Ja aikojen alussa, oli Hän.

 

Luku 1.

Pitkät kuparinhohtoiset hiukseni roikkuivat selässä, tutuilla luonnollisilla laineillaan. Puhalsin yhden suortuvan hiljaa silmieni edestä ja tarkkailin ympäristöä. Kaupunki oli äänetön ja sen tuoksussa oli jotakin ihanan tuttua.

”Dina, sinä saat hetken aikaa.”, Leo katsoi minua jännittyneenä. Se paistoi kuin päivänvalo hänen kalpeansinisistä silmistään. Hymähdin hänelle lohduttavasti.
”Enempää en tarvitsekaan.”

Leon tutut piirteet painuivat pilvetöntä yötaivasta vasten. Paras ystäväni huolehti aina näistä asioista paljon enemmän kuin minä. Välillä tuntui, että tämä ei osannut lainkaan tarttua tilaisuuteen, vaan jäi vatvomaan päätöksiään pitkäksi aikaa, myös niiden tekemisen jälkeen. Oljenväriset hiukset olivat sekaisin, kuten aina. Leo ei käyttänyt juurikaan aikaa siistiytymiseen. Ystäväni laiha vartalo kertoi vähänlaiseksi jääneestä ruuanmäärästä, aivan kuten minunkin omani. Pelkästään siitä, miten paljon onnistuimme varastamaan riippui, kuinka paljon eläisimme vielä näiden vajaan kahdenkymmenen vuoden lisäksi.

Turhautunut huokaisu. Leo oli totaalisen kyllästynyt ylimielisyyteni. Naurahdin kirkkaasti ja virnistin hänelle.
”Kello tikittää, Danielle.”,  tämä mutisi, ihan vain ärsyttääkseen minua. Pelataan sitten sitä peliä.
”Tiedän, Leonardo.”, napautin takaisin ja livahdin tieheni.

En herättänyt huomiota, mutta sehän oli tarkoituskin. Kuljin talojen ulkoseinien vierellä, juuri siellä mihin valo ei aivan yltänyt. En säikähtänyt, vaikka välillä aiheutinkin ääniä ympäristöön. Olin oppinut nopeasti, että kukaan ei säikähdä yksittäistä ääntä kylän keskustassa, jossa kuuluu muutenkin jatkuvasti kenkien kopinaa, naurua, koirien haukkumista ja muita sellaisia ääniä.

Tuolla hän oli, herttuatar. Jos tämä onnistuisi, ongelmat olisivat takana päin. Ei jatkuvaa varastamista. Ei jatkuvaa nälkää. Henkäisin syvään ja vedin hupun päähäni. Lyhyt viitta hulmahti selässäni.

Juoksin niin kovaa kuin pystyin, esitin etten huomannut. Se oli tutuin tapa minulle, vaati vain sorminäppäryyttä. Sitten törmäsin herttuattareen sellaisella voimalla, että me kumpikin kaaduimme.
”Anteeksi, anteeksi!” huusin nopeasti muutaman kertaan, jonka jälkeen esitin auttavani hänet ylös – kaikki lankesivat siihen joka kerta. Toinen käteni nappasi rahapussin niin nopeasti, etten hän huomannut hämmentyneisyydeltä mitään.

Palasin Leon luo, joka hymyili nyt jo vapautuneemmin seistessään varjojen tarjoamassa suojassa. Se oli aika toistuva kuvio, poika osaisi rauhoittua heti, kun näki kaiken menevän hyvin.
”Hyvää työtä, Dina.”, hän naurahti rennosti, unohtaen huolensa kiinnijäämisestä lopullisesti.

Varastaminen sujui jo niin helposti, kuin tanssi. Vuosien harjoittelu oli tuottanut tulosta, hertuattaren rahojen ansiosta ei tarvitsisi varastaa hetkeen. Mutta kuinka pitkäksi se hetki ehtisi venyä?

***

”Et voi olla tosissasi.”, Leo mulkaisi minua epäuskoisena. Kohautin viattomasti hartioitani. ”Emme tarvitse sitä.”, nuori mies jatkoi kiusaantuneena, yrittäen kääntää päätäni.
”Ei tässä olekaan kyse tarvitsemisesta.”, vastasin hieman ärsyyntyneenä itsekin. ”Se on elämäntapa.”

Huokaisin miettien lisää argumentteja menemisen puolesta.
”Sitä paitsi, haluan nähdä muitakin kaupunkeja Newryn lisäksi.”
”Jonain päivänä ehkä, mutta miksi nyt? Kerrankin on hetki, jolloin henkemme ei ole riippuvainen varkauksista, ja sinä haluat ehdoin tahdoin silti lähteä Mertoniin, valtakunnan suurimpaan kaupunkiin jota valvotaan kaikista tiukimmin?”
”Newry ei tarjoa haasteita.”, kivahdin yrittäen saada kantaani läpi.
”Mikset samantien yrittäisi valloittaa koko linnaa ja tappaa kuningasta?” Leon ääni nousi sarkastiseksi.
”Ehkä yritänkin!”, tiuskaisin vihaisena, ylittäen samalla jonkin näkymättömän viivan, jota ei olisi pitänyt ylittää.

