuin ennen, vaan valppaus säilyi unessakin.
”Mmh?” kysyin uneliaasti.
”Oletko hereillä?”

Se oli Connor, kukas muukaan. Näin pojan hahmon makaavan selällään sängyllä.
”Arvaa.” murahdin retorisesti. ”Tuo on typerin kysymys koskaan. Jos minä vastaan, niin olenkohan hereillä?”

Poika naurahti matalasti, mutta ei kommentoinut mitään.
”Mitä asiaa sinulla on?” kysyin. Nyt silmäni pysyivät jo auki ja aloin olla hereillä.
”Vastaisitko yhteen kysymykseen?”
”Harkitsen asiaa heti, kun kuulen kysymyksen.” vastasin epäluuloisena.

Connor epäröi.
”Mitä sinun vanhemmillesi tapahtui?” hän kysyi lopulta, hetken hiljaisuuden jälkeen. Purin huuleeni mietteliäänä. Mitä kerrottavaa minulla oli heistä? Kai tämäkin kysymys oli tultava jossain vaiheessa, varmaankin se oli vaivannut häntä siitä asti, kun oli nähnyt talossamme vain Leon.

”Hyvä kysymys.” naurahdin ilottomasti. ”Jättivät minut, lähtivät Leon vanhempien kanssa.”
”Mitä?” Connor oli selvästi yllättynyt. Huokaisin ja aloitin tarinani.

”Minun vanhempani kiirehtivät lapsen hankkimiseen. He olivat luonteeltaan kaikki seikkailijoita, eivät he osanneet asettua aloilleen lapsen kanssa. Eräänä päivänä, he veivät minut Leolle. Sitä oli jatkunut jo aika pitkään, melko usein he lähtivät Leon vanhempien kanssa Newryyn ja me jäimme kahden hänen luokseen. Leon vanhemmat asuivat siis siinä talossa, jossa minä asun Leon kanssa.”

Pidin pienen tauon. Vanhempani olivat unohtaneet minut muutaman kerran. Me asuimme tuolloin Newryn keskustassa, ja vietettyään aikaa kaupungilla, usein juotuaan itsensä myös humalaan, he menivät suoraan kotiin ja minä jäin Leolle. Hänen vanhempansa hekin unohtivat, menivät vain suoraan nukkumaan humalaansa pois. Ei se meitä nyt suoranaisesti haitannut, nukuimme kahdestaan Leon vuoteessa. Aamulla vanhempani tulivat ja pyytelivät krapulaisina anteeksi unohdustaan. Sen päivän vietin usein kotona, mutta seuraavana olin jälleen Leolla.

”Melko pian sen jälkeen, kun olin täyttänyt kymmenen, he veivät minut tavallisesti Leolle ja lähtivät kaupungille. Illalla heitä ei kuulunut takaisin, ei yöllä eikä aamullakaan. Odottelimme muutaman päivän, mutta menimme elämässä eteenpäin. Minä jäin Leon luokse, talosta tuli jotenkin yhteinen ja ennen kaikkea, kotimme.”

Connor oli aivan hiljaa.
”Entä jos heille vain tapahtui jotain? Ei kai kukaan vain hylkää lapsiaan, koska ei jaksa asettua aloilleen?”

Naurahdin vähän katkerasti.
”Sinä olet niin sinisilmäinen, Connor.” sanoi hymähtäen. Poika ei vastannut, mutta saatoin aistia hänen närkästymisensä. ”Mutta kyllä mekin ajattelimme niin aluksi. Sitten tajusimme, että melkein kaikki vaatteet olivat kadonneet kaapeista ja kun yritin käydä entisessä kodissani, se oli myyty pois.”

”Luuletko, että he katuivat koskaan?” poika kysyi hiljaa. Kohautin hieman olkiani.
”Ei sillä ole väliä. Me selvisimme Leon kanssa hyvin kahdestaan. He olivat nuoria, ja en tiedä, saattaahan olla, että olin pelkkä vahinko.”

Se oli helppo sanoa ääneen. Ajatus oli ollut mielessäni niin pitkään, kuin olin ymmärtänyt näitä asioita. Vaikka en olisikaan vahinko, olin silti virhe, jota kaduttiin. Tämän olin hyväksynyt jo vuosia sitten.

Connor ei puhunut pitkään aikaan mitään. Ehkä hän sulatteli kylmää asennettani tähän, sillä hänellähän oli rakastava isä. 
”Entä sinun äitisi?” kysyin vastavuoroisesti.
”Sairastui.”

Vastaus oli yksiselitteinen ja suora, mutta siihen oli upotettu myös viesti. Connor ei halunnut puhua aiheesta, hyvä on.
”Oliko sinulla muuta?” kysyin hiljaa.
”Ei.”

Suljin silmäni ja annoin itseni upota takaisin unettomaan uneeni, mukavalla ja lämpimällä vuoteella.

***

”Herää!”

Connorin ääni oli aivan korvani vieressä ja sai minut hätkähtämään.
”Anna olla.” mutisin avaamatta silmiäni.
”Nouse ylös.” poika naurahti huvittuneena.
”Enkä.” vastasin, silmät yhä ummessa. ”Tämä oli elämäni paras uni.”
”Ai? Mitä siinä sitten tapahtui?” hän kysyi kiinnostuneena.
”Ei mitään. Se siinä olikin parasta.”

Connor purskahti hyväntuuliseen nauruun.
”Ikävä kyllä, minun on pakko pakottaa tämä maailman paras unesi loppumaan.” hän sanoi huvittuneena. ”Meidän täytyy jatkaa matkaa. Muistatko, enää kaksi päivää?”
”Sittenhän me voimme viettää yhden nukkuen.” murahdin ja vedin peitteen pääni ylitse.

Poika ei lopettanut vaan veti sen pois päältäni. Kapinallisesti en suostunut avaamaan silmiäni.
”Jos et nyt nouse, pudotan sinut jokeen.” Connor ilmoitti nauraen.
”Niin varmaan.” vastasin epäilevänä.

Hän kuitenkin teki jotakin niin äkkinäistä, että ennen kuin tajusinkaan, Connor oli nostanut minut käsivarsilleen. Säikähtäneenä avasin silmäni.
”Mitä helvettiä sinä teet?” kivahdin ärtyneenä.
”Sinä et ota minua tosissasi.” poika ilmoitti ja lähti kävelemään kohti ovea.
”Hyvä on, hyvä on!” huudahdin pelästyneenä. ”Mennään sitten, mutta vasta kun lasket minut alas.”

Connor virnisti ja laski minut turvallisesti lattialle seisomaan. Pudistin hänelle ärtyneenä päätäni.

Laskeuduimme majatalon portaat alas ja palautimme avaimen. Tällä kertaa alakerrassa ei ollut juuri ketään, vain kahdessa pöydässä istui väkeä. Se ei tosin ollut ihme, sillä oli melko aikainen aamu. Luoja tietää, miten Connor sai itsensä näin aikaisin ylös.

Kävimme ostamassa kylältä ruokaa. Ostettuamme leipää, joitakin hedelmiä, kaksi vilttiä ja nahkarepun, johon laittaa ne, suuntasimme takaisin tien päälle.

Päivä oli kirkkaan aurinkoinen ja lämmin. Kevät tuntui vihdoin saapuneen, tietysti heti kun meillä ei ollut ongelmia kylmyyden ja nälän kanssa.

Kävelimme rauhallista tahtia, ei tuntunut yhtään, että meillä olisi kiire mihinkään. Seuraavan yön vietimme melko lähellä tietä, erään pienen puron rannalla. Vesi oli todella kylmää ja raikasta, mutta uskaltauduin jopa upottamaan varpaani siihen.

Aina välillä Connor pyysi minua laulamaan. En minä koskaan ollut oppinut kuin kaksi laulua ja molemmat hiljaisia ja synkkiä, kertoivat samanlaisia tarinoita. Se ei tuntunut haittaavan Connoria, joka kuunteli, yleensä selällään maaten ja silmät ummessa.

”Kulki tyttönen ylitse
sumuisen niityn tuon,
etsi hän avaruutta,
etsi tähtiä niitäkin.
Ei hän kaivannut rakkautta,
ei maallista valtaa.
Tahtoi hän vain mahdotonta,
jotta uneen vois itsensä
lopultakin saattaa.
Tavoitteli kuuta taivaalta,
tuota kaukaista ja kaunista.
Ehkä jotakin kauan kadotettua,
aivan tavoittamatonta.
Taivaan valolle itsensä
niin kovin helposti menettää.”

Minua ei haitannut, että hän pyysi laulamaan. Oikeastaan lauloin hiljaa ja mahdollisimman rauhoittavasti, se tuntui tavallaan terapialta itsellenikin. Vähitellen kahdesta laulusta tuli tapa, lauleskelin kun kävelimme, söimme tai olimme menossa nukkumaan.

Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun olimme lähteneet majatalosta. Jo aamulla herätessäni, tunsin ilmassa erilaisen tuoksun. Se kertoi jännityksestä, odotuksesta ja toivosta. Lähdimme kävelemään aikaisin aamulla, välittämättä kipeistä lihaksista ja väsyneistä jalanpohjista.

Emme puhuneet paljoakaan. Mielessäni pyöri tuhat kysymystä. Mitä sitten kun pääsisimme perille? Miten pääsisimme kuninkaan hoviin? Olimme selvinneet vasta ensimmäisestä osasta matkaamme, kaksi oli vielä jäljellä. Onnistuisimmeko seuraavissakin? Pääsisimmekö edes tänään perille?

Viimeinen kysymys oli pelottavin. Kuukauden odotus ja jännitys oli ollut raastavaa. Jo ajatus siitä, että ehtisimme Eastoniin vasta huomenna, tuntui mahdottomalta. Sen täytyy olla tänään, ajattelin sydän hakaten, vaikka en edes juossut tai liikkunut erityisen kovaa.

Keskipäivällä haistoin suolan. Tie kääntyi jyrkästi oikealle. Easton sijaitsi meren rannalla, tajusin äkkiä. En edes ajatellut sitä, aloin vain juosta. Jalkani hakkasivat tietä, joka vietti nyt alaspäin. Takaani kuulin Connorin askeleet. Metsä loppui ja pysähdyin henkeä haukkoen.

Ulappa aukeni edessäni. En koskaan aiemmin ollut nähnyt merta. Aallot löivät toisiaan vasten vielä kaukana horisontikin takana. Tuuli toi kasvoilleni suolan tuoksun. Connor seisahtui vierelleni.
”Katso tuonne.”, hän kuiskasi. Minä katsoin ja näin sen. Muutaman sadan metrin päässä vasemmalle, näkyi kaupunki. Sen toiselta laidalta nousi kivinen linna taivasta vasten. Kaupunki rajoittui toiselta puolelta aavaan mereen jyrkän kallion kautta, toisella puolella kiviset muurit.

Easton.

 

 

Kaikkien jalokivien äiti

Luku 6.

 

 

Easton oli komea kaupunki. Ilmassa tuoksui jatkuvasti suola ja merituuli kävi puuskittaisena ulapalta. Talot oli rakennettu tiivimmin kuin Mertonissa ja suurimman osan välissä ei ollut lainkaan tilaa. Kadut olivat siten suurempia ja joka puolella oli vilkasta elämää. Pienimmät kujat tarjosivat kuitenkin erinomaisen suojan, jos sellaista tarvitsisi.

Kaupunki oli jaettu kahteen osaan, itäiseen ja läntiseen. Nämä osat toisitaan jakoi mereen laskeva joki, joka kulki Eastonin läpi. Itäpuolella oli kuninkaan hovi ja muutamia asuinrakennuksia. Suurin osa niistä oli palvelijoiden tai muiden, jotka työskentelivät kuninkaalle, käytössä. Läntisellä puolella sen sijaan oli suuri keskusaukio, joka oli nyt täynnä ihmisiä kevätmarkkinoiden takia. Myös tavalliset kansalaiset asuivat lännessä.

Dina kulki edelläni, yrittäen nähdä kerralla aivan kaiken. Hänen hypähtelystään tuli mieleeni viisivuotias, mutta tyttö ei varmaankaan ollut koskaan edes lähtenyt Newryn ulkopuolelle. Sitä paitsi, verrattuna Mertoniin, Easton oli kaunis ja eloisa kaupunki.

Tytön kuparinkirkkaat laineet hyppelivät askelten tahdissa. Aurinko sai ne melkein säteilemään. Aina hänen kääntyessään ja sanoessaan jotain, oliivinvihreät silmät hymyilivät.

Kiertelimme Eastonissa hyvän aikaa, ennen kuin tohdin huomauttaa, että meillä oli muutakin tekemistä, kuin seikkailla kaupungissa. Dina hymyili viattomasti pää kallellaan.
”Onko ideoita?” hän kysyi huvittuneena.
”Sinähän tässä se varas olet.” vastasin virnistäen nopeasti. ”Jos saan muistuttaa sinulle, minut lähetettiin vain oppaaksesi.”
”No, opasta sitten, miten pääsemme linnaan.”

En osannut vastata. Emme voisi vain kävellä porteista sisään, vartijat nimittäin seisoivat pääporteilla. Olimme kuitenkin huomanneet, että myös sillalla, joka ylitti joen, käyskenteli miehiä vähän turhan pitkään tarkkailemassa ohikulkijoita. Tarkkasilmäinen Dina oli huomannut jokaisen olevan aseistettu ja oli helppo päätellä, että kyseessä oli vartijat, vain jossain määrin siviiliasuissa.

Olin kuitenkin huomannut jo matkamme aikana, että Dinalla oli hämmästyttävä taito ratkaista ongelmia ja murtaa esteitä tieltään. Sen hän teki nimittäin jälleen.

Päädyimme erilaisista vaihtoehdoista keskustellen markkina-aukiolle, jossa tyttö vain katosi minun katsoessa poispäin. Pyörähdin eksyneenä muutaman kerran ympäri, hämmästellen tytön äkkinäistä katoamistemppua. Aloin jo melkein huolestua, kun näin hänet juttelemassa jonkun kanssa aukion laidalla. Kampesin tieni ihmismassan halki heidän luokseen.

Dina puhui nuorelle tytölle, ehkä 13-vuotiaalle. Tytöllä oli hämmästyttävän suorat, korpinmustat hiukset ja haaleansiniset, suuret silmät. Pitkiä tummia ripsiään hän räpsytteli puhuessaan kuin viuhkaa.

”Dina, mistä on kyse?” kysyin kummastuneena. Dina pyörähti ja hymyili leveästi.
”Tässä on Leo, josta kerroin.” hän sanoi ja minä kohotin kulmiani. Dinan silmissä välähti selvästi merkiksi, ole mukana leikissä. Nyökkäsin nuorelle tytölle hymyillen hieman.

”Leo, tässä on Lisette. Hän on töissä linnassa.” Dina kertoi merkitsevästi hymyillen. ”Ja kuinka ollakaan, hänen isänsä vielä palkkaa työntekijöitä linnaan.”
”Niin.” Lisette jatkoi korkealla, pikkutyttömäisellä äänellä. Voisi sanoa, että hän sirkutti. ”Kerroin juuri Daniellelle -”
”Sano vain Dina.” nuori nainen korjasi, ehkä aavistuksen närkästyneenä.
”Miksi? Nimesi on niin kaunis.” Liseten suuret silmät suurenivat, jos mahdollista, entisestään. Dina kohautti olkiaan.

”Hyvä on. Kerroin juuri Dinalle, että linnasta lähti juuri muutama työntekijä. Uusia ei ole vielä haettu ja voisin saada teille paikat. Dina kertoi jo, että on vasta saapuneet Tranmerestä, tavannut sinut matkalla ja tarvitsisitte työtä, jotta voitte lähettää rahaa perheillenne.” Lisette puheli reippaasti.
”Ai? Niinkö hän kertoi?” kysyin ja katsoin ystävääni huvittuneena. Tämä kohautti olkiaan huomaamattomasti hymyillen.
”Niin. Voitte tulla kanssani vaikka heti, jos haluatte.”

Minä nyökkäsin hieman yllättyneenä.
”Mikä helvetti on Tranmere?” kysyin matalalla äänellä, kun Lisette lähti johtamaan meitä linnaa kohti.
”Se on hyvä kysymys.” Dina vastasi naurahtaen. ”Selitin hänelle, että tulen aivan idästä, hän kysyi, että Holdenistako, vastasin ei. Seuraava ehdotus oli Tranmere ja se kelpasi minulle.”

***

Lisette tervehti hymyillen vartijoita sekä sillalla että porteilla. He nyökkäsivät lyhyesti meille kaikille kolmelle. Nuori tyttö oli selvästi kohtelias ja paljon tekemisissä muiden kanssa, sillä oikeastaan kaikki tervehtivät häntä hymyillen lämpimästi.

Tyttö johdatti meidät linnan sisäpihalle ja pysähtyi siellä.
”Odottakaa tässä.” hän pyysi ja hölkkäsi tiehensä.

Minä käännyin Dinaa kohti, joka tarkkaili ympäristöä huolellisesti.
”Leo?” kysyin kulmat koholla. Olin kyllä tajunnut heti, että Dina ei kutsunut minua oikealla nimelläni, mutta vasta nyt sain kunnollisen tilaisuuden kysyä siitä. Nuori nainen huokaisi.
”En voinut ottaa mitään riskejä.” hän vastasi tyynesti.
”Kuinka niin?” tiedustelin uteliaana.
”En tiedä oletko huomannut, mutta näytät Ashtonilta jonkin verran, ainakin kasvonpiirteiltä. Jos joku sattuisi täällä tietämään, että hänellä on poika jonka nimi on Connor, olisimme ongelmissa.”

Kaikki on ollut hänelle vihollista. Matkamme aikana oli alkanut käsittää vain paremmin ja paremmin isäni viisaita sanoja. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että joku saattaisi tuntea isän, mutta nyt kun ajattelin asiaa, tajusin, että isä oli myynyt karttojaan tännekin.
”Joten päätit hyväksikäyttää viatonta lasta?” kohotin kulmiani huvittuneena. Dina pudisti päätään vakavana.
”Ehei, Connor. Tuota tyttöä ei käytetä helposti hyväksi, vaikka hän siltä vaikuttaakin.”

Vaikka en ymmärtänytkään, mitä Dina tarkoitti kohautin olkiani.

”Taidat olla oikeassa.” sanoin siihen, katsellen Dinan siroja, vaaleita kasvoja. Hän hymähti.
”Totta kai olen.”
”No jopas heittäydyit vaatimattomaksi.”