Leo pudisteli päätään, ymmärtämättä minua lainkaan. Hän oli vetäytymässä tästä taistosta, antamassa periksi.
”Minä en ole mukana.” vastaus oli yllättävän tyyni.
”Ihan sama.” yritin olla yhtä rauhallinen, vaikka olin yllättynyt siitä, että Leo jättäisi minut yksin. Koskaan aikasemmin nuori mies ei ollut sitä tehnyt, eikä varmaan edes harkinnut. Vihaisena kuitenkin lähdin huoneesta, paiskaten oven perässäni. Leo saattoi olla paras ystäväni ja olimme tunteneet lapsesta asti, mutta tämän tekisin yksin, ellen apua saisi. Leo jääköön kotiin nukkumaan. Oven paiskautuessa kiinni kuulin pojan huokaisevan raskaasti keittiön pöydän äärellä. Tunsin hänet niin hyvin, että tiesin hänen harovan hiuksiaan nyt epätoivoisena.

***

Aamu sarasti usvaisena ja aurinko pilkahteli silloin tällöin pilvien raoista. Minä heräsin aikaisin ja pukeuduin heti. Hiivin huoneestani ja astelin äänettömästi Leon ovelle. Pieni kotoinen mökkimme oli juuri riittävän suuri kahdelle nuorelle aikuiselle, jotka olivat tulleet toimeen keskenään, no... yli viisitoista vuotta. Hassua, miten hyvin ihminen oppii selviämään nuorenakin itsenäisesti, kun ei ole muita vaihtoehtoja.

Avasin Leon huoneen oven ja näin tämän makaavan kyljellään peitteen alla. Joinakin pelottavina yöinä olin löytänyt itseni tuosta sängystä, käpertyneenä pojan viereen, hakien hänestä turvaa. Vaikken sitä kenellekään muulle kuin Leolle myöntänyt, ukkonen oli yhä minusta pelottava ja kaipasin aina silloin ystäväni viereen turvaan. Hän aisti hätäni joka kerta ja osasi lohduttaa. En edes saattanut kuvitella elämää ilman Leon tarjoamaa suojaista muuria.

Pyydän anteeksi heti kun palaan Mertonista, ajattelin hymähtäen ja suljin oven ääntäkään päästämättä.

Ulkona oli viileää ja kylmyys puri ohuen viittani läpi. Jopa keskikeväästä saattoi pakastaa öisin, jonka jälkeen nurmi oli huurteen peitossa ja jäätävä ilma vaivasi iltapäivään asti.

Satuloin hevoseni nopein liikkein, nousin selkään ja yritin liikkua mahdollisimman paljon kylmyyttä karistaakseni. Kannustin rautiaanpäistrikön ruunani raviin tietä pitkin. Se liikkui tanssahdellen ja pitkä harja heilahteli kuin se eläisi aivan omaa elämäänsä.

Mertoniin ratsastaminen kesti muutaman tunnin ja ehdin sinne vasta, kun aurinko saavutti keskitaivaan. Matkani mittaan aurinko oli alkanut lämmittää enemmän ja enemmän. Siinä valossa oli hatara toivo, lämpö palaisi vielä ja toisi kesän mukanaan.

Jätin ratsuni Mertonin ulkopuolelle, sillä se tuntui parhaalta tavalta olla huomaamaton. Kaupungissa oli jo ruuhkaa, ihmiset kiirehtivät torille, sillä sunnuntain kunniaksi pidettiin markkinat. Oli helppo livahtaa joukkoon, varastaa hieman ruokaa kojuista ja muutama rahapussi. Se oli tuttua, aivan samanlaista kuin Newryssa.

Mutta minä halusin jotakin erilaista, senhän takia oli tullutkin tänne.

Pyörin muutaman tunnin kaupungissa, vieden tavaraa sieltä täältä. Olin kyllästynyt. Tämä oli tavattoman tylsää. Tavallisia ihmisiä, tavallisia esineitä. Odotin ilmeisesti lähtiessäni, että kuningas kävelisi kadulla ja sattuisi kantamaan kaikkia korujaan ja kalleuksiaan mukanaan.

Ilta alkoi jo hämärtää, ja tiesin, että pian täytyisi suunnata kotiin. Oikeastaan olin jo lähdössä, kun huomasin jotakin epätavallista. Ihmiset väistivät jotakin kadulla hieman, he siirtyivät sivummalle kunnioittavasti. Luikahdin lähemmäksi ja pääsin näkemään sen, mitä olin odottanutkin.

Jos kuvailisin kadulla kulkenutta miestä yhdellä sanalla, se olisi kopea. Epäluuloinen katse kiersi kaikissa, jotka jo iäkkäämpi herra ohitti. Hän venytteli pitkiä, kapeita sormiaan, joissa kimalsi useita sormuksia. Vasemmalla puolella kulki toinen mies, joka oli osapuilleen kaapin kokoinen ja liikkui melko kömpelösti. Ei mikään ihme sillä lihasmassalla.

Tämä oli juuri sopiva haaste retkeni päätteeksi.

Tein saman tempun kuin Newryn herttuattaren kanssa. Välittämättä muista törmäsin mieheen, joka kirosi minua monin sanoin. Pyytelin anteeksi ja tartuin hänen käteensä, auttaen ylös. Kaksi sormusta jäi minun käteeni, melkein kuin palkaksi auttamisesta. Tästä ei vain sovittu etukäteen.