Dina hymyili vinosti ja tyrkkäsi minut hauikseen. Minä tönäisin takaisin ja tyttö naurahti kirkkaasti, heilauttaen päätään taaksepäin. Olisimme varmaan jatkaneetkin vielä, ellei Lisette olisi juuri kävellyt luoksemme, perässään ehkä neljissäkymmenissä oleva mies. Tervehdimme häntä kohteliaasti nyökkäämällä.

”Hyvää iltapäivää, olen Alan Ratclif.” hän esittäytyi lyhyesti. ”Saanko kysyä nimiänne?”
”Tässä on Leonardo Caen ja minä olen Danielle Tibon.” Dina kertoi, ennen kuin ehdin edes miettiä, miten minun tulisi esittäytyä. Se oli vain hyvä, sillä olisin vahingossa saattanut ilmoittaa olevani Connor Saye, joka oli oikea nimeni. Samalla tajusin myös, että kuulin ensimmäistä kertaa Dinan sukunimen ja Leon oikean nimen.

Ratclif nyökkäsi ja vilkaisi kädessään kantamiaan papereita.
”Olen ymmärtänyt, että olette työtä vailla?”
”Kyllä.” vastasimme yhtä aikaa Dinan kanssa ja vilkaisimme toisiamme välittömästi hymyillen.
”Kuten Lisette varmaan kertoikin, meillä on neljä paikkaa tyhjänä. Vahvuutenne?”

Mitähän minun pitäisi siihen vastata? Karttojen piirtäminen ei varmaankaan ollut kovin uskottava taito maalaispojalle, sillä jos olin oikein ymmärtänyt, sellaista minun piti esittää.
”Jaksan tehdä raskaitakin töitä, pärjään hyvin eläinten kanssa. Olen tarkka ja huolellinen.”

Dinan luettelo tuntui tulevan ulkomuistista, ilman sen kummempia miettimisiä. Ratclif kirjasi jotain nopeasti ylös ja katsoi sitten minuun.
”Öh... Minäkin jaksan kyllä tehdä annetut tehtävät ja pärjään eläinten kanssa. Osaan myös piirtää, jos sellaista taitoa missään kaivataan.”

Mies katsoi minua hetken kummastuneena, mutta kohautti sitten olkiaan.
”Tibon, sinä voisit mennä linnaan. Nouse ensimmäiset portaat ylös aulan oikealta puolelta toiseen kerrokseen, käänny vasemmalla, kulje käytävän päätyyn ja siellä oikealle. Sitten mene käytävää pitkin, kunnes vasemmalla on puinen ovi, jossa ei ole lainkaan lukkoa. Sen takaa löytyy portaat, joiden yläpäässä on Susan Fitzalan, palvelijoiden tehtävänjakajan, huone. Hänellä on varmasti tehtävää sinulle, sano että minä lähetin sinut.” Ratclif selitti nopeasti. Rukoilin Luojalta, että minulle ei tulisi yhtä monimutkaista reittiä kuljettavaksi. Dina kertasi sen nopeasti mielessään, nyökkäsi ja lähti ovia kohti.

”Sinä sen sijaan...” vanhempi mies kääntyi minua kohti. ”Tuolla linnan takana on talli, matala kivinen rakennus. Jossain siellä on kalju mies tekemässä töitä. Hän on seppä Anthony Brook. Sano, että lähetin sinut lopettaneen pojan tilalle, hänkin antanee jotakin puuhaa.”

Ratclif piti pienen tauon.
”Ai niin, melkein unohdin. Tibon!”

Dina käännähti kannoillaan ja katsoi kysyvästi miestä.
”Tulkaa molemmat kun kello lyö yhdeksän huoneeseeni länsisiipeen. Opastan teidät nukkumapaikoillenne ja kerron jotakin yksityiskohtia.”

Sen erityisempiä esittelykierroksia emme saaneet. Viesti oli selvä: jos ette nopeasti opi kulkemaan täällä, etsitte toisen työn.

***

Anthony Brook, tai seppä Tony, kuin hän toivoi itseään kutsuttavan, oli oikeastaan melko mukava mies. Hän kyseli jotakin kokemuksestani hevosten parissa ja nauroi vain kovaan ääneen, kun myönsin, että en ollut ihan yhtä taitava kuin oli alkuun sanonut. Mies ilmoitti vain, että kaikki melkein kertoivat olevansa taitavampia kuin oikeasti saadakseen linnasta työtä. Oikeastaan koko loppu iltapäivä kului siihen, että Tony selitteli minulle tehtäviä ja jutteli muuten vain rennosti.

Mies esitteli minulle tallin, kertoi tehtävistä joita voisin tehdä. Minä sepittelin kysymyksien tullessa tarinoita kuvitteellisesta perheestäni. Ainakaan vielä ei onneksi ollut tullut vastaan ketään, joka tietäisi paljon ihmisiä Tranmerestä.

Jo ennen kello yhdeksää seppä päästi minut pois. Avukseni hän ojensi linnan kartan, vähän epävarmana.
”Toivon että osaat lukea tätä.” mies sanoi hiljaa.
”Totta kai.”

Tajusin liian myöhään, että vastaus oli tullut aivan, aivan liian nopeasti. Tony kohotti epäluuloisena vaaleita kulmiaan.
”Todellako? Et edes katsonut sitä.” hän sanoi ja ääni oli epäluuloa pullollaan.
”Öh... Tai siis... Isäni opetti minulle siitä jotakin.” sepitin nopeasti ja äärimmäisen epäuskottavasti. Seppä sivuutti sen myhähtämällä ja sanoi hyvästit, ohjeistaen, milloin minun tulisi seuraavana aamuna. Sydän hakaten ja karttaa puristaen lähdin tallilta, toivoen, etten juuri tehnyt jotakin, joka paljastaisi minut.

***

En nähnyt Dinaa missään, vaikka yritinkin etsiä häntä. Kartan avulla minun onnistui suunnistaa virheettömästi länsisiipeen ja löytää Ratclifin huone. Jäin oven ulkopuolelle odottelemaan, että kuulisin kellojen soittavan yhdeksää, sillä ensinnäkään en halunnut mennä yksin Liseten isän huoneeseen enkä toisekseen myöskään olla hirveästi etuajassa.

Kellon lyöntien alkaessa ystäväni käännähti käytävän kulmasta ja säntäsi luokseni huohottaen.
”Miten sinä löysit tänne?” hän kysyi, yrittäen saada hengitystään tasaantumaan ja korjailla hiuksiaan.
”Helposti.” vastasin viattomasti ja vilautin karttaa, joka oli turvallisesti kädessäni.

Dina puuskahti ärsyyntyneenä.
”Löysitkö mitään?” kysyin ja koputin samalla oveen. Tyttö ei vastannut, vaan ravisti vain päätään. ”En olettanutkaan.” huokaisin.
”Kuinka niin?”
”Olet hyvä, muttet nyt ihan niin hyvä.”

Ennen kuin Dina ehti vastata, oven takaa kuului ääni.
”Sisään!”

Astuimme Ratclifin huoneeseen. Vain vaivoin minun onnistui peittää hämmästykseni. Olin odottanut jotakin kirjoituspöytää ja ehkä pientä kirjahyllyä, mutta huone olikin toisenlainen.

Yhdeltä seinältä avautui melko suuri ikkuna, josta näkyi aavaa peltoa ja niittyä. Sen vieressä oli muutama kirjahylly ja ilmassa tuoksui paperi. Ratclif itse istui puisen, ehkä männystä tehdyn, kirjoituspöydän takana mustekynä kädessään, lueskellen jotakin paperia. Hän kohotti hieman katsettaan ja murahti tunnistaessaan meidät.

Mertonissa työskentelevällä, samoja hommia tekevällä miehellä, oli paljon pienempi huone, jossa ei ollut lainkaan ikkunoita. Hän ei oikeastaan edes viettänyt aikaa omassa huoneessaan, ellei ollut pakko.

”No, miten iltapäivä sujui?” Ratclif kysyi kysymyksen kiinnostumatta aiheesta itse lainkaan. Oikeastaan se ei kuulostanut yhtään kysymykseltä.
”Hyvin.” Dina vastasi katsellen ympärilleen - luultavasti etsien merkkejä Hänestä.
”Mmh.” Ratclif piti pienen tauon. Nyt kun katselin häntä tarkemmin, huomasin, että oikeastaan hän näytti aika paljon Liseteltä, ainakin kasvonpiirteiltään ja silmiltään.

”Minä vien teidät nyt palvelijoiden huoneisiin.” hän ilmoitti lopulta ja nousi seisomaan pöytänsä takaa. Mies käveli vähän hitaammanpuoleisesti ovelle ja avasi sen. Seurasimme hiljaisina Dinan kanssa.

”Meillä palvelijat nukkuvat heille varatuissa huoneissa, naiset ja miehet erikseen.” Ratclif aloitti kun olimme kulkeneet hiljaisuudessa minuutin verran, painottaen viimeistä sanaa. Vilkaisimme toisiamme Dinan kanssa.
”Me emme...” tyttö aloitti nopeasti, muttei ehtinyt jatkaa.
”On tärkeää, että olette aina kutsun tullessa valmiina. Tai, ainakin neiti Tibon. Sinä toinen taas, olet joka aamu talleilla puoli kuudelta.”
”Seppä Tony kertoi sen minulle jo.” vastasin närkästyneenä, koska Ratclif ei ollut edes kuunnellut loppuun Dinan vastalausetta.
”Hyvä.” pieni tauko. ”Opitte melko nopeasti kulkemaan linnassa, tai ainakin teidän pitäisi oppia. Palvelusväki syö kaikki yhdessä, ellei teillä ole vuoroa, jolloin syötte vasta myöhemmin. Tälläistä on esimerkiksi lounaan tarjoileminen hoville. Aamulla kello seitsemältä, lounasta kahdelta ja päivällistä kahdeksalta. Aikatauluja tulee noudattaa. Meillä on yleinen käytäntö, että hiljaisuus laskeutuu kymmeneltä. Huoneissa on kaapit, joista löytyy palvelusväen vaatteita, esimerkiksi sinulle, Tibon.”

Ilmeisesti hän paheksui Dinan tapaa pitää pelkkiä housuja.

Olimme saapuneet erään käytävän päähän ensimmäisessä kerroksessa.
”No niin. Vasemmalla puolella on naisten huone, oikealla miesten. Molemmissa on muutama tyhjä vuode, saatte valita omanne vapaasti.”

Sen enempää sanomatta, hän kääntyi ja lähti. Dina huokaisi syvään.
”No, oletko valmis?” kysyin hiljaa. Tyttö nyökkäsi.

Hän meni oven luokse ja asetti kätensä sen kahvalle. Nyökkäsin rohkaisevasti, vaikka tunsikin itse kaipaavani enemmän rohkaisua. Dina pujahti sisään raotettuaan ovea aavistuksen. Katsoin hänen peräänsä, kunnes ovi naksahti kiinni. Jäin yksin autioon käytävään, kuuntelemaan hiljaisuutta.

Minä siirryin oikeanpuoleiselle ovelle ja tartuin metalliseen kahvaan. Puristin sitä hetken, kunnes vedin oven auki ja astuin sisään.

Huoneessa oli ehkä kaksikymmentä henkilöä, minua nuoremmista kaksi kertaa vanhempiin. Jako oli selvä; toisella puolella vanhat, toisella nuoret. Nuorempien puolelta kuului eloisaa puhetta, joka tosin hiljeni, kun kaikki huomasivat, että olin uusi.

Kiusaantuneena saamastani huomiosta, hymähdin hiljaa. Otin muutaman varovaisen askeleen ja huomasin yhden vapaan sängyn kauempana.
”Hei!”

Huuto kajahti nuorten puolelta ja käänsin nopeasti katseeni sinnepäin. Yhdeltä vuoteelta oli noussut seisomaan minua jonkin verran pidempi vaaleahiuksinen poika, jolla oli tummat silmät.
”Oletko uusi?” hän kysyi, ehkä vähän retorisesti. Nyökkäsin kuitenkin aavistuksen.

Poika tuli luokseni ja ojensi kätensä.
”Nimeni on Count Bartelot.”

Tartuin käteen ja hymyilin hieman.
”Olen Co... Leo Caen.” hengähdin helpotuksesta, kun en lipsauttanutkaan todellista nimeäni. Count nyökkäsi.
”Tervetuloa.”

Niin, tervetuloa. Toivottavasti pääsen takaisin kotiin pian.

 

sunnuntai, 21. kesäkuu 2015

7-9.

Luku 7.

Muut tytöt olivat melko koppavia. Vuoteeni oli valinnut Liseten vierestä ja hän jaksoi jutella omiaan vaikka koko päivän kanssani. Aistin hänestä silti, että sepittämäni tarina ei ollut mennyt täydellisesti läpi. Sen näki siitä, kuin Liseten silmät välähtelivät välillä, kun puhuimme esimerkiksi kuvitteellisesta perheestäni. Hän ei kuitenkaan halunnut minulle myöskään ongelmia, taisi pitää minusta, vaikka tiesikin minun valehtelevan.

En nähnyt Connoria juurikaan missään vaiheessa. Palvelijatytöillä oli kuitenkin mielenkiintoinen tapa, jollaista minä en oikeastaan ollut koskaan harrastanut, koska yli puolet elämästäni olin asunut vain Leon kanssa, kerääntyä juoruilemaan kaikesta, mitä linnassa tapahtui ja mitä kukakin oli tehnyt. Alkuun seurailin enimmäkseen Lisetteä, joka näytti minulle kaiken, mitä minun tuli tietää. Sen takia päädyin myös kuuntelemaan juoruilua, ja kiusaantuneena jouduin kuulemaan, kuinka muut pohtivat, millainen Connor mahtoi olla. Olin minäkin tietysti huomannut, ettei ystäväkseni muodostunut poika lainkaan huononnäköinen ollut, mutta muut tuntuivat hullaantuneen hänestä. Lisette kuitenkin kertoi, että niin tapahtui melkein joka kerta, kun uusia nuoria miehiä saapui linnaan, ja heti uuden tullessa vanha unohtui. Se lohdutti vähän.

Palvelijatytöillä oli kaikilla samanlaiset mekot. Hameosa oli pitkä, aika painava ja aivan tummanpunainen, vähän ruskeaan taittuva. Yläosa sen sijaan oli yksinkertainen, hiekankeltaista ja valkoista. Mekko nyöritettiin korsettimaisesti viinipunaisilla naruilla. Valkoiset hihat tulivat hauiksen puoleenväliin. Itse en koskaan ollut mekkojen ystävä, mutta nyt oli pakko joustaa.

Yritin jatkuvasti linnassa kulkiessani etsiä jotakin, joka vastaisi Hänen kuvausta. Tehtävä tuntui kuitenkin äärimmäisen toivottomalta. Muutaman kerran, kun pääsin käymään tarjoilemassa esimerkiksi hoville, yritin etsiä sitä, sillä uskoin, että Hän olisi asia, jota kuningas haluaisi pitää lähellään.

Vaikka en viettänytkään paljoa aikaa Mertonin linnassa, tunsin, että Eastonin linna oli eloisampi ja tunnelma lämpimämpi. Hetkittäistä koppavuutta lukuun ottamatta, kaikki olivat oikeastaan todella mukavia ja valmiita auttamaan.

Kaikesta huolimatta, viihdyin kaikista parhaiten linnan puutarhassa. Ensimmäisen kerran päädyin sinne, kun yritin löytää oikeaa tietä keittiöön.

Puutarha oli suuri ja sokkeloinen. Siellä kasvoi paljon kasveja, joita en ollut koskaan ennen nähnytkään. Paikka sijaitsi linnan takana. Alkuun en ollut edes tajunnut puutarhan olemassa oloa, sillä sitä ympäröivät muurit.

Keskellä kaikkia niitä kasveja, puita ja pensaita oli lampi. Sen kirkkaassa vedessä ui monenlaisia kaloja, värikkäitä, vaaleita ja tummia. Monesta suunnasta sen ympäriltä laski vettä pienistä puroista. Sillat risteilivät siellä täällä, ylittäen juuri näitä edellä mainittuja puroja. Puutarhassa tuoksui huumaaltavalta. Saatoin vain kuvitella, miltä kaikki näyttäisi, kun kukat yltäisivät täyteen kukkaan ja väriloistoon.

Puutarhassa roikkui siellä täällä messinkisiä lintuhäkkejä. Eniten niitä oli yhdessä nurkkauksessa, aivan muurin lähellä. Niitäkin oli monissa eriväreissä; valkoisina, mustina, keltaisina, punaisina... En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään yhtä värikästä. Häkit olivat kuitenkin vähän hankalia ja jouduinkin kerran auttamaan pientä keltaista lintua. Kävellessäni häkkirivien ohitse huomasin, että raukan siipi oli jäänyt kapeiden kaltereiden väliin.

”Raukkaparka.” sanoin hiljaa ja rauhoittavasti. Hitaasti raotin häkin ovea ja livautin käteni sisään. Varovaisesti avitin kädelläni siipeä ja se irtosi kapeasta välistä. Lintu visersi hieman ja lennähti kauemmas minusta. ”Ole hyvä vaan.” naurahdin sen kiittämättömyydelle.

Työtä tosiaan riitti linnassa. Palvelustyttöjä oli meitäkin ehkä kaksikymmentä, vähän yli, mutta harvoin tuli hetkiä jolloin työtä ei ollut lainkaan. Opin nopeasti, että joka päivä ei vain ehtinyt ruualle. Lisette oli kuitenkin onnekseni hyvä ystävä kaikkien kanssa, hyväsydäminen kun kerran oli. Hän esitteli minut keittiön väelle, jotka hekin olivat ystävällisiä. Sain kuulemma käydä ihan vapaasti pyytämässä sieltä ruokaa, jos myöhästyin itse aterialta.

Kesä läheni nopeasti ja kaksi kuukautta sujui linnassa nopeammin kuin huomasinkaan. Aurinko alkoi lämmittää päivä päivältä enemmän ja huomasin todella viihtyväni Eastonissa. Vaikka jokaikinen kerta, kun menin uuteen paikkaan, etsin Häntä, aloin jo miettiä, tahdoinko edes löytää sitä ollenkaan.

Yhä useammin huomasin miettiväni, mitä tapahtuisi tämän jälkeen? Olettaen siis, että löytäisin Hänet ja onnistuisin kaikessa. Saisin rikokseni anteeksi, palaisin kotiin. Kotiin. Samaan pieneen mökkiin, josta olin lähtenytkin liikkeelle ennen tätä kaikkea. Mutta mikä oli koti? Paikka, jossa asuu? Paikka, jossa läheiset olivat? Paikka, jossa rakastettu oli?

Mökkimme, tai nykyään ehkä enemmän mökkini, ei kuulunut mihinkään noista kategorioista. En ollut asunut siellä kuukausiin, näin jo mielessäni, miten pölyt olivat kertyneet pöydille ja vuoteille. Minulla ei ollut läheisiä siellä, ei Leon jälkeen. Minulla ei koskaan ollut rakastettua, ei ketään, paitsi Leo ja hänkin ystävänäkökulmasta.

Suru oli jo helpottanut, mennyt melkein ohi. Vaikka en sitä ääneen sanoisikaan, Connor oli paikannut parhaan ystäväni jättämän, ammottavan haavan. Niiden hiljaisuuden täyttämien päivien aikana, olin juuttunut muistojen suohon. Hän oli vetänyt minut pois sieltä, vaikka en pelastusta silloin vielä toivonutkaan. Aina välillä iltaisin, kun en kaatunut vuoteeseen uupuneen ja sulkenut silmiäni välittömästi, kaipasin juttelemista pojan kanssa ja hänelle laulamista. Silloin kuin niin tapahtui, makasin hereillä ja kertasin keskustelujamme. Alusta asti, ensimmäisestä naurusta, kun olin myöntänyt, ilman syytä, pelkääväni ukkosta aina yöiseen majataloon ja kysymyksiin vanhemmistani.

En ehtinyt puhua kunnolla Connorin kanssa missään vaiheessa. Useimmiten tapaamisemme ehtivät vain tervehtimiseen asti, ennen kuin joku keskeytti tai jommankumman oli pakko mennä jatkamaan tehtäviään. Kyllä minä yritin tavata häntä, livahtaa tallille tai istua mahdollisimman lähelle häntä ruokailussa.

Joku linnassa kuitenkin oli joskus päättänyt, että naiset ja miehet olisi pidettävä erillään, jotta työnteko onnistuisi mahdollisimman hyvin. Lisette kertoi, että oli oikeastaan vain yksi mahdollisuus, jolloin palvelusväeltä sallittiin seurustelu, nimittäin satunnaisesti järjestettävissä palvelusväen juhlissa.

Lisette oli itse liian nuori osallistumaan, tai oikeastaan hänen isänsä oli touhun kieltänyt tyttäreltään. Haaveilevasti tyttö jaksoi kuitenkin kertoilla vanhempien tyttöjen tarinoita, olivat kuulemma niin romanttisia ja taivaallisia. Oma arvaukseni oli, että asia todellakin johti siellä toiseen, kaikki naisten ja miesten erillään pitäminen kuitenkin melko radikaali päätös.

Kiinnostuin itse aiheesta ja aloin kysellä juhlista. Tytöiltä sain enimmäkseen vastauksia siitä, mitä kaikkea huippuromanttista he olivat poikien kanssa tehneet ja saatoin ilman sanomistakin arvata, että tarina päättyivät kivistävään krapulaiseen päänsärkyyn ja heräämiseen samasta vuoteesta.

Pitkän ajan ja monien kysymyksien jälkeen sain vastauksen. Kuningas oli kuulemma lähtemässä vaimonsa ja tyttärensä kanssa toiseen kuningaskunnan pääkaupunkiin (ei tosin Mertoniin, onneksi) ja oli myöntänyt luvan meille järjestää silloin juhlat linnan pohjakerroksessa.

Kun kuningasparin ja heidän ainoan lapsensa lähtö lähestyi, kiirettä piti. Silti löysin jostakin aikaa ja aloimme valmistella ahkerasti Olivean, erään minua muutaman vuotta vanhemman tytön kanssa, juhlia.

Jotenkin minun oli onnistunut ujuttautua yhdeksi prinsessa Anttoineten käytetyimmäksi palvelijaksi. Nuori prinsessa ei oikeastaan ollut hullumpi ja piti siitä, että letitin ja harjailin hänen ruskeita hiuksiaan. Minuakaan se ei haitannut, sillä letittäminen oli yksi niistä harvoista tyttömäisistä tavoista joita olin oppinut kunnolla. Koskaan en ollut hennonnut edes harkita omien hiuksieni leikkaamista ja opettelin siksi laittamaan ne niin, etteivät ne olleet tiellä. Vuosien saatossa kehityin kaikenlaisten nutturoiden ja muiden vastaavien tekemisessä.

Kun katselin kuninkaan ja lähimmän hovin lähtöä koristeellisissa vaunuissa, tajusin, etten ollut puhunut todella, todella pitkään aikaan Connorin kanssa. Kaikki muu oli vienyt aikani täysin. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että juhlien aikaan saisin tavata pojan jälleen, puhua hänen kanssaa, kuulla hänen äänensä pitkästä aikaa. Enää hetki, enää muutama päivä.

 

Luku 8.

 

”Leo, hakisitko kaksi hevosta?” seppä Tonyn ääni kajahti tallin toiselta puolelta. Tallissa oli kova hälinä, sillä kuningas oli lähdössä aivan pian matkalleen. Meillä oikeastaan piti jo kiirettä. Huikkasin Countin auttamaan minua. Poika tuli mielellään, sillä hänelle oli tullut tänään tehtäväksi puhdistaa karsinoita.

Laitumilla tallin takana vaelsi muutamia kymmeniä hevosia. Lähimpänä sattuivat olemaan Ewyn ja Isaiah, kaksi ruunikkoa. Muutaman viikon se oli kestänyt, mutta olin kuin olinkin oppinut tunnistamaan hevosista jokaikisen.

Tartuin Isaiahan päitsiin ja talutin ruunan portista Count ja Ewyn perässäni. Olin ystävystynyt hyvin kaikkien muiden tallipoikien kanssa ja tottunut jo tähän kovempaan ruummiilliseen työhön. Isäni oli opettanut minulle karttojen piirtämisen alkeet heti kun opin pitelemään kynää, mutta minua ei haitannut tälläinenkään palvelus kuninkaalle. Ainakaan minun ei tarvinnut muistaa täydellistä etikettiä jatkuvasti.

Valjastimme kymmenen hevosta viisien vaunujen eteen. Juuri kun Isaiah ja Ewynkin olivat kiinni kuninkaallisissa rattaissa, ajurit saapuivat paikalle. Heistä arkisemmat, he jotka hakivat Eastonin keskustasta esimerkiksi ruokaa, viettivät aikaa tallilla, mutta tärkeimmät, he jotka kuljettivat itse kuningasta, eivät välittäneet tehdä mitään itse. Tallille joukko saapui viime hetkellä ja loi arvostelevia katseita meihin, valjaksiin ja hevosiin. Melkein aina joku koppavasta joukosta keksi joitakin puutteita. Heidän lähtönsä jälkeen meille riitti puheenaihetta turhista valituksista.

Minä pitelin Isaiahasta kunnes ajuri oli noussut paikalleen ja kerännyt ohjakset. Helpottuneena katsoin, kuinka hän kannusti ruunat liikkeelle ja ohjasi ne linnan eteen.

”Oletko kuullut siitä?” Count oli saapunut vierelleni, ennen kuin edes huomasin.
”Mitä?” minulla ei ollut aavistustakaan, mistä poika puhui. Hän selvästikin nautti siitä ja hymyili huvittuneena.
”Palvelustytöt ovat järjestelleet juhlia. Palvelusväelle tarkoitettuja juhlia.” Count kertoi kuitenkin hetken hiljaisuudesta nautittuaan.
”Todellako?” kysyin yllättyneenä. Hän nyökkäsi.
”Se on mahtavaa.” poika jatkoi hetken kuluttua. ”Keksit jonkun romanttisen lauseenparren ja saat ihan varmasti.”

Kohotin kulmiani naurahtaen aavituksen kiusaantuneesti.
”Minä olen tosissani!” Count ilmoitti vakavana. ”Tytöt siinä käytävän toisella puolella ovat puutteessa.”

Tälläisinä hetkinä, minusta varmaan paistoi läpi, kuinka tarkasti olin elämäni etikettiä noudattanut. Jos päädyimme tämäntyyppisiin keskusteluihin iltaisin huoneessa, vaivuin vain hiljaisuuteen. Muut pojat, joista osa oli talonpoikia ja kyläläisiä, olivat tottuneet puhumaan avoimesti tästä. Oli minullakin yhteinen historia yhden palvelustytön kanssa, mutta säädyllisyydestä tarkka isäni oli pitänyt huolen, että pitäisin aiheesta suuni kiinni.

Count virnuili vinosti, luultavasti ajatellen niitä palvelustyttöjä. Minä mietin, olikohan Dina tietoinen tästä. Tämä olisi loistava tilaisuus päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken ilman, että kukaan pitäisi sitä epänormaalina.

Sinä iltana uutinen oli ehtinyt saavuttaa jo kaikkien korvat, eikä huoneessamme muusta puhuttukaan, kuin kuka iskisi kenetkin. Suurinta suosiota herätti Lu, kullanhohtoiset hiukset omaava palvelustyttö. Dina oli tosin hänkin herättänyt erikoisenväristen aaltoilevien kutriensa kanssa huomioita. Minusta tuntui äärimmäisen kiusalliselta, kun esimerkiksi Count puheli kovaan ääneen Dinasta ja hänen vartalostaan, mutten voinut syyttää ketään. Yhteinen aika oli ollut niin vähissä, ettei kukaan juurikaan ollut huomannut, että tunsin naisen jo entuudestaan.

Seuraavana päivänä tulivat tarkat tiedot, Lun toimittamina.
”Huomenna, ilta seitsemältä alakerran juhlasalissa.”

Mainittakoon, ettei minulla ollut aavistustakaan, missä alakerran juhlasali oli. Kaipa voisin vain seurata vaikka Countia paikalle.
”Ei muuta?” joku kysyi. Lu kohautti olkiaan.
”Minä en tiedä oikeastaan sen enempää kuin tekään. Olivea on järjestellyt niitä sen uuden tytön kanssa, mikäköhän hänen nimensä nyt ikinä olikaan.”
”Dina.” vastasin välittömästi, tajuten liian myöhään virheen. Count virnisti huvittuneena.
”Voidaan varmaan jättää hänet Leolle, kun osaa nimenkin jo noin hyvin.” hän sanoi virnuillen ja kaikki purskahtivat nauruun. Poskiani kuumotti ja tiesin punehtuvani vähän. Nolona painoin katseeni maahan.

Lu naksautti paheksuvasti kieltään ja kääntyi lähteäkseen.
”Lu!” Count huikkasi vielä tytön perään ja loi tähän flirttailevan katseen, kun hän kääntyi. Lu esitti, ettei tajunnut vihjettä, mutta huomasin kyllä, kuinka hän käveli tiheämmin askelin pois. Oli helppo arvata, kenen kanssa Count viettäisi yön.

Odotin koko seuraavan päivän jännityksensekaisena. Onneksi töitä oli nyt tavallista vähemmän, enimmäkseen tallin siivoamista. Mitä pidemmälle iltapäivä eteni, sen tiheämmäksi ilma kävi odotuksesta. Kun kello loi kuusi, sitä saattoi leikata veitsellä. Jätimme nahkaliivimme pois vaaleiden paitojen päältä.

”Tyylikäästi myöhässä.” Count mutisi, kun odottelimme alakerran juhlasalissa. Minä naurahdin kireästi. ”Toisaalta ainahan ne, mutta kaipa ovat odottamisen arvoisia.”

Olinkohan ainut täällä, jonka mielessä pyöri muutakin kuin naisten iskeminen. Vaikken vastanutkaan juuri mitään Countille, hän jutteli omiaan. Minun sydämeni hakkasi rinnassani. Mitä Dinalla olisi kertoa minulle? Mitään uutta Hänestä?

Emme joutuneet lopulta odottamaan niin kauaa. Portaista alkoi nimittäin kuulua askelia. Ensin tuli muutamia tyttöjä joita en tuntenut. Kiusaantuneina he jäivät seisomaan portaiden alapäähän.

Dina tuli kymmenen ensimmäisen jälkeen. Hänellä oli päällään palvelijanpukua muistuttava mekko, jota oli kuitenkin muokattu. Hame osa oli sama, mutta hihoja oli leikattu radikaalisti, Dinan siro hartiat olivat nimittäin kokonaan näkyvissä. Olkien ylitse kulki vain nyöri, jollaisen oli nähnyt sitovan keskivartaloa.

Tytön kupariset hiukset olivat nutturalla, joka päästi muutamia suortuvia roikkumaan kasvoja kehystämässä. Dina pysähtyi portaat alas päästyään. Hän vilkaisi minua huvittuneena, ja tajusin seisovani siinä suu auki.

Oletin, että hän tulisi luokseni, mutta olin väärässä. Hän kulki huoneen reunalle, jossa oli psalttari. En ollut aiemmin edes huomannut koko soitinta.

Muutama sävel sai kaikkiin eloa. En tiennyt, osasiko Dina oikeasti soittaa vai painoiko hän kieliä vain satunnaisesti. Lopultkin tytöt valuivat alimpaan kerrokseen ja kaikki rohkaistuivat puhumaan toistensa kanssa. Muutamalla painalluksella Dina oli saanut kaikkiin eloa.

Muutama tyttö yritti tulla luokseni, mutta luovuttivat, kun tuijotin vain psalttarin luona seisovan Dinan selkää. Kuulin hänen hyräilevän nopeaa melodiaa, luultavasti koska ei osannut soittaa sitä.

”Minä voin soittaa.” eräs palveluspojista oli tullut Dinan luokse ja tyttö nyökkäsi pehmeästi hymyillen. Poika istuutui alas ja aloitti kappaleen. Tiesin, että sen tahtiin oli tanssittu joskus Mertonissa.

Astuin muutaman askeleen lähemmäksi Dinaa ja tartuin hänen käteensä. Johdatin hänet keskemmälle lattiaa ja vedin varovasti itseäni kohti.
”Minä en osaa tanssia.” tyttö kuiskasi hiljaa. Naurahdin vapaasti.
”Ei sinun tarvitsekaan.” vastasin ja ohjasin hänen vasemman kätensä oikealle paikalle. ”Minä nimittäin osaan.”

Dina ei ehtinyt vastustella, ennen kuin olin jo pyöräyttänyt hänet ympäri. Alkuun tyttö ei tiennyt lainkaan mitä tehdä, seurasi vain joten kuten askeliani. Vähitellen hänkin alkoi rentoutua ja antoi minun viedä.

Muut olivat liittyneet tanssiin jossakin vaiheessa ja jokainen tanssi vähän omalla tavallaan. Minua ei haitannut, minulle riitti että sain olla pitkästä aikaa siinä Dinan lähellä ja katsella hänen oliiviinvihreäitä silmiään.

Kun poika lopetti soittamisen, Dina hymyili leikkisästi.
”Tule.” hän kuiskasi ja irtautui tanssista, vetäen minut portaisiin kädestä pitäen.

Hölkkäsimme linnan halki, portaita ylös ja alas, kunnes oli päästäni aivan pyörälläni. Dina ilmeisesti oli kulkenut tämän matkan todella monesti.

Saavuimme linnan takaosaan, jossa oli pieni ovi. Dina avasi sen ja veti minut lämpimään kevätiltaan. Vedin henkeä yllättyneenä nähdessäni, minne olimme tulleet.

Puutarha oli kaunis ja täynnä kukkaisia tuoksuja. Kuulin veden solinaa ja lintujen laulua. Olin luullut, että kotilinnan puutarha oli jotain. Olin ollut pahasti väärässä.

Dina kulki rauhallisesti polkua pitkin edelläni.
”Tuletko?” hän kysyi hymyillen. Naurahdin pehmeästi ja hölkkäsin tytön rinnalle. Hetken kuljimme hiljaisuuden vallassa.

”Nyt on varmaan turvallista myöntää, että olen hukassa.” Dina sanoi lopulta.
”Kuinka niin?”
”Connor, minulla ei ole aavistustakaan Hänestä. En ole nähnyt mitään, mikä vastaisi kuvausta.”

Oli hassua kuulla oma nimeni pitkästä aikaa.
”Kuningas varmaan pitää sitä jatkuvasti lähellään. Muistatko runon? Se kertoi, että Hän on pieni.”

Dina ei vastannut.
”Minä en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.” hän huokaisi hiljaisen tauon jälkeen. ”Minusta tuntuu, että...”
”Että mitä?”
”Että meidän luullaan jo kuolleen.” Dina viimeisteli lauseen hiljaa. Minä ajattelin isää. Oliko hän jossain epätoivoisena? Mietti, olinko elossa vai kuollut? Luuliko hän olevansa yksin?
”Mmh.” muuta en saanut sanottua.
”Mutta jos meidät oletetaan kuolleiksi, lähetetäänkö tehtävään joku uusi? Mitään ei ole tapahtunut. Ei sotaa, ei mitään. Minusta alkaa tuntua, ettei Häntä ole olemassakaan.”

Sama ajatus oli pyörinyt minun mielessäni.
”Pitäisikö meidän palata takaisin Mertoniin?” ehdotin varovasti. Dina irvisti.
”Jos minä palaan ilman Häntä, minut tapetaan.”

Tiesin, että se oli totta. Kuningas oli ollut tässä asiassa tarkka.
”Sitten meillä ei varmaan ole vaihtoehtoja.” vastasin päättäväisesti ja pysähdyin. Olimme saapuneet lammen reunalle. Seisoimme tasaisella nurmella. Käännyin kohti Dinaa. Tyttö kallisti päätään kysyvästi.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi epäluuloisena.
”Meidän on pakko löytää Hänet.”

Dina naurahti kireästi, aivan kuin olisin sanonut jotain hauskaa.
”Ja jos emme löydä?” kysymys oli tulvillaan kielteisyyttä ja epäuskoa. Katsoin Dinaa syvälle silmiin.
”Sitten keksimme jotain muuta, Dina. Me olemme tulleet nimittäin aika pitkälle luovuttaaksemme.”

Se iski häneen. Melkein näin, kuinka kuvat juoksivat silmissä Leosta. Tyttö laski katseensa maahan ja tuijotti kenkiäni.
”Kaipa olet oikeassa.” hän mutisi.
”Totta kai olen.”

Nyt aistin hymyn leviävän naisen kasvoille. Varovasti liutin oikean käteni sormet hänen leukansa alle ja nostin sitä. Dina katseli minua äänettömästi.