Se tapahtui niin nopeasti, etten edes tajunnut, mikä meni vikaan. Olin jo kauempana sivukadulla, aioin katsoa saalistani tarkemmin, kun käsi tarttui olkaani ja repäisi kivuliaasti pois pieneltä tienpätkältä.

Se oli kopean miehen henkivartija, joka ei lainkaan säästellyt lihastensa käyttämistä. Löin pääni erään talon kiviseen seinään. Käteni puristi valkoisena sormuksia, mutta autamattomasti mies puristi sormiani, kunnes otteeni löystyi ja pudotin kultaiset renkaat hänen otteeseensa.

”Vai varas olet sinä.” kohtasin kiusaantuneena toisen miehen katseen, sen erittäin ylimielisen. Nyt kun katsoin häntä tarkemmin, huomasin ohuet harmaat hiukset. Ne näyttivät harvenneen lyhyen aikavälin sisällä paljonkin. Vasemman käden sormensa hän oli nostanut hieromaan leukaansa tavalla, joka oli äärimmäisen raivostuttava. Joku oli varmaankin joskus antanut ymmärtää, että tällä miehellä oli jonkinlainen kyky nähdä ihmisten läpi ja nyt nuo sadepäivänharmaat silmät luulivat lukevansa minua kuin avointa kirjaa. Huvittava ajatus.

Mitä nyt tapahtuisi? Tapettaisiinko minut? En ollut kuvitellut kuolevani vielä pitkään aikaan, minulla oli aina ollut vahva elämänhalu. Se ei ollut murtunut edes heikoimpina öinä.
”Vastaa.”, käänsin katseeni vilkaisemaan toista miestä, joka puhui matalammalla, uhkaavammalla äänellä. Nyökkäsin aavistuksen epävarmana. Eihän sillä varmaan väliä ole, mitä vastaisin. Olin jo näyttänyt kuka olin. Henkivartija katsoi nyt suojeltavaansa kysyvästi. Tämä heilautti välinpitämättömästi kättään, merkkinä siitä, että minut saisi tappaa.
”Ei kuitenkaan tässä.”, hän sanoi vielä ja otti jo muutaman askeleen, varmaankin lähteäkseen.

”Ettehän te voi...”, aloitin sydän hakaten pelosta.
”Miten niin en voi?” kysymys oli kylmä kuin jää. ”Sinä varastit minulta, kuninkaan neuvonantajalta. Minulla on täysi oikeus tehdä tämä.”

Avasin suuni, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Mitä voisin sanoa? Hän oli oikeassa. Minä kuolisin, tähän paikkaan. Leo odottaisi minua kotiin, ajatellen etten epäonnistuisi, enhän minä koskaan tehnyt sellaista. Hän odotti tulevaa, jota ei koskaan tulekaan.

”Mitä täällä tapahtuu?”

Tämä ääni oli pehmeämpi. Ilmeisesti neuvonantaja ei pahemmin välittänyt puhujasta vaan heilautti kättään. Huomaamattani huokaisin helpotuksesta, tämä viivytti kohtaloani ainakin hetken.
”Joku varas, yritti viedä minulta. Asia hoidetaan jo pois päiväjärjestyksestä.”

Alkuperäinen puhuja otti muutaman askeleen lähemmäksi nähdäkseen minut. Hän katsoi minua hetken. Hänenkin hiuksensa olivat harmaat, mutta pidemmät ja sekaisemmat kuin neuvonantajan. Olin melko varma, että leuan ulkosyrjässä oli mustetahra, taiteilija ehkä? Kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät korkeat ja pystyin kuvittelemaan, että nuorempana hän oli ollut komea mies.
”Sinä et liiku syrjäkaduilla, Nicholas.”, hän sanoi tyynesti tarkkailen minua ruskeilla silmillään.

Nicholaseksi kutsuttu mies huokaisi kovaäänisesti.
”En niin, tämä vei sormukseni pääkadulla, yritti törmätä minuun ja...”
”Hän siis sai ne kuljetettua tänne asti?” ilmiselvästi nämä kaksi tunsivat toisensa läheisesti, sillä myöhemmin saapunut ei epäröinyt keskeyttää Nicholasta. Katsoin häntä aavistuksen kiitollisena, sillä sain hänen ansiostaan ainakin hetken enemmän elinaikaa. Voisin vaikka vannoa, että hänen silmänsä välkähtivät ja hän melkein iski silmää minulle.

Nicholaksen silmät sen sijaan salamoivat ja tämä nyökkäsi lyhyesti ja jäykästi. Asiaa oli vaikea myöntää. Tunsin aavistuksen ylpeyttä sisälläni.
”Kuten sanoin, asia hoidetaan jo pois päiväjärjestyksestä, Ashton.”, ääni oli viileä ja vihainen.

Ashton kääntyi kohti Nicholasta silmissään katse, joka kieli siitä, että hän vastusti ajatusta.

”Tajuatko lainkaan?” hän kysyi nopeasti, ääni madallettuna. ”Hän voisi tehdä sen.”

Mitä se tarkoitti, sitä en tiennyt. Nicholaksen silmät vain ensin laajenivat ja sitten supistuivat sirille. Hän vilkaisi minua muutaman kerran, tuntui arvioivan kykyjäni. Suu avautui ja sulkeutui, kuin yrittäisi keksiä vasta-argumentteja.