Ennen kuin ehdin edes ajatella tai harkita sitä, vedin tytön lähelleni lantiosta vapaalla kädelläni. Kuulin ja tunsin Dinan hengähtävän kiihtyneesti. Hellästi kumarruin painamaan huuleni hänen omilleen. Päästin oikean käden hänen niskaansa.

Dina tuoksui metsältä. Se toi mieleeni muistot matkaltamme. Nyt hän seisoi aivan paikoillaan. Epävarmana hän kuitenkin vastasi hetken verran suudelmaan ja ummistin silmäni. Hetken ajan tuntui, kuin olisin seissyt unessa.

Sitten Dina vetäytyi pois. Hänen avasi suunsa monta kertaa, aloittaakseen lauseen, mutta sanoja ei tullut. Kysyvästi katsoin tyttöä. Teinkö jotain väärin? Vai oliko hän vain yllättynyt? Oli pakko myöntää, että olin yllättynyt itsekin omasta toiminnastani.

”Minä...” Dinan aloitus oli epävarma ja sanat olivat hukassa. ”Äh, tämä ei ollut... Tai siis, minun ei pitäisi... En tiedä, mitä ajattelin... Minä vain...”

Kohotin kulmiani odottavasti.
”Connor, minä en pysty tähän.” Dina sai lopultakin kakaistua ulos kokonaisen lauseen.
”Anteeksi?”

Dina vain pudisti päätään, tunteet sekaisin kuin vaatemytty.
”Minä... Anna anteeksi.” hän kuiskasi ja kääntyi. Nyt en minäkään saanut sanoja suustani enkä kyennyt liikuttamaan jalkojani. Dina juoksi kompuroiden pois ja katselin hänen selkäänsä jähmettyneenä, kunnes tyttö oli kadonnut ja kuulin oven avautuvan ja sulkeutuvan.

”Okei.” hengähdin hiljaa, vaikka ei ollut ketään jolle sanoisin sen. ”Okei.”

 

Luku 9.

 

Jalat veivät minut palvelijoiden käytävään. Minun oli vaikea hengittää. Sydän hakkasi rinnassani niin kovaa, että se melkein teki kipeää. Käytävät sumenivat silmissäni, mutta vaikka en tunnistanut missä olin, tiesin, että osaisin perille huoneeseemme.

Mitä äsken tapahtui? Miksi? Oliko se unta? Kysymykset pyörivät mielessäni ja pääni oli aivan sekaisin kaikesta. Connor oli ylittänyt paljon rajoja, sellaisia, jotka ylitettyään ei ollut paluuta entiseen.

Olin saapunut perille ja haparoin käteeni ovenkahvaa. Se painui äänettömästi alas ja ovi avautui. Pelmahdin huohottaen sisään.

Olin toivonut, että huone olisi tyhjä, mutta ei tietenkään. Lisette istui vuoteellaan, odottaen muita palaaviksi. Nuori tyttö hymyili innokaasti.
”No? Millaista oli? Miksi palasit jo näin aikaisin? Olin oikeastaan varma, että kukaan ei palaisi yöksi, jos ymmärrät, mitä tarkoitan...”

Hän lopetti iloisen puhelun huomatessaan ilmeeni.
”Mitä? Dina, mikä on hätänä?” äänensävy oli valpas ja huolestunut.
”Se oli... hauskaa.” vastasin, iloista ääntä tavoitellen. Onnistuin surkeasti. Näin, että Lisette oli aloittamassa uutta kysymysryöppyä, mutta pudistelin vain päätäni. Hän ymmärsi jättää asian sikseen.

Kuljin pedatulle vuoteelleni ja kaaduin siihen uupuneena. Käperryin pieneksi, selin muuhun huoneeseen. Tuijotin kivistä seinää ja tunsin silmieni kostuvan. Sydämeni hakkasi rinnassani vieläkin. Huohotukseni kuului kovana hiljaisessa tilassa. Lisette ei sanonut sanakaan. Jos muut palasivat illalla huoneeseen, olin jo nukahtanut sitä ennen.

***

Aamu valkeni pilvisenä ja upotin huoliani koko seuraavan päivän työn tekemiseen. Yritin aina jonkin homman tehtyäni keksiä uutta. Välttelin muiden katseita ja kaikkea mikä liittyi mitenkään juhliin.

Jos näin Connoria missään, käännyin heti pois. Olin liian heikko kohtaamaan poikaa. Ei sen takia, että hän olisi tehnyt jotain väärin, vaan itseni takia. Se, mitä minä olin tehnyt, oli nöyryyttävää. En ollut kyennyt kohtaamaan poikaa, enkä edes sanoa mitään. Pahinta oli, että minulla ei ollut aavistustakaan, halusinko sitä. Suhteeni Connoriin oli muuttunut paljon yhdessäolomme aikana, ja vaikka aluksi en edes ajatellut ystävystynyä hänen kanssaan. Leon kuoleman jälkeen kykenin kuitenkin luottamaan häneen kaikessa. Tai ainakin olin kyennyt.

Lisette katseli minua oudosti yhä useammin, mutta sivuutin sen. Oikeastaan sivuutin ihan kaiken, paitsi työn. Sulkeuduin keskittymään vain yhteen asiaan sen lisäksi: Hänen löytämiseen. Mitä nopeammin löytäisin sen, sitä nopeammin voisimme palata kotiin ja voisin jäädä mökkiini asumaan, eikä minun tarvitsisi tavata Connoria enää koskaan. Mutta oliko se sitä mitä todella halusin? Ei varmaankaan, mutta se oli kaikista helpoin ja kivuttomin tapa.

Muutama päivä kului, ja poika yritti päästä puhumaan kanssani. Tein kaikkein välttääkseen sen. Piilouduin linnaan, tein pelkästään töitä ja pysyttelin mahdollisimman paljon poissa muiden silmistä. Yhä useammin olin auttamassa prinsessa Antoinettea. Hänen koristeelliseen huoneeseensa ei ollut asiaa tallipojilla.

Ikuisesti en kuitenkaan kyennyt välttelemään Connoria. Eräänä iltana saavuin juuri ennen kymmentä palvelusväen käytävään, enkä ehtinyt kääntyä ympäri kun tajusin pojan nojaavan seinään oven luona. Purin huultani. Connor käännähti kuullessaan askeleeni ja tuijotti minua ruskeilla silmillään.

Nyt kun katsoin poikaa, tajusin, kuinka paljon hän oli muuttunut kuukausien aikana. Päivät auringossa olivat lämmittäneet hänen kasvonsa pehmeän ruskeiksi ja se oli iso muutos verrattuna aikaisempaan kalpeuteen. Kädet näyttivät minusta kiinteämmiltä ja koko vartalo kaikin puolin lihaksikkaamalta. Suun ympärille oli kasvanut lyhyt tumma sänki, jonka muistin pistelleen kasvojani suudellessamme.  Connorilla ei ollut luultavasti enää paljoakaan aikaa ajaa partaansa ja sen takia sänkikin oli päässyt kasvamaan.

”Sinä et tahdo puhua kanssani.” hän kommetoi lyhyesti toteavaan sävyyn. En vastannut, vaan tuijotain vain häntä etsien lisää muutoksia pojan kehosta. ”Miksi sinä juoksit?”

Jostain syystä kysymys kuulosti enemmän toteamukselta. Purin huultani kovempaa. Connor otti muutaman varovaisen askeleen minua kohti.
”Jos sinä et välittäisi minusta, olisit sanonut sen.” hän kuiskasi.
”Sinä et voi tietää sitä.” kivahdin äkkiä vihaisena. Poika hätkähti äkkinäistä tunnetilamuutostani.
”Minä tunnen sinut, et vain myönnä sitä itsellesi.” Connor murahti takaisin. Yritin keksiä jotakin sanottavaa, mutta sanoja ei tullut. ”Miksi sinä juoksit?” hän kysyi uudestaan.

”Minä en tiedä!” tiuskaisin terävästi. ”Minä en tiedä! Miksi minun pitäisikään? Me emme varmaan tapaa enää koskaan tämän jälkeen! Kun tämä on hoidettu, sinä menet kotiisi ja elät onnellisena isäsi kanssa. Mitä väliä sillä on, vaikka tuntisinkin jotakin?”

Connor ei vastannut hetkeen mitään purkaukseeni.
”Onko tämä ensimmäinen kertasi?” hän kysyi lopulta.
”Mitä?” en ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti.
”Onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin tunnet jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä jotakuta kohtaan?”

En osannut vastata siihen mitään sanoja, mutta tiesin sen olevan totta. Elämäni aikana minulla oli ollut kaksi todellista ystävää; Leo ja Connor. Kaksikymmentä vuotta, kaksi ystävää. Sulkeuduimme Leon kanssa omaan elämäämme, en oikeastaan edes tavannut ketään niihin aikoihin. Leo oli ollut paras ystäväni. Connor... Hän oli enemmän.

Kun en vastannut mitään, Connor huokaisi suurieleisesti ja levitti kätensä.
”Voisitko sinä olla suora? Vastaa kyllä tai ei. Tunnetko sinä mitään sellaista?”

Tiesin, ettei kysymykseen ei voinut vastata kumpaakaan. Jos vastaisin ei, menettäisin Connorin ystävyyden. Minulla oli silti tunne, että myös myöntävä vastaus aiheuttaisi sen. Rakkaus ei kestä ikuisesti, ajattelin, mitä sitten kun se loppuu?

Oli siis vain yksi vaihtoehto. Harmaa alue vastauksien välissä. Hiljaisuus. En torjuisi häntä, mutta viestisin epäselvistä tunteistani. Kun vastausta ei kuulunut, poika nyökkäsi jäykästi ja kääntyi pois.

”Connor...” avasin suuni sitä edes ajattelematta. Connor käännähti ja näin hänen silmiensä välähtävän toiveikkaasti. ”Minä en tiedä.”

Toivon pilkahdus sammui ja hän kohautti olkiaan. Osat olivat äkkiä vaihtuneet, minä olin nyt se, joka yritti kääntää toisen päätä.
”Ei se voisi toimia.” ääneni oli pelkkä kuiskaus. Connor hymähti täysin ilottomasti.
”Sinähän sen tiedät.” hän mutisi ja käveli ovelle. Halusin sanoa vielä jotain, mutten tiennyt mitä. Viivyttelen poika avasi poikien huoneen oven ja astui sisään. Jalkani alkoivat toimia vasta kun ovi napsahti kiinni.

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi. En puhunut juuri kenellekään, keskityin yhteen ainoaan tehtävään. Hän, Hän, Hän soi mielessäni jatkuvasti tai ainakin yritin saada sen peittämään kaiken muun alleen.

Silti ajatukseni harhailivat väkisinkin pois, Connoriin enimmäkseen. Huomasin ajattelevani, mitä jos se sittenkin toimisi, mitä jos se voisi onnistua ja toimia? Olisiko se yrittämisen arvoista?

Lisette tarkkaili minua koko ajan, aistin sen. Aloin epäillä, että hän tiesi jo melkein kaiken. Tyttö näki varmaankin kaikkien valheideni lävitse, kuin ne olisivat olleet pelkkä ohut kerros vettä.

Kesä alkoi kunnolla ja päivät muuttuivat helteisiksi. Linnassa alkoi käydä yhä useammin vieraita, tanssiaisia järjestettiin ja prinsessalle etsittiin sopivaa sulhasta. Minä hukuttauduin töihin ja tehtävääni. Saatoin istua vuoteellani iltaisin tuntikaupalla, yrittäen ratkaista runoa. Tehtävä oli käytännössä mahdoton. Runo oli epätarkka ja olisi voinut puhua mistä tahansa. Ihan mistä tahansa.

***

Kaikki alkoi mennä päin helvettiä eräänä aurinkoisena ja kuumana kesäpäivänä, heinäkuussa jos tarkkoja ollaan. Olin ollut aamun prinsessan kanssa ja kuljin hänen kanssaan huoneeseen, jossa kuningas vastaanotti vieraita.

Prinsessa tervehti kohteliaasti huoneessa olijoita, mutta kuningas tuntui olevan hieman ärtynyt keskeytyksestä.
”Jatkamme myöhemmin, Gron.” hän sanoi minuun selin seisovalle miehelle, jolla oli tummat hiukset. Tämä nyökkäsi, kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Kun katseemme kohtasivat, sydämeni löi tyhjää.

Groniksi kutsuttu mies siristi silmiään ja kulki ohitseni tuijottaen minuun. Tummat silmät, olin nähnyt ne aiemmin. Arvet halkoivat kasvoja ja olin nähnyt tismalleen samanlaiset arvet ennekin. Minä seisoin samassa huoneessa sen henkilön kanssa, joka vei minulta parhaan ystäväni.

Tällä kertaa hän ei ollut pukeutunut mustiin vaatteisiin, mutta muistin välähdyksenomaisesti kasvonpiirteet, etenkin ne arvet. Olin jähmettynyt paikoilleni, kun Gron ohitti minut. Silmäkulmastani näin hänen virnistävän aavistuksen, paljastaen vaaleat hampaat. Kylmät väreet liukuivat selkääni pitkin.

Hän tiesi. Hän tiesi kaiken. Hän voisi kertoa kuninkaalle, että me emme tulleet sieltä mistä sanoimme. Hän voisi pilata koko operaation. Ajatus iski minuun kuin kylmä kivi. Entä jos hän työskentelikin kuninkaalle? Entä jos perinteisen sodan sijaan, Farleyn kuningas oli päättänyt iskeä matkalaisiin ja naamioida hyökkäykset maantierosvojen tekemiksi. Gronin joukolla oli äärimmäisen ammattimaiset liikkeet. Vähitellen kauppareittiä Mertonista Eastoniin lopetettaisiin käyttämästä sen vaarallisuuden vuoksi ja läntinen kaupunki jäisi ilman monia tarvikkeita. Monet kauppiaat toivat sinne nimittäin paljon elintärkeitä tavaroita. Vähä vähältä kaupunki heikentyisi ja Farleyn sotajoukot voisivat iskeä täydellä voimalla.

Minun olisi pakko keksiä keino lähettää viesti Mertoniin. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty; Eastonissa käytettiin enimmäkseen ihmisiä viestinviejinä ja ne harvat kirjekyyhkyt olivat tarkoin vartioituja. Minulla, palvelijalla, ei ollut asiaa niiden luokse. Ainoat linnut, jotka minä kykenin tavoittamaan, olivat puutarhan erikoiset linnut, mutta niistä tuskin oli apua, sillä ne vain lehahtasivat tiehensä, jos pääsisivät ahtaista häkeistään.

Aivan kuin se ei olisi riittänyt ongelmaksi, myöhemmin päivällä Gron etsi minut käsiinsä. Olin kävelemässä syömään, käännyin kulmasta ja mies seisoi edessäni, tarttuen kovakouraisesti käsivarteeni.

”Mitä sinä haluat?” kivahdin kylmästi, yrittäen repäistä kättäni irti.
”Juttelin muutamien kanssa, jotka tuntevat sinut. Kuulemma tulet Tranmerestä. Millainen tarina mahtaakaan olla sen takana, että tapasin sinut Mertonin ja Eastonin välistä?” Gron hymyili, kiusaten minua.
”Olet varmaan erehtynyt henkilöstä.” vastasin viileästi.
”Älä jaksa yrittää.” kyllähän olin koko ajan tiennyt, että yritykseni oli turha.
”Hyvä on. Mitä haluat?” kysyin uudelleen, silmät leimahdellen.
”En tiedä vielä. Ajattelin kysyä, mitä sinä tarjoat minulle, etten paljasta pikku salaisuuttasi.”

Gron halusi siis käydä kauppaa. Mitä minulla oli kuitenkaan luvata? Kun keksin sen, tiesin että minun täytyi valita sanani todella tarkasti.

”Tiedätkö, miksi olen täällä?” kysyin varovasti. Gron ei vastannut, kohotti vain tummia kulmiaan. ”Minä haluan tehdä täydellisen rikoksen. Olen varas, aivan kuten sinäkin. Minä tahdon kunnian.

Gron värähti aavistuksen, kun sanon hänen olevan varas, mutta ei keskeyttänyt.

”Mitä tarkoitat?”
”Oletko kuullut legendaa Hänestä?”

Mies nyökkäsi, mutta näytti siltä, että piti koko tarinaa satuna, jota äidit lukivat lapsilleen.
”Minä tiedän, että se on täällä. En halua sitä, mutta kun löydän sen, lupaan antaa sen sinulle.”
”Olet melkoisen itsevarma.” Gron ei näyttänyt varmalta. Esitin rooliani ja hymyilin vinosti. Kohotin vapaata kättäni, joka roikutti kultaista taskukelloa.

Mies tunnisti sen välittömästi, eikä ihme. Olihan se hänen taskussaan vielä hetki sitten.
”Miten sinä...” hän aloitti, ääni vihasta täristen.
”Pakkohan minun oli todistaa, että olen luottamuksen arvoinen.”

Gron arvioi tilannettaan. Sitten hän nyökkäsi aavistuksen.
”Hyvä on, otan sopimuksen. Minä en paljasta sinua ja kun löydät Hänet, toimitat sen minulle välittömästi. Annan sinulle aikaa kaksi kuukautta.”

Aikaraja epäilytti minua, mutta päästyäni näin pitkälle, en halunnut riskeerata suunnitelmaa. Nyökkäsin nopeasti ja ojensin käteni. Gron tarttui siihen ja puristi. Uskalsin hengittää vasta, kun näin hänen katoavan kulman taakse.

Päivät kuluivat ja elin jatkuvassa kireydessä ja jännityksessä. Lisette oli oikeastaan ainoa, joka huomasi sen, muttei sanonut mitään. Hän teki vain hiljaisia havaintojaan.

Gron sen sijaan nautti siitä, että jouduin tottelemaan häntä. Jos ajattelemattomuuttani meinasin sanoa jotakin tai tehdä jotakin, mikä ei ollut toivottua, yksi merkitsevä katse sai minut jähmettymään. Toivoin, että olisin voinut puhua asiasta jonkun kanssa. Connor oli kuitenkin ainut, jonka korville sanani olisivat sopineet, mutta emme mekään olleet puhuneet aikoihin. Kaipasin hänen läsnäoloaan jatkuvasti, mutten saanut kerättyä rohkeutta tai voimia enää hänelle puhumiseen. Lisäksi tiesin, ettei Gron välttämättä muistanut poikaa, joten pitäisin hänet poissa tästä niin kauan kuin kykenisin.

Hermostuneisuuden takia säikähdin kaikkia ääniä ja hätiköin tehtävieni tekemisessä. Astiat putoilivat, tuolit kaatuivat. Aloin saada vähemmän tehtäviä, joissa pääsin kuninkaallisten lähelle, enimmäkseen minut määrättiin pysymään poissa näköpiiristä. Ei se oikeastaan olisi haitannut, ellei se olisi hankaloittanut Hänen etsimistä.

***

”Mikä sinua vaivaa?” Lisette kivahti terävästi, kun pudotin huolimattomuuttani toisen hänen mekoistaan lattialle.
”Äh, anteeksi.” mutisin kiusaantuneena. ”Ei se nyt noin iso asia ole.”
”Ei tässä ole kyse vain mekosta.” Lisette sanoi äkkiä, tuijotettuaan minua hetken kulmat kurtussa.
”Mistä sitten?”
”Kaikesta, mitä sinä olet tehnyt!”

Kohotin kysyvästi kulmiani nuoremmalle tytölle. Hän huiskautti mustia hiuksiaan. Oliko nyt aika, jolloin Lisette kertoi kaiken kuulemansa ja tulkitsemansa kovaan ääneen?
”Mennään kävelylle.” hän ilmoitti ja marssi ovelle. Minun ei auttanut kuin seurata, vaikka kello läheni jo kymmentä.

Päädyimme linnan puutarhaan. Olin oikeastaan aika yllättynyt, etten ollutkaan ainoa, joka vietti siellä aikaa. Lisetelle tämä ei ollut selvästikään ensimmäinen kerta.

”Mikä sinua vaivaa?” tyttö kysyi närkästyneenä, kun saavuimme turvallisesti muiden korvien ulottumattomiin.
”Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat.” vastasin hiljaa, sipaisten hiuksiani pois silmien edestä. Se oli tavallaan totta; en ollut varma, mitä Lisette tarkoitti tarkalleen.
”Leo! Te kaksi olitte kuin kaksi marjaa! Äkkiä ette puhukaan toisillenne, ette katso toisianne silmiin! Minä puhuin hänen kanssaan -”
”Mitä? Puhuitte mistä? Minusta? Miksi?” keskeytin valpastuneena.
”Totta kai sinusta! Kenestä muustakaan? Leo kertoi, mitä täällä tapahtui, mitä käytävässä tapahtui ja ylipäänsä sinusta. Mikä sinua vaivaa? Pidät hänestä selvästi!”

Liseten ääni oli niin kiihtynyt, että melkein säikähdin sitä. Hän huokaisi ja pudisti päätään turhautuneena.
”Miksi sinä et voi hyväksyä, että pidät hänestä?”
”Minulla ei ole aavistustakaan, miltä minusta pitäisi tuntua. En edes tiedä, pidänkö hänestä sillä tavalla.”
”Totta kai tiedät.” ääni oli niin päättäväinen, ettei sitä käynyt kieltämään.
”Hyvä on, ehkä tiedän. Mutta silti -”
”Mutta mitä?”

Niin, hyvä kysymys. En koskaan ajatellut asiaa niin pitkälle, vaikka Connor olikin yksi niistä harvoista asioista, joiden annoin liikkua päässäni töiden ja Hänen lisäksi. Lisette katseli minua kalpeansinisillä silmillään.
”Onko kukaan koskaan jättänyt sinua?” hän kysyi lopulta, kun en osannut vastata ensimmäiseen kysymykseen. Naurahdin katkerasti.
”Ai onko? Kahdenkymmenen vuoden aikana, kolme ihmistä. Sattumoisin myös ainoat ihmiset, joita minulla oli.”

Lisette ei kysynyt tarkempia tietoja, eikä hänen tarvinnutkaan. Sanat pulppusivat suustani hallitsemattomina ja en edes ehtinyt ajatella niitä.

”Vanhempani hylkäsivät minut ilman minkäänlaisia sydänsuruja, vapaaehtoisesti, koska he eivät jaksaneet. Paras ystäväni jätti minut, vaikka lupasi olla paikalla aina!”

Ei se ollut Leon syytä, oma mieleni soimasi minua. Silti häntä oli niin helppo syyttää. Enää hän ei voinut vastustaa tai puolustaa itseään. Miksikö? Koska hän oli kuollut. Ja vanhempani, oi sitä katkeruuden määrää, jonka päästin ulos päivänvaloon ensimmäistä kertaa koskaan. Kylmän hyväksynnän aika oli ohi. Minullakin oli oikeus tunteisiin.

”Sinä pelkäät Leoa.” Lisette puhui hyvin hiljaa, vastapainona sille, kuinka itse korotin ääntäni. ”Tai et pelkää häntä henkilönä, mutta pelkäät, mitä hän saa sinut tuntemaan.” hän jatkoi, ennen kuin ehdin sanoa vastalauseita.

Mistä tuo tyttö oli oppinut tämän? Hän tiesi välittämisestä enemmän kuin minä, helvetti.
”Jos Leo olisi täällä...” mutisin hiljaa.
”Niin hän onkin.”
”Ei. Ei todellakaan ole, ei koskaan ollutkaan.”

Lisette näytti elävältä kysymysmerkiltä. Katsoin häntä surullisesti. Viha oli laantunut nopeasti. Tilalle oli puskenut syvä tyhjyys.
”En ymmärrä... Olen tavannut Leon useita kertoja.” hän puuskahti lopulta.
”Et ole. Leo ei koskaan päässyt Eastoniin asti.”

Puhuisinko tästä nyt? Kertoisinko suurimmat salaisuudet tälle nuorelle tytölle? Olinko todella oppinut luottamaan häneen niin paljon?
”Mutta...”
”Anna kun selitän. Leonardo Caen kuoli matkalla tänne. Minä makasin hänen vieressään, näin kun veitsi iskettiin hänen lävitseen.”
”Kuka sitten tuli kanssasi?”
”Minun kanssani tuli Connor. Turvatakseni taustoja, esittelin hänet kaikille Leona. Kukaan ei tunne häntä, kukaan ei tunne minua. Kukapa nyt tunsikaan kahta talonpoikaisperheen lasta?”

Lisette ei hetkeen saanut sanoja suustaan tai ehkä hän vain sulatteli minun sanojani.
”Keitä te olette?” hän kysyi lopulta, perääntyen muutaman askeleen, kuin peläten minua. Hymyilin huvittuneena.
”Minä olen Dina Tibon, ammattivaras. Connor on Mertonin kuninkaallisen kartturin poika. Meidät lähetettiin etsimään Hänet, varastamaan se ja toimittamaan se Mertoniin. Minä en aio satuttaa sinua, minä en estä sinua, jos juokset kertomaan kaikille. Minä luovutan. Tämä tehtävä on mahdoton.”

Kun olin sanonut viimeisen lauseen, levitin käteni antautumisen merkiksi. Lisette ei liikkunut, katsoi minua vain pää kallellaan pitkään, sanomatta mitään.

”Kuule...” hän aloitti lopulta. ”Oletko kuullut sen runon?”
”Mitä?” en ymmärtänyt mitä tyttö tarkoitti.
”Se runo, jossa puhutaan Hänestä.”
”Siis... Aiotko sinä auttaa minua?”

Lisette hymyili varovaisesti. Oliko hän tosissaan?
”Jos lupaat minulle yhden asian.”
”Minkä?”
”Hoidat välisi kuntoon Leon... tai siis Connorin kanssa.”

Sekö oli ainut ehto? Avasin suuni, mutten keksinyt mitä sanoisin. Lopulta vain kiedoin käteni Liseten ympärille ja halasin häntä tiukasti. Hän nauroi kirkkaasti.

”No niin, no niin. Oletko kuullut sen?” tyttö kikatti lopulta, vetäytyessään pois halauksesta.
”Olen, mutta ei se sitä kovinkaan paljoa minulle avannut koko asiaa.”
”Varmasti? Kaikki neljätoista riviä?”
”Niin.” vastasin, mutta kurtistin heti kulmiani. ”Mitä sinä sanoit?”
”Neljätoista riviäkö?”

Kertasin mielessäni runon.
”Versiossa, jonka minä kuulin, oli vain kahdeksan säettä.”

Lisette kallisti päätään yllättyneenä.
”Mutta nyt kun ajattelen, he sanoivat, että osa runosta oli kadonnut tai jotain vastaavaa.” pidin pienen tauon. ”Osaatko sinä kaikki neljätoista säettä?”
”En ulkoa, mutta tiedän mistä ne löytää.”

Tyttö pinkaisi juoksuun ja säntäsi puutarhasta. Kiirehdin hänen peräänsä. Lisette oli todella nopea ja kääntyi kulmista kuin salama.

”Lisette, ei tämä voi olla oikea paikka.” huomautin, kun tajusin meidän saapuneen palvelusväen käytävään. Tyttö ei vastannut, mutta huomasin hänen hykertelevän naurusta. Varovasti Lisette avasi tyttöjen huoneen oven ja livahti sisään jo pimennettyyn huoneeseen. Muutaman kynttilä paloi seinillä ja Lisette nosti yhden käteensä. Hän ähkäisi kivusta, kun kuumaa kynttilävahaa tippui pisaroina hänen kädelleen, mutta ei pysähtynyt. Seurasin häntä oman sänkyni jalkopäähän. Tyttö kumartui ja valaisi sängyn puista päätyä.

Siihen oli kaiverrettu tekstiä. Ei voi olla, ajattelin, se ei ole voinut olla silmieni edessä koko aikaa. Siinä se silti oli, siististi kaunokirjoituksella taiteiltua. Minä en ollut koskaan mitenkään erityisen hyvä lukemaan, mutta tämän verran osasin.

”Ja aikojen alussa oli Hän,
kirkas kuin Aurinko,
kaikkien jalokivien äiti.
Kepeä kuin henkäys,
tuulen mukana kulkemaan kykenevä.
Piilotettuna metsän syvimpiin syöväreihin.
Silmäteränä tuo onnen ikuisen,
vallan ja voiman.
Varasta tai lahjoita,
onni jatkuva.
Varohan silti,
se muuttua osaa.
Pienimmistä pienin,
huumavin lääke kaikista.”

”No, auttoiko yhtään? Oletko kuullut muita tarinoita Hänestä? Minä olen ja olenkin vähän huolestunut niistä... Yksi kertoo, että aurinko sammuu taivaalta ilman Häntä... Lisäksi se on niin kaunis, että saa katsojansa hulluksi. Olethan sitten varovainen, Dina? Dina?”

Kuulin kyllä Liseten sanat, mutten sisäistänyt niitä lainkaan. Pääni kelasi läpi aikaani linnassa, ja tiesin sen sillä hetkellä, kun Lisette tökkäsi minua kylkeen, koska en vastannut mitään.

Nousin jaloilleni ja kompuroin ovelle. Huoneesta kuului ärtyneitä, unisia murahduksia ja kirouksia, kun törmäsin yhteen sänkyyn pimeydessä ja parahdin kivusta. Vähät välitin niistä häiriötekijöistä, vaan haparoin tieni ovelle ja avasin sen. Syöksähdin kuin kissa käytävän poikien huoneen ovelle ja avasin sen.

Poikien huoneessa suurinosa valoista oli vielä päällä ja he olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin juttelemaan. Kun ovi avautui, katseet kääntyivät yllättyneinä. Etsin katseellani Connoria ja näin hänet istumassa vuoteella huoneen toisessa päässä. Ilme oli helposti tulkittavissa; sekoitus yllättyneisyyttä ja epävarmuutta.

Joku vihelsi kiinnostuneena, mutten välittänyt. Harpoin Connorin luokse ja istuuduin vuoteelle. Katseet seurasivat minua.

”Mitä?” kysyin viileästi. ”Hiljaisuus meni jo, eikö ole aika mennä nukkumaan?”
”Me vaan...” eräs vaaleahiuksinen poika aloitti, luoden äärimmäisen merkitsevän katseen Connoriin, joka oli punehtunut vähän. Normaalisti minäkin luultavasti olisin, mutta kiihtyneisyys peitti muut tunteet alleen.
”Ette tee yhtään mitään. Menkää nukkumaan, tämä ei vie kauaa.” vastasin tiukasti ja puhalsin lähimmän kynttilän sammuksiin. Naurahduksien ja murahduksien jälkeen muut pojat vajosivat vuoteilleen ja valot sammuivat.

”Mitä sinä oikein teet? Luulin, ettei meidän pitänyt herättää huomiota!” Connor kuiskasi matalasti, äänessään ärtyneisyyttä.
”Minä tiedän mikä se on.” vastasin niin nopeasti, ettei sanoista melkein saanut selvää.
”Mitä?”
”Tai siis, en ole aivan varma, mutta luulen tietäväni aika varmasti. Minulla on erinomainen ehdotus, ainakin.”

Connor unohti hetkessä kaikki epäilyksensä. Autuas hymy levisi hänen kasvoilleen. Nopeasti hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut iloiseen halaukseen.

”Anteeksi...” hän mutisi irrottaessaan otteensa. Nolona poika painoi katseensa pois minusta.
”Ei se mitään.” hymyilin epävarmana kuiskatessani sanat. ”Jos palaisimme Häneen -”

En ehtinyt jatkaa sen pidemmälle.
”Kuulitko?” Connor kysyi matalasti. Sydämeni alkoi hakata pelosta. Käytävästä kuului askelia, paljon askelia. Ne pysähtyivät ovelle.

”En haluaisi keskeyttää teitä, mutta joku taitaa olla tulossa.” sama vaaleatukkainen poika kuiskasi sängyltä muutaman metrin päästä.
”Dina, mene piiloon.” Connor käski hiljaa ja työnsi minut alas vuoteelta hellästi.
”Minne?” kysyin, syke kohonneena pilviin. Muutaman puolen sekunnin ajan ystäväni katsoi ympärilleen ja osoitti sitten omansa ja sitä seuraavan sängyn väliin. Siinä oli pieni varjoihin jäävä tila. Seuraavassa sängyssä ei nukkunut ketään.

Epävarmana vilkaisin Connoria joka hymähti lohduttavasti.
”Ei se luultavasi ole mitään. Mene vain.” hän mutisi ja tönäisi minua varovasti kohti väliä.

Ehdin juuri piiloon, kun kuulin oven avautuvan. Hengitystäni pidätellen, kuuntelin askelia, jotka levittäytyivät ympäri huonetta.

”Kuka teistä on Leonardo Caen?” ääni kysyi tärkeänä ja jäykkänä.
”Minä.” tunnistin rennon äänen helposti. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että olin varma, että se hyppäisi rinnastani. Kuulin paperikäärön avautuvan.
”Herra Caen, teitä epäillään vakoojantyöstä.” ensimmäinen ääni kertoi, ilmeisesti paperista lukien. ”Teidät toimitetaan vankeuteen määrittämättömäksi ajaksi, kunnes joko syyllisyytenne todistetaan oikeaksi tai vääräksi.”

Tahdoin hypätä piilostani ja sanoa, ettei se ollut totta. Kuka oli kertonut? Miksi minua ei haettu? Vai haettiinko? Oliko viereisessä huoneessa samanlainen ryhmä hakemassa minua? Puristin käteni suulleni, että hengitykseni ei paljastaisi piilopaikkaani.

”Oletteko tosissanne? Näytänkö minä vakoojalta?” Connor naurahti sarkastisesti. Kukaan ei sanonut mitään, mutta toiset askeleet tulivat sängylle. Kykenemättä tekemään mitään, kuuntelin, kuinka Connor nostettiin vuoteelta ja vietiin pois. Kyyneleet puskivat läpi. Kun ovi sulkeutui, nousin katse tyhjänä piilosta.

Vaaleatukkainen poika tuijotti minua.
”Luuletko, että hän on todella...?” hän aloitti epävarman kysymyksen, joka varmaan pyöri kaikkien mielessä.
”En.” valehtelin helposti, mutta sain ääneni täyteen varmuutta ja poika nyökkäsi.
”En minäkään.” hän ilmoitti.

Eihän Connor periaatteessa ollutkaan. Hän oli opas, minä olin vakooja ja varas. Osaamatta sanoa muuta, astelin raskaasti ovelle ja kuuntelin hetken, että äänet olivat kadonneet. Sitten luikahdin käytävän toiselle puolelle ja kaaduin vuoteelleni, täysin tietämättömänä siitä, mitä minun pitäisi tehdä nyt.

sunnuntai, 21. kesäkuu 2015

10-12.

Silmäteränä tuo onnen ikuisen

Luku 10.

Aamulla kun heräsin, tiesin jo syyllisen. Oli vain yksi henkilö, joka tahtoisi paljastaa ainoastaan Connorin. Gron.

Sattumoisin löysin hänet käsiini alkuiltapäivästä. Mies hykerteli naurusta nähdessään minut ja seurasi minua sivummalle muista.

”Miksi?” kysyin, ääni jääpuikkoja tihkuen. ”Miksi?

Gron naurahti matalasti ja virnuili. Kun hän ei heti aloittanut heti vastausta, minä jatkoin.
”Ja mitä sinä teit, että minäkin en jäänyt kiinni?”
”Miksikäs ei. Saanpa pidettyä sinut kaidalla tiellä ja pitävän osasi sopimuksestamme. Lisäksi -” pieni tauko ”- minä pidin äärimmäisen vähän siitä pojasta. Ilman häntä, olisin tappanut sinutkin helposti. Ja mitä tulee siihen, että et jäänyt kiinni, teit sen aivan itse. Kuulin sen Ratclifin puhuvan tyttärensä kanssa ja lapsi kertoi, että olit tavannut pojan vasta matkalla tänne.”

Olin niin vihainen, etten kyennyt puhumaan hetkeen. Kun lopulta sain sanoja suustani, ääneni tärisi vihasta.
”Minä eroan sopimuksestamme. Mehän sovimme, että pidät suusi kiinni meidän todellisesta taustastamme!”

Käännyin marssiakseni pois, mutta Gron tarttui ranteeseni ja väänsi niin kovaa, että parahdin kivusta.
”Ehei, tyttöseni.” hän kuiskasi korvani juuressa. ”Minä lupasin, että suojelen sinua, en ystävääsi. Jos peräännyt sopimuksesta, varmistan poikaystäväsi olevan syyllinen. Kuinka paljon sinä vihaatkaan sen myöntämistä, minä olen ainoa linkkisi, joka kykenee pitämään hänet elossa vielä vähän aikaa.”

Hän päästi irti ja käveli pois. Hän käveli pois. Enkä minä voinut mennä perään. En voinut tehdä mitään. Gron oli oikeassa. Kyyneleet kostuttivat silmäni. Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Minun pitäisi valita Hänen ja Connorin välillä. Vaikka yritin saada itseni näkemään sen todellisena valintana, tiesin, etten koskaan kykenisi jättämään poikaa taakseni.