Niitä ei tullut. Vain lyhyt nyökkäys ja sillä samalla hetkellä vartija irrotti otteensa. Seisoin lamaantuneena paikoilleni. Ranteitani särki.
”Älä kuvittelekaan karkaavasi.” vartija puuskahti. Kumpa voisinkin edes yrittää. Jalkani eivät totelleet lainkaan.

”Seuraa meitä.”, Ashton sanoi ja loi minuun lempeän katseen. Hymähdin kiitollisena avusta, sillä ilman häntä, olisin nyt jo hengetön. Mitä olisikaan tapahtunut, ellei Ashton olisi sattunut paikalle minun ollessani ongelmissa? Nicholas lähti kävelemään mutisten kirouksia itsekseen. Kaikki esittivät, etteivät huomanneet hänen vihaisuuttaan.

Kuljimme hiljaisina kaupunkin läpi, kohti länsireunalla sijaitsevaa linnaa. Olin hämmentynyt, enkä tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi. Mitä minun haluttiin tekevän? Näkisinkö Leoa enää koskaan?

Linnan porteilla vartijat kumarsivat nopeasti ja päästivät meidät sisään. En uskaltanut kohottaa katsettani vaan tuijotin hiekkatien pintaa. Hengitin tavallista kiihtyneemmin.

Ashton vilkuili minua silloin tällöin varmistaakseen, että olin mukana. Yritin vastata katseisiin kysyvästi, mutta tämä vain pudisti aavistuksen päätään, ei vielä. Aloin muuttua kärsimättömämmäksi.

Linnassa oli viileää  ja kuljimme kankailla verhottujen salien lävitse. Käteni olivat tiukasti nyrkissä, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Jos ohitimme jonkun, tuijottivat he perääni hämmästynein katsein. Nuori nainen housuihin pukeutuneena ei ollut tavallisin näky, ja myös kuparinväriset hiukseni herättivät usein katseita, sillä väri ei ollut kovin yleinen. Melkein kaikilla oli tässä ja naapurivaltakunnissa ruskeat, mustat tai vaaleat hiukset. Minä olin perinyt taas hiusvärini äidiltäni, joka... no, ei siitä sen enempää.

En kohottanut katsettani, ennen kuin saavuimme suurten, kunnioitusta herättävien puuovien taakse. Ashton vilkaisi minua merkitsevästi ja nyökkäsi oven edessä seisovalle vartijalle. Juuri kun vartija oli tarttumassa kahvaan, vasemmalta käytävästä kuului huudahdus.

”Isä!”

Ashton kääntyi katsomaan huudon suuntaan ja hymyili tulijalle hieman, mutta hymystä näki, ettei nyt ollut oikeasti aikaa.

Tulija oli suurinpiirtein ikäiseni poika, jolla oli tummat, keskeltä hieman pystyssä sojottavat hiukset ja hasselpähkinänväriset silmät. Hänen leukansa oli kapea ja poskipäät korkeat. Oikeastaan, hän näytti vuosikymmeniä nuoremmalta versiolta Ashtonista.
”Minä yritin etsiä sinua joka paikasta, piirsin tänään kartan kaupungin itäosasta ja...”
”Connor, ei nyt.” Ashton keskeytti lempeästi. Nuori mies kohotti yllättyneenä kulmiaan ja katsoi minuun yhtäkkiä. Tuijotimme toisiamme hetken verran suoraan silmiin, kunnes Connor käänsi katseensa pois.
”Mitä tapahtuu?” hän kysyi matalalla äänellä. ”Hän ei kuulu tänne.”

Ashton huokaisi.
”Sinun kannattaisi itseasiassa tulla mukaan.”, ja ennen kuin Connor ehti vastustella, vartija oli avannut oven ja tilannetta hiljaisena seurannut Nicholas astui sisään. Minä asettelin nopeasti hiuksiani siistimmin, sillä ymmärsin, että astuimme kuninkaan saliin. Sydän hakaten seurasin Ashtonia ja Connoria.

Seurasin muiden esimerkkiä ja kumarsin aavistuksen uskaltamatta kohottaa katsetta kuninkaaseen tai hänen toisella puolella istuvaan tyttäreensä, prinsessa Lucreziaan. Onneksi Ashton aloitti puhumaan.

”Teidän korkeutenne, edellisen epäonnistuttua sen hankkimisessa, tässä voisi olla uusi hakija.” mies sanoi kunnioittavasti. Varovasti vilkaisin ylös ja näin kuninkaan silmien arvioivan minua sanomatta mitään. Laskin katseeni tuijottamaan taas kivilattiaa.
”Kohota katseesi.” hän käski lopulta. Hengähdin hiljaa ja nostin silmäni maasta. ”Miksi hän olisi sopiva?”

Ashton naurahti matalasti.
”Hän melkein onnistui viemään herra Nicholaksen sormuksia.”

Nicholas murahti ärtyneenä ja mulkaisi Ashtonia.
”Vai niin. Melkein ei kuitenkaan riitä tässä tilanteessa.” kuningas huomautti terävästi. ”Mutta ymmärrän mitä ajat takaat. Nicholas pitää tarkkaa huolta tavaroistaan. Sormuksia vielä...”

Muiden huoneessa olijoiden katseet polttelivat selkääni. Mitä minusta haluttiin? Olin varas, kuninkaalla ei pitäisi olla tarvetta minulle.

”Ehkä hän on käypä yrittämään.”