Myöhään illalla, kun linnan äänet olivat hiljenneet, minä kuljin käytävillä kohti puutarhaa. Kuljin varjojen tarjoamassa suojassa ja pääsin turvallisesti perille. Uskalsin hengittää vasta, kun ovi sulkeutui takanani ja haistoin tyynen kesäyön.

Lintujen häkit olivat samassa paikassa kuin ennenkin ja mikään ei ollut oikeastaan muuttunut. Kävin messinkiset häkit läpi, kunnes löysin etsimäni.

Siinä se oli, yhtä kirkkaankeltaisena ja pienenä. Nokka oli lyhyt ja musta, silmät pienet ja tummat. Mikään ei erottanut siitä muista linnuista, paitsi viisas katse ja nopeat liikkeet. Se tuijotti minua, nähden heti ajatukseni ja lehahti häkissään niin kauas kuin kykeni.

”Minä veisin sinut pois.” kuiskasin hiljaa. ”Minä tiedän, kuka sinä olet.”

Lintu kallisti kapeaa päätään ja räpäytti siipiään. Yksi keltainen sulka tippui häkin pohjalle.
”Minä tajusin sen, kun luin koko runon. Yritin etsiä sinua kuninkaan läheltä. Olisihan minun pitänyt tajuta, että puu kannattaa piilottaa metsään, muiden samanlaisten joukkoon. Lyön vaikka vetoa, että täällä ei ollut yhtäkään kirkkaanväristä lintua, ennen kuin sinut löydettiin.”

Miksi minä puhuin linnulle? Ei se voinut vastata.
”Näytä minulle, kuka olet. Minä autoin sinua, nyt on sinun vuorosi.”

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Hän katseli minua silmillään ja räpäytteli niitä silloin tällöin. Sitten se lauloi vähän. Ei se erityisen kaunista minusta ollut, tavallista pikkulinnun laulua, samanlaista kuin missä tahansa metsässä. Pienen laulupätkän jälkeen se lopetti ja aloitti uudestaan, tällä kertaa kovempaa ja korkeammalta. Ääni särki korviani.

Puhetta ja askeleita. Hän oli melkein peittänyt ne alleen laulullaan. En voinut uskoa sitä. Elukka oli minulle velkaa ja sen sijaan keskittyi paljastamiseeni. Syöksähdin piiloon tuuheaan pensaaseen. Sen piikit viilsivät naarmuja käsiini ja kasvoihini, mutta en välittänyt.

”...saimme pojan kiinni. Hän ei myöntänyt mitään. Löysimme kuitenkin kartan, jota on saatettu käyttää linnan tutkimiseen.” oli helppo arvata, kenestä puhuttiin. Hengitystäni pidätellen istuin maassa, nähden oksien ja lehtien raosta miehen, joka oli usein kuninkaan kanssa. Käsittääkseni hän oli kuninkaallinen neuvonantaja, kuten Nicholaskin. Olin jo unohtanut koko kartan, jonka Connor oli saanut ensimmäisenä päivänämme linnassa.
”Gron ei ollut vielä varma, oliko kyseessä sama poika, jonka toverin hän oli tappanut metsässä. En halua ottaa minkäänlaisia riskejä. Jos Hän päätyisi Mertoniin, päiväni saattaisivat olla luetut.”

En voinut uskoa korviani. Kuningas itse oli puutarhassa. Sydämeni tuntui hyppäävän rinnastani. Ainakin tiesin nyt varmasti, että olin oikeassa Hänestä.

”Miksette käytä sen tuomaa onnea itse? Miksette hyökkää?” neuvonantaja kuulosti siltä, että olisi halunnut kysyä nämä kysymykset jo pitkään. Kuningas huokaisi.
”Jos totta puhutaan, en ole varma, onko sillä minkäänlaisia vaikutuksia. Mertonin hyökkääminen olisi suuri askel.”
”Mutta tieto Hänestä on levinnyt muualle. Farleyn hyökkäystä pelätään muissa valtakunnissa. Minä olen antanut teille apua päätösten tekemisessä jo vuosia, teidän Korkeutenne. Minä kerron nyt mielipiteeni: minä hyökkäisin, jos olisin teidän roolissanne.”

Kuningas naurahti uupuneesti.
”En ole enää yhtä nuori, kuin silloin kuin aloitit neuvonantajani, Orion. Muutaman vuoden päästä minun aikani koittaa. Tällä hetkellä haluan eniten yhtä asiaa. Tahdon löytää prinsessalleni aviomiehen, joka kykenee pitämään tätä kuningaskuntaa pystyssä, kunnes hänestäkin aika jättää. Minä en halua sydämeni pettävän viimeisinä vuosinani sodan takia. Mikä minua todella huolestuttaa -” syvä henkäys. ”- ovat Hänen kantamat kiroukset. Jos lintu kuolee, edes vahingossa, aurinko sammuu. Ja hulluksi muuttava kauneus... onneksi se kykenee esiintymään muussakin muodossa, kuin vain siinä jumalallisessa.”

Orioniksi kutsuttu mies ei näyttänyt tyytyväiseltä. Minä kurtistin kulmiani. Olivatko tarinat totta? Entä jos Hän kuolisi, esimerkiksi matkalla Mertoniin? Luulin, että ne olivat vain legendoja.
”Mutta teidän Majesteettinne...”
”Orion, nyt pidämme Hänet turvassa. Keinoja ei saa kaihtaa. Hän tuokoon onnen seuraavalla hallitsijalle.” äänestä kuului päättäväisyys.
”Hyvä on. Mutta entä se poika? Ja hänen kanssaan tullut tyttö?”
”Tuliko hänen kanssaan tyttö?” kuningas kysyi yllättyneenä ja punehtui sitten. ”Miksei hän ole lukkojen takana?”

Orion pudisteli päätään rauhoittavasti.
”Kertoi saapuessaan, että tapasi pojan myöhemmin. Gronhan sanoi, että Mertonin suunnasta tuli vain kaksi poikaa, joista toinen on kuollut.”
”Kuka tämä tyttö on? Häntä täytyy pitää silmällä.”
”Sukunimi taisi olla Tibon tai Tibot, en muista. Käsittääkseni hän on kuitenkin toiminut prinsessa Antoineten palvelijana. Aavistuksen kiharat, kuparinväriset hiukset, vihreät silmät.”

Kuningas mietti hetken.
”Ai, hän. Antoinette tuntuu pitävän hänestä, kuulemma tekee kauniita kampauksia.”
”Niin. Henkilökohtaisesti en usko, että hän olisi varas.”
”Kuinka niin, Orion?”

En voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleni. Niin, kukapa osaisi epäillä kaunista palvelijatyttöä?

”Edelliset, jotka Mertonista on lähetetty. He olivat miehiä, ammattilaisia selvästi. Kuka lähettäisi noinkin nuoren naisen?”

Kuningas ei vastannut, mutta nyökkäsi hyväksyvästi. Kaikesta stressistä ja pelosta Connorin puolesta huolimatta, en voinut kuin hymyillä. Ashton oli nähnyt tämän tulevan, tiesin sen. Ystäväni isä oli selvästi äärimmäisen viisas mies.

Kaksikko lähti puutarhasta hiljaisuudessa. Kun olin varma, että äänet olivat hiljenneet, uskalsin ujuttautua ulos pensaasta. Hengittelin rauhallisesti jonkin aikaa, seisoen puutarhan polulla. Minun täytyisi tehdä jotakin, ennen kuin Connor tapettaisiin. Ikuisesti Gronkaan ei voisi pitää häntä elossa.

***

”Ole kiltti.” anelin koiranpentuilme silmissäni. Vartija ei ollut kuin muutaman vuoden minua vanhempi. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja merensiniset silmät, jotka eivät näyttäneet nyt lainkaan varmoilta.
”Enpä tiedä.” hän mutisi hiljaa.
”Mitä voisin muka tehdä? Seiso vaikka koko ajan siinä vieressä!”

Nuori vartija pohti vaihtoehtojaan. Hän puristi tiukasti käsillään keihästään seistessään tielläni. Tiesin, etten ollut kaukana Connorista. Kyselin vähän ihmisiltä, ja sain selville, että poika oli tuotu linnan kellariin, jossa oli jonkinasteisia tyrmiä. Niiden ollessa tyhjillään, kukaan ei ollut vartioimassa, mutta jos sinne yhtäkään asukkia päätyi, asetettiin tiukat vartijat.

”Hyvä on.” nuori mies myöntyi lopultakin, taivuttelun jälkeen. Otin jo muutaman askeleen, mutta hän pudisti päätään. ”Ei kuitenkaan vielä. Palaa huomenna, iltaruskon aikaan. Olen silloin uudestaan vuorossa.”

Halusin vastustaa, mutta tiesin sen olevan hyödytöntä. Tämä olisi paras sopimus, jonka saisin. Sitä paitsi, saisin näin aikaa hioa suunnitelmaani. Tai oikeastaan tarkemmin sanoen, keksiä suunnitelma.

Nyökkäsin nopeasti vastaukseksi ja lähdin kiireellisin askelin kosteisiin, kivisiin portaisiin. Muutaman askelman jälkeen käännähdin kuitenkin vielä.
”Voisitko käydä katsomassa, onko hänellä kaikki hyvin?” kysyin, taikoen ääneeni epätoivoa. Vartija nyökkäsi ja laskeuduin portaat takaisin alas.

Vartija palasi hetken kuluttua.
”Kunnossa on.” hän murahti lyhyesti. Väläytin hänelle säteilevän hymyn ja harpoin portaat yläkertaan.

En päässyt edes kauas niiden yläpäästä, kun tuttu vaaleahiuksinen poika hölkkäsi rinnalleni. Olin saanut selville, että hänen nimensä oli Count ja hän oli ystävystynyt Connorin kanssa. Siitä voisi olla hyötyä minulle, jos poika haluaisi auttaa minua.

”Kävitkö alhaalla?” Count kysyi matalasti. Nyökkäsin varovasti vastaukseksi. ”Näitkö häntä?”
”En - mutta vartija lupasi päästää minut sinne huomenillalla.” kerroin, sillä uskoin, että saatoin luottaa poikaan.

Count pälyili nopeasti ympärilleen.
”Tuota... ajattelitko sinä auttaa hänet pois?” kysymys oli niin hiljainen, että hädin tuskin sain siitä selvää.
”Minä -” epäröin. Voisinko kertoa näin paljon Countille? ”- minä aion tehdä sen. En usko, että Leo olisi vakooja. Olisin huomannut sen. En aio katsoa, kuinka hän kuihtuu pois. Lähdemme täältä, johonkin toiseen valtakuntaan.”

Vierelläni kävelevä poika nyökkäsi hyväksyvästi.
”Leo ei ole vakooja.” hän sanoi varmasti. ”Minä voin auttaa sinua.”
”Todellako?” kysyin, muka-yllättyneenä.
”Kyllä. Meidän täytyy vain keksiä suunnitelma. Eniten ongelmia tuottaa luultavasti tyrmän avaimen saaminen...”

Hymähdin hieman.
”Tämänkö?” kysyin viattomasti ja vilautin nopeasti avainta, joka oli lojunut taskussani. Count kohotti yllättyneenä kulmiaan.
”Miten sinä...?”
”Helposti. Vara-avain riippui seinällä. Nappasin sen kun tulin sisään. Sitä ei vahdittu lainkaan.”

Se ei ollut tarkalleen totta. Vara-avain oli todellakin ollut vartioimaton ja huoneessa, mutta sen saaminen ilman minun vuosien kokemustani olisi ollut haastavaa. Onnekseni vartija oli suostunut käymään vilkaisemassa nopeasti Connoria, kun olin pyytänyt häntä tekemään sen. Sinä aikana olin ehtinyt käydä läpi suummittaisesti alakerrassa olevan lipaston laatikot ja löytänyt vara-avaimen. Kun vartija palasi, seisoin samalla kohdalla hymyillen autuaasti.

Count hymähti.
”Tälläisellä hetkellä, luulisin, että sinä olisit vakooja, jollen tietäisi paremmin.”

Minä naurahdin kirkkaasti, niin sanotulle vitsille.
”No niin, palataan siihen suunnitelmaan...” sanoin sitten.

***

Seuraavana päivänä en pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään. Lisette oli ainut, jolle kerroin kaiken. Tyttö kuunteli tarkasti ja huomautti, jos äkkäsi joitakin virheitä. Countia en nähnyt juurikaan koko päivänä, mutta hänen roolinsa oli melko yksinkertainen. Minulle itselleni tulisi ehkä ongelmia siinä, mihin väliin saisin tungettua hetken, jolloin hakisin Hänet. Lisetelle olin kertonut myös, mikä Hän oli. Kuten olin jo ensitapaamisen jälkeen osannut kertoa, tyttö oli paljastunut äärimmäisen viisaaksi.

Olin yllättynyt, kuinka helppoa Countia oli huijata. Poika luotti minuun sokeasti. Jostain syystä itseäni ei haitannut myöskään se, että käytin häntä välineenä saadakseni haluamani. Tässä oli ollut kyse kahdesta asiasta; ensinnäkin Connorista, toisena hänestä. Count oli avannut minulle mahdollisuuden, jota olin pitänyt mahdottomana. Minun ei tarvinnut tehdä valintaa, vaan sain molemmat.

Yritin parhaani mukaan tehdä työt normaalisti ja ilman hätiköintiä. Kireä olin silti koko päivän. Sydämeni meinasi hypätä rinnasta, jos näin edes vilahdustakaan Gronista.

Aurinko alkoi painua mailleen ja maisema värjäytyi oranssisiksi loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen. Minä kuljin varovasti käytävillä, livahtaen piiloon jokaisella kerralla, kun kuulin puhetta tai askelia. En pystynyt rentoutumaan lainkaan.

Pääsin turvallisesti kylmille kiviportaille, jotka johtivat alas. Kuuntelin varmuuden vuoksi, ettei alhaalla todellakaan ollut ketään muita kuin tuttu nuori mies. Kun olin asiasta varma, harpoin odotuksesta jäykkänä kellariin.

Hän oli hermostunut, kuka tahansa näki sen. Huolestuneena poika haroi lyhyitä hiuksiaan ja katseli minua kulmat kurtussa.
”Oletko aivan varma?” hän kysyi, toivoen, että etten haluaisi ottaa riskiä. Nyökkäsin kuitenkin nopeasti. Poika huokaisi. ”Seuraa minua.”

Kellari ei ollut kovinkaan suuri, eikä Connorin luokse ollut pitkä matka. Hän makasi silmät ummessa selällään, tummasta puusta tehdyllä laatikolla. Se oli oikeastaan liian lyhyt ja ystäväni jalat roikkuivat huolettomasti yli reunan. Hän näytti täydellisen levolliselta.

Kuullessaan askeleita, Connor raotti silmiään, muttei näyttänyt kiinnostuneelta alkuun. Nähdessään minut, poika suoristautui nopeasti ja haroi sekaisia hiuksiaan. Vartija avasi nopeasti ovea.
”Mene. Saat kaksi minuuttia.”, hän murahti ja sulki kalterit perässäni.

”Mitä sinä teet...” Connor aloitti epävarmana.
”Leo, minä en usko että se olit sinä.” ylläpidin tarinaamme sen verran kovaäänisesti, että vartija ei alkaisi epäillä mitään. Varovasti istuuduin Connorin viereen.
”Sinä sanoit, että keksit sen.” poika kuiskasi hiljaa. Nyökkäsin lyhyesti vastaukseksi. ”Oletko keksinyt mitään, jolla pääsisin pois täältä?”

Ääni oli aika toivoton. Katsoin hetken poikaa, hänen pähkinänruskeisiin silmiinsä. Annoin hänen pikkuriikkisen ajan antaa ymmärtää, etten ollut.
”Kuule, ehkä sinun pitäisi vain lähteä pois, mennä kotiin ja -”
”Sattumoisin, olen keksinyt. Ystäväsi Count tarjosi auttaavaa kättään. Hänen ansiostaan, saan pelastettua sinua ja haettua Hänet.” puhuin nyt niin hiljaa, että vartija ei mitenkään kyennyt kuulemaan. Connor ei sanonut mitään, mutta kohotti kulmiaan yllättyneenä. ”Kun yö pimenee, lähde täältä. Count odottaa sinua portaiden yläpään lähellä. Ole varovainen. Joudut luultavasti tekemään jotain vartijalle -”
”Odota nyt hetki. Miten pääsen pois täältä? Unohtuiko suunnitelmastasi ehkä yksi kohta?” poika keskeytti huolestuneena.
”- mutta etköhän pärjää. Ai niin... Älä sano Countille mitään Hänestä. Count tietää tapaamispaikan ja vie sinut sinne. Nähdään myöhemmin.”
”Dina, et vastannut -”

”Hei, aikasi alkaa olla lopussa!” vartija oli palannut Connorin vankilan luokse. Poika katsoi minua kysyvästi, muttei uskaltanut kysyä kysymyksiään, jotka pyörivät luultavasti hänen mielessään tälläkin hetkellä.
”Älä huoli. Keksin keinon todistaa, ettet ole syyllinen.” sanoin lohduttavasti.

Pienen epäröinnin jälkeen nojauduin eteenpäin. Connorin huulet koskettivat omiani hellästi ja pehmeästi. Huomaamattani kiersin käteni hänen hiuksiinsa ja vetäydyin lähemmäksi. Vartija tuhahti kyllästyneenä, muttei keskeyttänyt.

Connor maistui vähän kostealta puulta ja hänen huulensa olivat kuivat. Sänki raapi pehmeästi kasvojani. Hengitin pojan vähän makeaa tuoksua ja hymyilin väkisinkin. Olisin voinut jatkaa vielä vaikka kuinka kauan.

Vetäydyin varovasti pois ja hymyilin aavistuksen kiusaantuneena.
”No, nyt olen varma, että pelastuminen on sen arvoista.”, Connor kuiskasi. Hymyni levisi ja nousin seisomaan.
”Palaan vielä.”, lupasin ja poika iski silmää virnistäen. Sain kummasti lisää uskoa suunnitelman toteutumiseen.

 

Luku 11.

 

Miten Dina sai sen, sitä en tiedä. Mutta kun vartija oli kiusaantuneena kääntänyt katseensa pois intohimoisesta suudelmastamme, hän oli livauttanut taskuuni avaimen. Oli helppo arvata, että avain sopi juuri sellini lukkoon. Ohjeet alkoivat käydä paljon selkeämmiksi, nyt kun tiesin keinon, jolla päästä pois.

Koska suunnitelma ei kaikesta huolimatta ollut riskitön tai täysin vedenpitävä, odottelin pimeyttä jännittyneenä. Avaimen kätkin huolellisesti rosoisten kivien rakoon, jossa se pysyi sopivasti poissa silmistä.

En voinut olla varma, milloin muu linnan kävisi nukkumaan. Ajantaju oli kadonnut päivien kuluessa sellissä ja sen takia odotin vielä varmaan yli tunnin siitä, että uskoin voivani lähteä. Lopulta uskaltauduin kurottamaan käteni kaltereiden välistä lukkoon ja avaamaan oven.

Pysähdyin kynnykselle sydän hakaten. Käteni hikosivat ja kuuntelin tarkasti. En kuullut mitään. Toivoin, että minulla oli ollut jotain kättä pidempää.

Liikuin niin hiljaa kuin kykenin. Pysähtelin pienimmästäkin äänestä aivan paikoilleni. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen saavutin nurkan, jonka yli katsomalla näkisi vartijan. Kurkistin äänettömästi ja onnekseni, nuori mies istui silmät ummessa puisella penkillä seinään nojaten.

En halunnut ottaa riskejä, mutta epäröin silti. Yksinäinen laudanpätkä lojui seinää vasten. Tartuin siihen ja kohotin sen ilmaan.

Ei mies ehtinyt tajuta mitään, kun iskin laudan alas ja se osui hänen päähänsä. Lyhyiden mustien hiusten alta valui tummaa, tahmeaa verta. Se oli käynyt uskomattoman helposti. Katsoin kuinka miehen vartalo lysähti ensin vasemmalle kyljelle ja kierähti sitten kivilattialle. Laskin laudan maahan ja käänsin selkäni tyrmätylle vartijalle, joka oli tehnyt paostani mahdollisen suostumalla Dinan pyyntöön päästä katsomaan minua.

Harpoin kiviportaat ylös ja kuuntelin tarkasti, ennen kuin astuin niiden tarjoamista varjoista. Seisoin autiolla käytävällä liikkumattomana. Lähes täyden kuun valo osui lattiaan edessäni. Oli vähän vaikea uskoa, että olin päässyt vapaasti.

”Leo!” kuiskaus kuului oikealtani, kulman takaa. Count kurkisti varovasti sen yli ja hymyili iloisesti. ”Minä jo luulin, että et ole täällä.” kuiskasin helpottuneesti hymähtäen.
”Ja minä luulin, ettet tule lainkaan.” Count virnisti konnamaisesti ja kuulosteli vähän. ”Lähdetään heti.”
”Entä Dina?” kysyin huolestuneena.
”Tapaamme linnan ulkopuolella. Hänen piti tehdä vielä jotain.”
”Minä vain luulin... Kun hän puhui tapaamispaikasta...”
”Luulit, että hänkin olisi täällä?” varjoista pojan kasvoilla huolimatta, näin valkoisten hampaiden välähtävän, kun poika peitti nauruaan.
”Niin.”

Count naurahti ja kääntyi.
”Mennään.” hän sanoi, eikä siinä ollut minkäänlaista pyyntöä vaan pelkkä käsky.
”Mitä reittiä kuljemme?”
”Jotain mitä et ole koskaan kulkenut.” Count virnisti. ”Kukaan ei tunne tätä linnaa paremmin kuin minä.”

Kehtasin epäillä väitettä.

Kuljimme pieniä käytäviä pitkin, välttäen suuria ja avaria saleja. Ystäväni kulki hiljaa kuin kissa, kuunteli tarkkaavaisesti jokaisia äännähdyksiä. Count yllätti minut positiivisesti ja oli selvästi selvittänyt missä vartijat kulkivat, sillä hän osasi taitavasti välttää jokaikisen.

Saavuimme lopulta tuttuun paikkaan; linnan puutarhaan. Poika pysähtyi kuulostelemaan ja vihelsi matalasti. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta lopulta vastauksena kajahti korkeampi, lyhyempi vihellys.

”Tule.” Count murahti hiljaa ja lähti hölkkäämään. Seurasin epävarmana, haluten kysyä monia kysymyksiä. En kuitenkaan saanut sanoja suustani.

En muistanut, että olisimme olleet täällä Dinan kanssa. Kuljimme tällä kertaa eri polkua, pois lammen luota. Kuulin pehmeää linnunlaulua. Siinä erottui kuitenkin erilainenkin sävel, hyräilyä. Sen oli pakko olla Dina, tunnistin tutun laulun prinsessaansa etsivästä miehestä.

Kiihdytin huomaamattani askeleitani, kunnes ne ohittivat Countin. Juoksin kovaa ja jalkani hakkasivat kivistä polkua kovaäänisesti. Pelko kiinnijäämisestä unohtui.

Hän oli selin minuun, ja ensin näin vain kuparinhohtoiset kiharat. Dina käännähti kuitenkin nopeasti ja kohtasin oliivinvihreät silmät, joista heijastui kuun lähettämän valon säteet. Harpoin viimeiset askeleet ja vedin tytön tiukkaan halaukseen. Count jäi kauemmaksi seisomaan huvittuneena virnuillen.

”Onko sinulla se?” kysyin hiljaa.
”Ei vielä.” Dina vastasi tyynesti. ”Mutta pian on.”

Tyttö vetäytyi pois ja kääntyi kohti lintuhäkkejä. Seurasin hänen rauhallisia liikkeitään, kun Dina avasi yhden messinkisen häkin oven ja ujutti kätensä sisään.

Dina puheli rauhallisesti ja matalasti kirkkaankeltaiselle linnulle, jonka oli vetänyt pois.
”Hei, mitä tämä nyt on?” Count kysyi yhtäkkiä. Olin jo melkein unohtanut hänen olemassaolonsa.
”Ei mitään, mistä sinun täytyisi huolestua.” Dina vastasi kireästi.

Count otti muutaman askeleen tyttöä kohti, epäluuloisena.
”Minä luulin, että meidän piti vain hakea Leo ja vapauttaa hänet.”
Sinun piti vain hakea Connor ja vapauttaa hänet.” Dina korjasi, ja tajusin hänen käyttäneen oikeaa nimeäni. Countin silmät välähtivät vihaisina, vaikka hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys.

Olin juuri avaamassa suutani, kun Dinan kädessään puristama lintu alkoi muuttua. Se teki sen aivan äänettömästi, muutama keltainen sulka tipahti maahan ja tilalle kasvoi kultaisia, vähän hohtavia sulkia. Sadat värisävyt sokaisivat minut, ja jouduin kääntämään katseeni pois. Kun uskaltauduin kääntymään takaisin, Hän hohti kuin liekki. Sulat taittuivat satoihin tai enemmänkin tuhansiin erilaisiin jalokivien tavoin säteileviin väreihin.

Valo oli häikäissyt linnan ikkunoihin asti, ja kuulin puutarhaan saakka huudahduksia. Olimme ongelmissa. Count tuijotti valonlähdettä silmät vähän kipunoiden. Otin muutaman askeleen lähemmäksi Dinaa, joka tuijotti käsiään ja lintua, jonka hiilenmustat silmät olivat ainoa tumma osa.

”Dina...” aloitin hiljaa, mutta Count lähti liikkeelle. Hän syöksähti kohti Dinaa, joka ehti väistää vain juuri ja juuri pojan hyökkäyksen.
”Sanoit, ettei teillä ole mitään tekemistä Hänen kanssaan!” poika karjaisi vihaisena. Hän yritti uudestaan saavuttaa linnun, mutta ei onnistunut.
”Valehtelin!” tyttö huusi takaisin ja peruutti lähemmäs puutarhan muureja. ”Ja sinä uskoit kaiken!”

Count ei liikkunut hetkeen.
”Helvetin varas!” hän kirosi kasvot punaisina. Kun poika syöksähti jälleen kohti Dinaa, tartuin ensimmäiseen esineeseen jonka käteeni sain: yhteen messinkisistä lintuhäkeistä. Se irtosi koukustaan helposti. Häkki oli melko painava, mutta kohotin sen ilmaan ja seurasin Countia.

Häkki iskeytyi hänen takaraivoonsa. Paino sai pojan jalat pettämään ja hän kaatui maahan. Irrotin otteeni häkistä ja tuijotin vaaleita, vereen tahriutuvia hiuksia. Dina haukkoi henkeään muuria vasten, puristaen yhä käsissään Häntä.

”Oletko kunnossa?” kysyin sydän hakaten. Tyttö nyökkäsi vastaukseksi, mutta oli vieläkin aivan kalpea. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Sitten linnasta alkoi kuulua lisää ääniä, tai ehkä ne olivat kuuluneet koko ajan, nyt vain entistä lähempää. Dinan silmiin syttyi elon pilkahdus.

”Tule!” hän komensi ja nappasi maassa lojuneen nahkarepun, jota en ollut edes huomannut.
”Entä Count...?” aloitin epävarman kysymyksen.
”Jos lähdemme nyt, häntä ei varmaan osata epäillä. Hän voi sanoa, että oli yrittänyt estää meitä. Connor, meidän täytyy mennä!”

Dina oli oikeassa. Nyökkäsin nopeasti ja hölkkäsin tytön perään. Juoksimme puutarhan muurin luokse ja Dina tyrkkäsi minulle Hänet.
”Toivon, että osaat kiivetä.” tyttö sanoi ja tarttui muuriin. Siinä oli onneksi paljon epätasaisuuksia ja kivien välissä oli rakoja. Dina kiipesi muutaman metrin korkuisen muurin päälle ja kurottautui ottamaan Hänet. Lintu yritti räpytellä siipiään ja livahtaa otteestamme, mutta ei onnistunut.

Minunkin onnistui kiivetä muurin päälle. Juuri kun sain noustua seisomaan Dinan rinnalle, puutarhaan säntäsi ihmisjoukko, joilla oli käsissään lyhtyjä.

”Tuolla on valoa!” kajahti yksi huuto. Dina tuijotti huolestuneena muurin toiselle puolelle. Linnan ulkopuolelle näkyvään osaan oli panostettu rakennusvaiheessa enemmän; se oli tasaista kiveä.

”Hyppää.”, kuiskasin kiihtyneesti hengittäen. Tyttö vilkaisi minua huolestuneena.
”Odota sitten, että minä otan Hänet.” hän vastasi ja laskeutui istumaan reunalle, jotta pudotus ei olisi yhtä korkea. Sitten hän ponnisti ja pienen hetken verran putosi vapaasti, kunnes tömähti kierähtäen nurmelle muurin toisella puolella. Rysähdyksestä huolimatta, Dina nousi heti seisomaan ja kurottautui ottamaan linnun, jota ojensin alas.

Nuoli suhahti ohitseni sillä hetkellä, kun päästin irti muurista ja putosin Dinan vierelle. Tyttö lähti juoksemaan kovaa pois, kohti Eastonin keskustaa. Säntäsin hänen peräänsä pimeydessä, seuraten oikeastaan Hänestä hohkaavaa valoa.

Pääsimme kaupunkiin, mutta jouduimme kääntymään ympäri, koska joukot tulivat vastaan. Rintaani pisti ja en meinannut saada henkeä. En kyennyt lopettamaan juoksemista, vaikka näin, että Dinankin vauhti hyytyi.

Tyttö vaihteli suuntaa kaupunkin harvoilla kapeilla kaduilla jatkuvasti ja eksytti vartijoita. Olin oikeastaan aika varma, että eksyimme itsekin.

Lopulta Dina lysähti seinää vasten kapealla kadulla haukkomaan happea. Hän käänteli päätään tytön käsien välissä, silmät suurina. Kyykistyin tytön viereen ja huomasin, että Dina nauroi hysteerisesti. Katsoin hetken hänen suljettuja silmiään ja aloin nauraa itsekin.

”Sehän meni hyvin.” tyttö sanoi huohottaen. Virnistin hänelle iloisesti.
”Totta kai. Suunnitelma oli täydellinen, lukuunottamatta paria pikkuriikkistä ongelmaa.” vastasin huvittuneena.
”Äh, eihän sellaisia ollutkaan.”

Dina avasi silmänsä ja vastasi katseeseeni.
”Meillä on Hän ja olet vapaa. Valittamista ei pitäisi olla.” tyttö hymyili koko kasvoillaan. Olin sanomassa jotain, mutta unohdin sen.

Hän sipaisi sotkuisia hiuksiaan pois tieltä ja nojautui eteenpäin. Huulet painautuivat omiani vasten. Kiersin käteni tytön niskaan ja tunsin, kuinka se oli hionnut vähän juoksemisesta.

Lisää ääniä. Meidät löydettäisiin pian. Hymähdin Dinalle anteeksipyytävästi kun vetäydyin pois, vaikka tiesin, että se ei ollutkaan syytäni. Tyttö irrotti toisen kätensä Hänestä ja tarttui toisella omaani.
”Mennään.” hän naurahti ja lähdimme juoksemaan, kuin yhteisestä merkistä.

Valot muuttuivat epämääräiseksi sutuksi silmissäni, kun jalkamme hakkasivat nopeaan tahtiin kivisiä mukulakiviä. Syöksyimme jahtaajien edestä, takaa ja vierestä, tajuten liian myöhään että olimme liian lähellä. Jotenkin onnistuimme kuitenkin myös kadottamaan heidät, jokaisella kerralla.

Harhauduimme ulos kaupungista. Se ei ollut hyvä asia, sillä emme saaneet kujien tarjoaamaa varjoista suojaa. Päädyimme linnan ja meren väliin. Takaamme tuli kuninkaan joukkoja, samoin kuin edestä. Olimme jumissa, ja minä sain vain yhden idean. Lähdin vetämään Dinaa perässäni kohti jyrkkää pudotusta mereen. Pysähdyimme reunalle.

”Mitä sanot?” huusin, koska joukkojen huudot ja merestä nousevat aallot pitivät niin kovaa meteliä. Dina vilkaisi minua kauhistuneena.
”Että tämä on surkein ideasi koskaan!” tyttö huusi takaisin. En voinut olla naurahtamatta.
”Surkeampi kuin uhkapelit?”

Näin Dinan silmistä, että hän palasi mielessään siihen iltaan.
”Ehdottomasti!” hän huusi lopulta. ”Sitä paitsi, jos Hän kuolee pudotuksessa, aurinko ei paista enää koskaan!”

Kohotin yllätyneesti kulmiani. Sellainenko asia lintuun liittyi? Kohautin olkiani avuttomasti.
”Oletko valmis ottamaan riskin?” kysyin ja vilkaisin ritareita ja muita linnan asukkeja, jotka lähestyivät meitä.
”Meillä ei taida olla vaihtoehtoja.” hän vastasi, räpäyttäen silmiään. Katsoin alas aaltoihin, jotka osuivat kiviseen seinämään kastellen sen. Ainakaan nyt ei tuullut niin kovaa, että ne paiskaisivat meidät kallioon.

”Valmis?” kysyin ja jännitin lihakseni hyppyyn. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä, kaipa siitä selviäisi.
"Valmis." Dina vastasi ja me hyppäsimme kohti aaltoja.

 

Luku 12.

 

Putoamisen tunne oli hämmentävä. Tuuli humisi korvissani, mutta olin automaattisesti ummistanu silmäni. Ilmavirta nosti hiukseni  kohti taivasta ja aallot ääntelivät koko ajan lähempänä. En tiennyt, kuinka pitkä matka oli vielä pudottavana vapaasti. Toinen käteni piteli Häntä, toinen puristi tiukasti Connorin kättä. Uskaltaisinkohan avaamaan silmät, katsomaan kuinka pitkä matka alas on vielä? En ehtinyt.

Iskeydyimme veteen kovaa ja hetkeksi lamaannuin. Se ei tuntunut oikealta. Vesi ei ollut jäätävän kylmää, eivätkä myrskyiset aallot paiskoneet meitä erillemme. Vaikka veden kova pinta sattui käsivarsiini ja sai ne kihelmöimään, sain pidettyä otteeni sekä Connorin kädestä että Hänestä. Suuni sen sijaan täyttyi suolaisesta vedestä, mutta potkin jaloillani kohti pintaa. Olin iloinen, että olimme joskus lapsina opetelleet Leon kanssa uimaan.

Haukoin happea heti kun tunsin kasvojeni nousevan pintaan. Puristin kovaa molempia käsiäni ja avasin lopultakin silmäni. Näin tyynen, pilvettömän yötaivaan ja miljoonittain tähtiä. Ylhäältä jyrkänteeltä kuului huutoja ja muutama nuoli lensi alas. Ne eivät kuitenkaan yltäneet lähellekään meitä, tumma vesi suojasi pimeydellään.

Connor lähti uimaan ja minä seurasin perässä. Potkin jaloillani kovaa pysyäkseni hänen perässään, sillä molemmat käteni olivat varattuina. Olin yrittänyt pitää Hänet pinnan yläpuolella, mutten ollut varma, kuinka hyvin olin onnistunut.

Uimme ties kuinka pitkään, kunnes saavutimme hiekkaisen rannan. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olimme, mutta lysähdin uupumuksesta heti, kun saavutin kuivan hiekan. Makasimme Connorin kanssa vierekkäin paikoillamme.

”Selvisikö se?” Connor kysyi lopulta. Olin jo unohtanut linnun, jota olin puristanut otteessani. Nousin istumaan ja avasin varovasti kättäni. Hän näytti jälleen pelkältä kirkkaankeltaiselta linnulta.

Ja se ei liikkunut.
”Connor...” kuiskasin pelokaana. Poika makasi vieläkin selällään hiekalla, mutta nousi ylös nyt katsoen minua kysyvästi.
”Mitä?” hän kysyi. En vastannut, mutta nyökkäsin kohti lintua, joka lojui kädelläni liikkumattomana, sulat kosteina ja silmät aukinaisina, tyhjäkatseisina.

”Onko se...?” Connor katsoi minua silmiin. Tietysti se oli, molemmat tiesimme sen.
”Aurinko ei enää nouse.” se oli ainoa asia, jonka kykenin vastaamaan.
”Mitä me teemme?”
”Hyvä kysymys. Palaamme ilman Häntä Mertoniin?” ehdotin varovasti.
”Huono idea. En usko, että kuningas on kovinkaan iloinen. En tiedä riittääkö tämä pelastamaan sinua. Sitä paitsi, emme voi todistaa mitenkään, että tämä on juuri Hän.”