Siinä vaiheessa en voinut enää pitää suutani kiinni.
”Yrittämään mitä?” kysyin ärtyneenä siitä, että minusta puhuttiin kuin en olisi huoneessa lainkaan. ”Teidän korkeutenne.”, lisäsin nopeasti, tajuttuani, että lipsautus olisi voinut koitua kohtaloksi.

Kuningas tuijotti minua silmät hetken välähdellen. Vastasin katseeseen mahdollisimman tyynesti ja mies jopa naurahti valtaistuimellaan.
”Asennetta löytyy ainakin. Mutta Ashton, et ole kuunaan pettänyt minua. Tässä tehtävässä on kuitenkin epäonnistuttu jo liian monta kertaa. He käyvät pian niin varovaisiksi, että emme saa edes mahdollisuutta yrittää. Mitä tarjoat vakuudeksi siitä, että luotat tämän nuoren naisen onnistumiseen?”

Ashton ei sanonut hetkeen mitään. Kaikki salissa olevat henkilöt tuijottivat häntä hiljaisina. Mies pohti jonkin aikaa, ennen kuin avasi suunsa.
”Tarjoan poikani, Connorin, hänen oppaakseen.” sanat olivat harkittuja ja rauhallisia. ”Hänen tuntee reitin paremmin kuin monet muut.”

Katseet liukuivat nopeasti kohti Ashtonin tummahiuksista poikaa. Tämä sen sijaan tuijotti äimistyneenä vuoronperään isäänsä ja minua. Kuningas seurasi tilannetta hetken,  melkein kuin nauttien siitä.

”Toden totta, jos tyttö jää kiinni tai epäonnistuu, samoin käy sinun pojallesi.”, hän nauroi. Onpa siinä mukava ajattelutapa, ajattelin hiljaa mielessäni. ”Mutta kaipa hän pystyy pitämään vahtia, ettei nainen karkaa.”

”Voisiko joku vihdoin selittää minullekin, mitä minun pitäisi tehdä?” sanat karkasivat epätoivoisina suustani. Kuningas käänsi jälleen silmänsä minuun ja siristi niitä aavistuksen. Unohdin taas kunnioittavan puhuttelutavan.
”Minä haluan, että sinä menet Eastoniin ja varastat Hänet kuninkaalta.”

Easton oli Mertonista itään, viereisen kuningaskunnan Farleyen pääkaupunki. Jo pelkästään matka Eastoniin kesti vähän vajaan kuukauden verran, ja minun pitäisi jonkun linnassa eläneen pojan kanssa mennä viemään joku henkilö sieltä?

”Minä varastan tavaroita, en eläviä ihmisiä.” vastasin viileästi. Minun olisi tehtävä kaikkeni, jotta kykenisin välttämään tämän tehtävän.
”No, jos tarkkoja ollaan, emme tiedä, onko se ihminen vai esine. Se on vain Hän.” kuningas vastasi.
”Hyvä on, te käskette minun varastaa jotakin, josta kukaan ei tiedä tarkalleen, mikä se oikein on?”
”Osa tehtävääsi on selvittää mikä se ikinä onkaan.”
”Entä jos kieltäydyin tai epäonnistun?” äänessäni oli haastava sävy. Kuningas hymähti väsyneesti.
”Siinä tapauksessa sinut hirtetään välittömästi.” hän ilmoitti viileästi. ”Ja mitä tulee epäonnistumiseen... Sanoisin, että yrittäminen on sen arvoista.”

Eli kuolisin siinäkin tapauksessa. Minulle ei annettu juurikaan vaihtoehtoja ja jokainen annetuista oli melko huono. En kuitenkaan ollut mikään kapinanhenki tai marttyyri.
”Hyvä on.” myönnyin alistettuna. ”Minä yritän, mutta vaadin yhtä asiaa. Haluan ottaa mukaani ystäväni Leon.”
”Connor lähtee jo mukaasi.”
”Se ei  ole sama asia.” vastasin napakasti, enkä vilkaisutkaan Connoriin päin. ”Leo on yhtä kokenut varas kuin minäkin. Hän on vain avuksi.”

Olin kuulevinani Connorin mutisen jotain sen suuntaista, että Leo olisi avukseni vain kun tappaisimme hänet.

”Selvä sitten, mutta vanno, että ette yritä pakenemista.”

Vanno. Hyvä on, minä vannon. Vaikka olin varas, en rikkonut lupauksiani, jos minua vaadittiin vannomaan. Tehdään sitten niin. Vannominen oli Mertonissa ja sitä ympäröivässä kunngaskunnassa asia, jota ei kyennyt pakenemaan. Kuningaskuntaamme ei turhaan kutsuttu rehellisyyden huipuksi. Jos vannotaan, silloin vannotaan todella. Asetuin molempien polvieni varaan ja kohtasin kuninkaan katseen silmää räpäyttämättä.

”Minä vannon, että kumpikaan meistä ei yritä karata, vahingoittaa Connoria tai tehdä mitään, joka ei edistä Hänen saamista.” lupasin voimakkaalla äänellä. Jokin napsahti sisälläni vannomisen merkiksi. Olisin osannut jättää sinne porsaanreikiä, joita kukaan ei olisi huomannut. En tehnyt sitä.

Tämä vala kosketti myös Leoa, halusi hän tai ei. Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi, mutta olin kuulevani epäileviä äännähdyksiä sekä Nicholaksen että Connorin suunnalta.

”Meillä on muutama satojen vuosien takainen runonpätkä, joista saattaa olla apua. Tiedämme sen verran, että Farleyn kuningas on löytänyt Hänet, joka on siis jotakin taianomaista ja salaperäistä. Se tuo ikuisen onnen löytäjälleen, jos siitä pitää hyvää huolta. Onko se esine, eläin vai ihminen, sitä emme tiedä.”
”Mitkä ne runonpätkät ovat?”

Kuningas vilkaisi Ashtonia, joka nyökkäsi aavistuksen ja alkoi puhua.
”Alussa oli Hän,
kirkas kuin Aurinko,
kaikkien jalokivien äiti.
Piilotettuna metsän syvimpiin syöväreihin,
silmäteränä tuo onnen ikuisen,
vallan ja voiman.
Varo silti,
on se pieni ja huumaava.”

Ashton luki sanat ulkomuistista ja minun päässäni löi tyhjää. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä runo voisi puhua, enkä yleensä ollut hidasälyinen. Kaikki muutkin näyttivät tosin yhtä puulla päähän lyödyiltä.

”Missä ystäväsi asuu?” kuningas palautti minut maan pinnalle.
”Newryssa.” vastasin nopeasti, kertomatta yhtään sen tarkempaa sijaintia. Oikeastaanhan mökkimme sijaitsi Newryn ulkopuolella, metsän laidalla, mutta sitä ei kuninkaan tarvitsisi tietää.

”Lähdette huomenna auringon noustessa matkaan, käytte Newryn kautta ja suuntaatte Eastoniin. Jos onnistutte tehtävässä, palaatte välittömästi takaisin tänne Mertoniin ja toimitatte Hänet minulle.” kuningas selitti lyhyesti ja ytimekkäästi vielä työnkuvamme, painottaen vähän liian paljon jos-sanaa. Rohkaisevaa, todellakin.

”Connor, mene keräämään tavarasi.” Ashton käski poikaansa ja tämä lähti vilkaisten kapinallisesti isäänsä. Asetuin hetkeksi hänen kenkiin. Mietin, miltä minusta tuntuisi, jos minun käskettäisiin lähteä kahden tuiki tuntemattoman kanssa suorittamaan miltein mahdotonta tehtävää ja vielä isäni toimesta. Ashton itsekin tuntui jo katuvan päätöstään, sen näki hänen synkästä katseestaan.

”Ashton.” kuningas sanoi ja mies käänsi silmänsä välittömästi häntä kohti. ”Ole hyvä ja auta neiti...” hän vilkaisi minua, tajuten luultavasti, ettei tiennyt nimeäni. Oikeastaan kukaanhan ei tiennyt. Asia olisi voinut omasta puolestani pysyä sellaisena.
”Danielle.” vastasin hiljaa ja tämä nyökkäsi. Miksi esittelin itseni Daniellena? Enhän minä tehnyt sitä koskaan.
”Auta neiti Daniellea valmistautumaan lähtöön.”

Ashton vilkaisi minua, kertoen katsellaan, että minun pitäisi seurata. Lähdin miehen perään äänettömänä, jännityksen vallassa.

Sitähän minä tulin tänne etsimään, haastetta. Sainpa ainakin mitä halusin.

 

Luku 2.

 

Paiskasin äärimmäisen vihaisena huoneeni oven kiinni ja sain sitä ohittamassa olleet palvelijatytöt kiljahtamaan säikähdyksestä. Iskin nyrkkini pöytään niin kovaa, että mustepullo kaatui ja levisi pöydälle, sotkien aikasemmin piirtämäni kartan Mertonin itäosasta.

Tuon helvetin kartan takia jouduin tähän tilanteeseen, ajattelin ja kirosin kovaan ääneen, yrittäen puhdistaa epätoivoisesti tammista pöytää. Lopetin sen kuitenkin nopeasti, sillä katkerana tajusin, että tuskin koskaan palaisin tähän huoneeseen. Jos kuolisin, se olisi oiva opetus isälle. Hän voisi kärsiä siitä, että lähetti minut varmaan kuolemaan.

Nopeasti väsyin kuitenkin vihaan. Lysähdin jo hieman liian lyhyeksi jääneelle sängylle uupuneena ja haroin tummia hiuksiani. Toisella puolella olevasta peilistä näin omat kasvoni, jotka näyttivät harmaammilta ja stressaantuneimmilta kuin aikaisemmin. Katkeruus oli asia, jonka kanssa oli vaikea painia pitkään.

Syvään huokaisten hyväksyin kohtaloni ja tartuin vaaleanruskeaan nahkareppuun, joka lojui oven vieressä hylättynä. Aloin kerätä siihen joitakin tarpeellisia tavaroita, muutamia karttoja ja vähän ruokaa omista piiloistani, vaihtovaatteita, viitta ja peite nukkumista varten.

Minä pystyn tähän, vakuutin mielessäni peilikuvalleni, joka ei reagoinut. Olen selvinnyt vaikeista tilanteista aiemminkin, ja kuka tietää, ehkä se tyttö ei olekaan niin paha. Ehkä.