Ummistin silmäni, yrittäen keksiä ratkaisua. Connor oli oikeassa, tietysti. Olin epäonnistunut tehtävässäni. Kuningas itse oli sanonut, että minun ei tulisi palata ilman Häntä.

Huokaisin raskaasta ja otin repun selästäni. Avasin sen ja nostin käteeni yhden kankaanpalasen. Käärin hennon linnun ruumiin kankaan sisään ja asetin kankaan huolellisesti päälimmäiseksi reppuun.

”Olet oikeassa, Connor.” sanoin sitten. ”Se on huono idea, todella huono. Mutta se on myös ainoa vaihtoehto. Ehkä Ashton saa kuninkaan pään kääntymään. Ehkä jotain tapahtuu, kyllä me selviämme jotenkin.”
”Mutta...” Connor aloitti epävarmana.
”En minäkään halua palata sinne.” huomautin surullisesti, hyväksyen asian silti täysin.
”Ei sitten palata! Mennään jonnekin kauas, lähdetään pois. On muitakin valtakuntia kuin nämä kaksi.” poika kuulosti kiihtyneeltä.

En jaksanut vastata mitään. Nousin vain seisomaan ja puristin suolavettä hiuksistani. Laineet olivat suoristaneet hiukseni, mutta ne kyllä palaisivat entiselleen kuivuessaan.
”Olen valmis palaamaan, Connor.” sanoin lopulta, hiljaisuuden jälkeen. ”Ei, en halua vieläkään.”, jatkoin vielä, kun näin, että poika oli vastaamassa jotakin. ”Mutta se on ainoa vaihtoehto. Ja minä pystyn tekemään sen. Sana leviää kyllä. Jotenkin Mertonin hovissa saadaan tietää, että me pakenimme Hänen kanssaan. Vaikka sitä yritettäisiin salata millä keinoin tahansa. Jos ei muuta, levitämme huhua itse. Kun menemme sinne, minä teen mitä on pakko ja sinä jatkat tavallista elämääsi.”
”En tahdo tavallista elämääni.” Connor kivahti, keskeyttäen minut. ”Minä viihdyin täällä, melkein paremmin kuin Mertonissa. Kyllä minä pidän karttojen piirtämisestä, mutta en koskaan kai pitänyt linnasta. Se oli kylmä ja vetoinen.”

Aistin, että tässä oli kyse muustakin, kuin huonosta linnasta ja naurahdin pehmeästi. Poika ei siis uskaltanut sanoa sitä vielä ääneen. Pelkäsiköhän tämä reaktiotani? Kohautin kuitenkin hänelle olkiani.

”Kasvata talviturkki.” ehdotin ja pukkasin häntä kylkeen. Otin muutaman askeleen ja käännyin sitten kohti Connoria. ”Tuletko vai etkö? Viimeinen mahdollisuus kulkea matka kanssani takaisin.”

Poika katsoi minua pää vähän kallellaan. Sitten hän hymähti, aavistuksen ilottomasti tosin, mutta silti. Oma hymyni levisi korviin asti.
”Ala tulla. Lyön vetoa, että ehdin ennen sinua tuon kukkulan päälle!” huudahdin ja syöksähdin matkaan. Kuulin korvissani humisevan tuulen lisäksi pojan naurun. Hän saavutti minut ja olisi ohittanutkin, ellen olisi tarttunut häntä kädestä ja kaatanut nurmikoiselle rinteelle.

”Sinä huijaat!” Connor huohotti, kun saapui jälkeeni kukkulan laelle.
”Totta kai.” virnistin. ”Mitä oikein odotit? Olen se varas, lainsuojaton.”

Connor vain nauroi ja veti minut äkkiä rajuun suudelmaan. Kaaduimme yhdessä pitkälle ruohikolle. Kiersin käteni hänen tummiin hiuksiinsa ja annoin itselleni täyden luvan nauttia siitä pienestä hetkestä, ainakin niin pitkään mitä se kestäisi.

***

Lähdimme kohti Mertonia. Aluksi oli tummaa ja valotonta, mutta se ei tietenkään ollut mikään yllätys. Hänen kuoleman takia aurinko olisi iäti maillaan. En voinut olla ajattelematta niitä kaikkia ihmisiä, jotka odottaisivat päivällä aurinkoa nousevaksi, mutta se ei nousisi.

Emme kuitenkaan aluksi edes huomanneet sitä. Kuljimme rauhallisesti kävellen. Tajusin asian vasta, kun meren takaa nousi kultainen pallo, samalla tavalla kuin jokainen päivä jo vuosien ajan. En tiennyt mitä sanoa. Aurinko ei ollutkaan sammunut.

”Miten se on mahdollista?” Connor kysyi hämmästyneenä.
”Ehkä koko juttu oli pelkkää legendaa. Ei kai sillä ole lainkaan väliä...”

Ei sillä ollutkaan. Aurinko paistoi yhä. Huono puoli siinä oli kuitenkin se, että tarinamme kuolleesta Hänestä alkoi olla vähän enemmäin kuin epäuskottava. Se alkoi kuulostaa mahdottomalta. En sanonut sitä kuitenkaan ääneen, mutta ajatus kyllä pyöri mielessäni.

Matkamme takaisin sujui paljon nopeammin kuin tulomatka. Se johtui siitä, ettemme eksyneet metsään seikkailemaan, seurasimme tietä ja varastimme hevoset. Tai jos tarkkoja ollaan, minä varastin hevoset, kun Connor oli hakemassa matkan varrelle sattuneesta kylästä ruokatarvikkeita. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun seisoin portilla kahta ratsua pidellen. Jouduimme lähtemään melkoista vauhtia laukaten, koska uusien hevostemme omistaja taisi huomata varkauden.

Vaikka Connor ei aluksi halunnutkaan antaa minun tehdä sitä, kuljimme saman joen rannalle, jolla Leo oli kuollut. Vaikka oli tavallaan odottanutkin sen näyttävän samalta ja tutun ruumiin makaavaan samalla kohdalla, niin ei ollut. Tajusin vasta silloin, että olimme todella olleet poissa kuukausia. Lammen rannalla ei näkynyt jälkeäkään Leosta.

Aurinko oli kesäpäivien aikana paahtanut aukion maan pölyiseksi ja lämpimäksi. Joki oli vetäytynyt kapeammalle alueelle kuivuuden takia.

Connor seisoi sanomatta mitään vierelläni, kun katselin äänettömänä pientä aukiota, jolla auringon säteet nyt leikkivät. Kuumuus poltti käsivarsiani. Viimeksi oli niin kylmä.

Loppupäivänä emme puhuneet paljoakaan. Hevoset kävelivät rauhallisesti tietä pitkin ja olimme molemmat omissa tyynissä maailmoissamme, joissa ei ollut tietoakaan myrskystä.

Kun tuttu tie Newryyn muutama päivä myöhemmin tuli näkyviin, sydämeni alkoi hakata. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun näkisin mökkimme ilman Leoa. Puristin ohjia tiukemmin ja käteni alkoivat muuttua valkoisiksi.

”Kaikki hyvin?” Connor kysyi varovasti. Nyökkäsin vain, sillä sanoja en saanut suustani ulos. Ratsuni huomasi jännitykseni ja alkoi tanssahdella paikoillaan. Kannustin sitä eteenpäin.

Siinä se oli. Tummasta puusta rakennettu mökki oli aivan samanlainen kuin ennenkin, joskin vähän hylätymmän näköinen.  Sanomatta sanaakaan laskeuduin satulasta ja astelin ovelle. Se oli auki, mitäs muutakaan. Meillä ei ollut koskaan ollut avainta oveen, sillä Leon vanhemmat veivät sen mukanaan. Ehkä he olivat ajatelleet palaavansa jonakin päivänä.

Ovi aukesi helposti ja astuin sisään. Ilma oli tunkkaista ja valossa näki, kuinka se oli sakeanaan pölyä. Pöydällä oli likainen lautanen ja muutama homehtunut leivänmuru. Leo oli ilmeisesti ollut syömässä, kun saavuimme portille Connorin kanssa.

Katselin hetken ympärilleni ja jatkoin sitten huoneisiimme. Omani oli käytävän päässä, ovi suljettuna. Avasin sen hiljaa ja katselin valoisaan huoneeseen. Päiväpeitteen päälle oli kertynyt paksu kerros harmaita villakoiria. Ikkunasta paistoi aurinkon.

Suljin oven ja otin muutaman epävarman askeleen kohti Leon huonetta. Senkin ovi oli suljettuna. Asetin käteni kahvalle ja painoin sen alas.

Viimeksi, kun olin seisonut ovella, Leo oli nukkunut vuoteellaan rauhallisesti. Nyt viltti oli heitetty sotkuisesti epämääräiseen kasaan. Kaapin ovi oli auki ja saatoin kuvitella, millaisella kiireellä poika oli haalinut itselleen vaatteita sieltä.

Avasin muutaman lipaston laatikon, mutta en kyennyt jatkamaan. Minusta tuntui, kuin Leo olisi saattanut tulla minä hetkenä hyvänsä ovelle ja kysyä huvittuneena, mitä oikein puuhasin. Mutta häntä ei kuulunut.

”Dina?”

Hätkähdin kysymystä, sillä en tajunnut, että Connor oli tullut sisään. Hän seisoi ilmeettömänä ovella, katsellen minua. Käännähdin poikaa kohti ja haroin hiuksiani.
”Niin?” kysyin ja säikähdin omaa ääntäni. Se oli paksu kuin hunaja.
”Kaikki hyvin?”

Tiesin, että oikeaa vastausta ei ollut tähänkään kysymykseen. Connor ei uskoisi, jos sanoisin että on. Jos vastaisin ei, hänkään ei osaisi tehdä oikeastaan mitään. Ja olin varma, että vastaus saisi minut itkemään.

Kumpikaan ei siis sanonut mitään, vaan palasimme sille harmaalle alueelle. Lopulta poika tuli luokseni ja halasi minua. Estin kyyneleitä tulemasta väkisin. Sitten vain seisoimme siinä aivan paikoillamme.

”Meidän pitäisi varmaan jatkaa.” mutisin lopulta, niin pitkän ajan päästä, että jalkojani alkoi särkeä paikoillaan seisoskelu.
”Niinpä kai.” poika vastasi ja vetäytyi pois. ”Oletko varmasti kunnossa?”
”En.” ilmoitin tyynesti. ”Mutta tulen kyllä olemaan vielä.”

Mertonin muurit nousivat edessämme uhkaavina. Emme olleet puhuneet mitään sitten Newryn jälkeen, eikä se oikeastaan haitannut minua. Voisimme harhautua niihin aiheisiin, joista en halunnut puhua, kuten vaikka mitä tapahtuisi tämän jälkeen.

Vartijat linnan portilla tunnistivat meidät, tai ainakin Connorin. He vilkaisivat toisiaan epävarmoina, mutta väistivät tieltämme.

Tulomme oli ilmeisesti nähty ikkunasta tai vastaavaa, sillä kun laskeuduimme satuloista, ovet avautuivat selkosen selälleen ja ulos harppoi koko kuningasperhe palvelijoineen, Nicholas ja Ashton. Connorin isä tuli puolijuoksua poikansa luokse ja halasi häntä tiukasti. Connor oli hieman kiusaantunut isänsä tervehdyksestä, mutta vastasi siihen halaamalla takaisin.

Kuningas selvitti kurkkuaan ja Ashton taputti vielä poikansa selkää.
”Oletan, että tehtävä on hoidettu ja toitte sen.” kuningas sanoi merkitsevästi ja painotti viimeistä sanaa. Vilkaisin Connoria, joka nyökkäsi rohkaisevasti. Se antoi uusia voimia ja kohtasin kuninkaan katseen järkkymättömänä.

”Siihen liittyy pieni ongelma.” aloitin ja laskin repun maahan. ”Me kyllä löysimme Hänet -” kuningas näytti tyytymättömältä, en olisi varmaankaan puhua asiasta sen todellisella nimellä ”- mutta erinäisistä syistä se ei selvinnyt matkasta.”

Käsinkosketeltava hiljaisuus laskeutui aukiolle. Kaikki vain tuijottivat minua, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.

”Se siis... oli joku henkilö?” joku kysyi lopulta. Pudistin päätäni.
”Se oli lintu.” vastasin ja avasin reppuni. Nostin kankaaseen käärityn olennon ja laskin sen maahan. Vedin kankaan pois ja paljasti ruumiin. Se näytti tutun kirkkaankeltaiselta, tummat silmät tuijottivat tyhjyyteen elottomina.

”Se ei näytä Häneltä.” kuningas murahti ja katsoi minua epäilevästi.
”Jos tarkkoja ollaan, kukaan täällä ei tiedä miltä Hän näyttää. Paitsi minä ja Connor.” huomautin kärkevästi. ”Tai no, tältä se näytti suurimman osan ajasta. Yhden ainoan kerran se suvaitsi ilmaantua tarinoiden Hänenä.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen, ja oli selvää, ettei minuun luotettu.
”Voin kertoa myös, että melkein kaikki tarinat mitä olette Hänestä kuulleet, ovat satuja. Ei se oikeasti sammuttanut aurinkoa, se ei ollut niin kaunis, että katsoja tulisi hulluksi. Oikeastaan, se oli tavallinen lintu, joka sattui olemaan viisas ja kykeni muuttamaan ulkonäköään. Toinen niistä olomuodoista vain sattui olemaan kaunis, ei muuta.”

Olin sanonut sanottavani. Nyökkäsin lyhyesti kuninkaalle ja käännyin. En ollut tehnyt tehtävääni täysin oikein, mutta olin tuonut edes jotenkin tyydyttävän ratkaisun. Minä siis kävelin pois. Kukaan ei estänyt minua, vaikka tiesin, että Nicholas olisi halunnut. Sain rikokseni anteeksi hetkeksi. Kukaan ei yrittäisi etsiä minua, ellen tekisi jotakin vakavaa rikosta tai jäisi kiinni pienemmistä.

Käänsin siis selkäni kaikelle, jonka olin kokenut kuluneiden kuukausien aikana. Hänen ruumis jäi lojumaan linnan eteen aukiolle. Se ei toisi ikuista onnea enää kenellekään, jos se sitä oli tehnyt ylipäänsä koskaan. Olin helpottunut, mutta tahdoin kääntyä takaisin. Vain nähdäkseni Connorin vielä kerran. En antanut itselleni lupaa. Se olisi voinut pysäyttää etenemiseni. En edes tainnut hengittää, ennen kuin pääsin ulos koko Mertonista.

***

Muutaman päivän ajan siivoilin mökkiämme - tai mökkiäni, kenen muunkaan enää. Tein sellaisia asioita, jotka olivat pitkään olleet sillä listalla, johon merkitsin kaikki turhat tehtävät. En koskaan ollut minkäänlainen kodin hengetär, mutta nyt tein samaa kuin palvelijana. Uppouduin tehtäviin, tomutin ja lakaisin. Kävin Leon tavaroita läpi ja vetäydyin myöhään iltaisin tuttuun vuoteeseen, jossa oli nukkunut vuosia.

Se ei tuntunut oikealta. En ollut koskaan asunut yksin. Kaipasin kylmiä iltoja, jolloin olimme käpertyneet yhteisen viltin alle Leon kanssa. Mökkimme ei koskaan ollut kovin lämmin, ainakaan talvisin, mutta olimme selvinneet. Olin aina selvinnyt, mutta aiemmin jonkun kanssa, oli se sitten Leo tai Connor.

Päivät venyivät viikoksi. Huomasin miettiväni, mitä Mertonissa tehtiin, tai ehkä enemmänkin, mitä Connor teki. Sain vastauksen kysymättömään kysymykseeni viikko ja kaksi päivää matkan lopullisen päättymisen jälkeen.

Aamu oli kelmeä ja taivaalla hallitsi ohut pilviverho. Olin hakemassa pihakaivosta vettä, kun kuulin hevosen kavioiden kopinaa tieltä. Epäluulo sisälläni kasvoi tummaksi möykyksi ja jätin ämpärin pihamaalle, hiipien äänettömästi talon nurkalle. Kuulin, kuinka oveen koputettiin. Portin edessä seisoi vapaaksi jätetty hevonen, joka kävi syömään epätasaista ruohoa.

Lisää koputusta. Asialla taisi olla kiire. Pyyhkäisin nutturalta karanneet hiukset silmieni edestä ja astuin katsomaan ovelle.

Vaikka koputtaja oli selkä minuun päin, tunnistin hänet välittömästi. Hymyilin varovasti ja selvitin kurkkuani. Hän kääntyi ympäri ja kohtasin silmät, jotka olin nähnyt miljoona kertaa aiemminkin.

Connor seisoi siinä, ilmielävänä ja samanlaisena kuin aiemminkin.
”Mitä sinä teet täällä?” kysyin, yrittäen kuulostaa epäluuloiselta, vaikka hymyilinkin auttamattomasti.
”Minä...” Connor haki sanoja.
”Niin?” kannustin, nauraen pojan takeltelulle. Otin muutaman askeleen kohti häntä.
”Minä aloin miettiä, mitä sinä teet, jos alkaa ukkostaa.” poika virnisti kuin mikäkin kelmi ja haroi vähän hiuksiaan.
”Anteeksi mitä?” kysyin yllättyneenä.
”Sinä pelkään ukkosta. Miten pärjäisit yksin, jos sellainen iskisi tänne?”

En osannut vastata siihen mitään. Connor tuli luokseni ja tarttui käsiini.
”Kuule, minähän taisin sanoa sinulle joskus, että en pidä Mertonin linnasta. Minä en halua asua siellä enää.”
”Joten ajattelit muuttaa tänne?” kysyin huvittuneena, ymmärtäen vihdoin mitä poika haki.
”Niinpä kai.”
”Oletko ajatellut tätä yhtään? Tietääkö kukaan linnassa edes missä olet?” kurtistin kulmiani kysyvästi.
”Ei kai. Pakkasin vain aamulla joitakin tavaroita ja lähdin. Tajusin mitä olen tekemässä, vasta kun koputin oveesi.”

Pudistin nauraen päätäni Connorin päähänpistolle. Uskomatonta, että hän oli tehnyt jotakin sellaista. En vastannut hetkeen mitään, kävelin vain ovelle ja avasin sen.

”Tervetuloa.” sanoin ja astuin oven edestä, päästäen pojan sisään. Ei minun tarvitsisikaan tottua asumaan yksin. Connor hymyili pehmeästi, tuli luokseni ja suuteli hellästi. Suljin silmäni ja annoin itseni nauttia. Tällä kertaa se saisi kestää vaikka ikuisesti.