Seuraava aamu oli viileä ja sumu leijui ohuena kosteana kerroksena peltojen yllä, mutta aikaa ei tuhlattu. Tytön hiukset hohtivat kuparinkirkkaina auringon ohuissa, kalpeissa säteissä hänen puhuessaan jostakin viimeisistä yksityiskohdista isäni kanssa linnan pihalla. Hän kuuli askeleeni jo kaukaa, ja pyörähti nopeasti ympäri, kohdaten katseeni ilmeettömänä. Tuijotimme toisiamme hetken. Hänen kasvonpiirteensä olivat pehmeitä ja siroja.

”Connor, kävelkäämme vielä hetki.” isä sanoi, melkein pyytävästi. Olin jo aikeissa kieltäytyä, mutta nyökkäsin kuitenkin, esittäen vastahakoista. Emme olleet puhuneet lainkaan sitten edellisen illan. En ollut saanut unta, vaan kierin vuoteellani huolestuneena. Isän askeleet olin kuullut vasta myöhään illalla, enkä ollut vaivautunut menemään puhumaan hänen kanssaan. Todellisuudessa tahdoin puhua vielä, edes hetken verran. Isän ilme näytti muutaman sekunnin helpottuneelta. ”Danielle, odota tässä.”

Hänen nimensä oli siis Danielle. Se kuulosti kuninkaallisemalta ja hienommalta kuin omistajansa, tai siis varkaan nimeksi uskoisi enemmänkin jotakin lyhyttä ja ytimekästä, kuten vaikka Ella tai Nina. Nyt hän nyökkäsi lyhyesti ja käänsi katseensa linnan muurin, kuin siellä olisi jotakin erittäin mielenkiintoista katsottavaa.

”Olen pahoillani, että joudun tekemään tämän.” isä aloitti epävarmana. Kohautin viileästi hartioitani.
”Sinä teet, mitä on pakko.” sanat kuulostivat kylmemmiltä kuin olin niitä alunperin tarkoittanut. Ehkä se ei haitannut.

Vanhan miehen silmät katsoivat minua tutkivasti, kun isä pysähtyi ja kääntyi minua kohti.
”Connor, ymmärrän että olet katkera, mutta en haluaisi lähettää enempää henkiä kuolemaan enää Häntä etsiessä.”
”Joten lähetät nuoren naisen ja oman poikasi? Minä en ymmärrä. Mikään ei tee hänestä parempaa kuin edellisistäkään, tai vaikka jotakin muuta olisi, et tietäisi sitä vielä. Puhumattakaan minusta, minulla ei ole mitään kokemusta!” huomautin nopeasti. Isä naurahti ilottomasti, mutta ei vastannut mitään, katseli vain linnan avoimeen puutarhaan, omenapuita tarkalleen ottaen.

”Minä tiedän, että parhaat vakoojat täältä jäivät kiinni ja heidät tapettiin.” jatkoin hyökkäystä melkein epätoivoisesti. ”Miksi lähetät tähän, mahdottomaan tehtävään, joitakuita, joilla ei ole samanlaista kokemusta?”

Isä vain katseli omenapuita, näyttämättä reaktiota sanoihini.
”Connor, kerro minulle, mitä näät.” hän pyysi hiljaa ja ärtyneenä katsoin samaan suuntaan.
”Pelkkiä omenapuita, jotka eivät edes tuota vielä hedelmää.” vastasin vihaisena. Koko juttu alkoi taas ärsyttää minua suunnattomasti.
”Ajattele nyt omenaa.” isä jatkoi äärettömän rauhallisesti. ”Millainen se on?”
”Sillä on kuori ja itse hedelmä.”
”Mieti, millainen se olisi pelkkänä kuorena.”
”Pelkkä kuori? Ei ainakaan mitään hyödyllistä, vain ulkomuoto.”
”Niin.” isä hiljeni hetkeksi. ”Ymmärrätkö, mitä ajan takaa?”

Kirosin mielessäni häntä. Koko elämäni oli pitänyt ymmärtää näitä omituisia kielikuvia, joista ei ollut mitään hyötyä.

”En!” huudahdin vihaisena. ”Auttaako minua todella selviämään se, että alan puhua vihollisille omenoista?”
”Ei, ei tietenkään auta.” isäkin alkoi ärtyä. ”Minä yritän sanoa sinulle typerykselle, että linnan vakoojat olivat omenankuoria teoreettisilla kyvyillä! Eivät he koskaan aiemmin olleet liikkuneet vihollisympäristössä! Tälle tytölle, kaikki on ollut vihollista ja hän osaa toimia paineen alla! Hän ei ole oppinut mitään teoriassa, vaan itse selvinnyt ja kokeillut kaikkea mahdollista!”

Avasin suuni vastalauseeseen, mutta sanoja ei tullutkaan. Nyt ymmärsin, mitä isä oli tarkoittanut, ainakin melkein.

”Anteeksi, Connor.” hän huokaisi, kun en sanonut mitään. Ehkä hän katui äänensä korottamista. ”En olisi halunnut lähettää sinua tälle matkalle, mutta uskon todella, että tuo nainen -” molemmat vilkaisimme häntä ”- pystyy tähän.”

Nyökkäsin väsyneesti.
”Minä ymmärrän, että tämä tuntuu mahdottomalta, kuten itse sanoit. Se ei kuitenkaan ole; tiedän sen. Minä luotan Danielleen ja sinuun täysin, Connor.” isä jatkoi hiljaa ja katseli jälleen linnan puutarhaan.

”Tiedän.” vastasin. Mitä halusin vielä sanoa? Vai halusinko sanoa enää mitään?

Isä tulkitsi hiljaisuuteni siten, että minulla ei ollut muuta sanottavaa.
”Onnea matkaan, Connor. Sinun lienee paras kiiruhtaa.” hän lähes kuiskasi sanat. Huokaisin syvään ja puristin isän kättä, kuin olisimme liikekumppaneita, emme isä ja poika.

Hän jäi siihen seisomaan, tyhjä katse silmissään, kun minä käännyin ja kävelin Daniellen luo. Hän katseli minua tutkivasti hätkähdyttävän oliivinvihreillä silmillään.
”Mennäänkö?” kysyin kireästi. Hän ei vastannut, nousi vain hevosensa selkään, joka seisoi korvat hörössä hänen vieressään.

”Connor?” joku kysyi takaani. Käännähdin nopeasti, ja näin Oliverin, tallipojan, pitelevän aivan tummanruunikkoa hevosta.
”Niin?”
”Tässä sinulle hevonen. Ja vielä... Onnea.” Oliver sanoi hieman masentuneena. Olimme hyvät ystävät, vietimme käytännössä kaiken yhteisen vapaa-ajamme yhdessä. Nyökkäsin varovasti ja tartuin ohjaksiin. Mieleni kelasi muistoja meistä piilottelemassa linnassa ja nauramassa yhdessä.
”Me näämme vielä.” lupasin varmasti, vaikka olikin kaikkea muuta kuin varma.

Heti kun olin satulassa, Danielle käänsin ratsunsa ja kannusti se ravaamaan sanaakaan sanomatta. Emme siis puhuisi mitään. Hyvä on.

Palautin mieleeni reitin Newryyn. Se ei ollut pahasti pois reitiltämme, vain hieman liikaa koilliseen.

Mitäköhän Danielle oli mahtanut miettiä edellisenä iltana? Hänelle kerrotiin viimeisenä, mistä oli kyse. Pelottiko häntä? Jos pelotti, tyttö ei näyttänyt sitä lainkaan. Ehkä hän oli kovettanut itsensä täysin kaikelle varastamalla.

Matka Newryyn taittui melko nopeasti, ja jo ennen keskipäivää saavutimme kylän reunamat. Yllätyksekseni Danielle ei ratsastanutkaan kylään, vaan kääntyi sen laidalta pienelle metsätielle.

”Danielle!” huudahdin ja näin tämän hätkähtävän, varmaan sitä että käytin hänen nimeään ensimmäistä kertaa. ”Minne menet?”
”Leo ei asu kylässä.” hän vastasi viileästi. Kannustin ratsuani liikkumaan nopeammin, ohitin Daniellen ja käännyin hänen eteensä tukkeeksi.

”Mitä?” tyttö kivahti ärsyyntyneenä. Hän taisi yllättyä, kun en hyväksynytkään kaikkea suoralta kädeltä.
”Minä en luota sinuun.” vastasin vihaisena itsekin, yrittäen silti saada rauhallisuutta ääneeni.

Nuori nainen huokaisi liioitellun raskaasti.
”Leo ei asu kylässä, vaan sen ulkopuolella!” hän ilmoitti jäätävästi. ”Jatkamme tätä tietä pitkin, muutaman minuutin kuluttua vasemmalla puolella on pieni talo, jossa asumme. Voisitko nyt päästää minut eteenpäin?”

Tarkastelin hänen kasvojaan. Vihreät silmät leimahtelivat vihaisina.
”Hyvä on.” sanoin hiljaa ja siirsin hevostani pois tieltä. Danielle mulkaisi minua kapinallisesti ja siirsi hevosensa raviin. Pudistin päätäni tuskastuneena. Mihin olinkaan joutunut osalliseksi?

Danielle ei kuitenkaan valehdellut. Vain pienen hetken kuluttua tien vieressä oli kuin olikin talo, pieni ja kotoisa.

”Dina!” ovesta syöksyi ulos vaaleahiuksinen, laiha poika, samaa ikäluokkaa minun ja Daniellen kanssa. ”Missä helvetissä olet ollut?”

Vaikka pojan ääni oli olevinaan vihainen, hän oli paljon enemmän helpottunut. Danielle liukui alas ratsunsa selästä ja vilkaisi minua.
”Leo, anna olla.” hän puuskahti hiljaa. Luultavasti oli tarkoitettu, että en kuulisi sitä. Leoksi kutsuttu poika haroi hiuksiaan ja tuijotti minua kulmat kurtussa.
”Kuka -” hän aloitti epäluuloisena, mutta Danielle keskeytti.
”Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa.” hän aloitti varovasti. Leo kohotti nyt kulmiaan ja näytti yllättyneeltä.
”Mitä?”
”Minä... tavallaan jäin kiinni.” äänenlaadusta päätellen, se oli häpeänpilkku Daniellelle. Leo ei reagoinut juurikaan.

Kun vastausta ei kuulunut, tyttö jatkoi.
”Oletko koskaan kuullut Hänestä?”

Leo pudisti päätään kummastuneena.
”En minäkään. Mutta ilmeisesti minun täytyy löytää se Eastonista, kuninkaanhovista.”

Kukaan ei sanonut mitään, ennenkuin vaaleahiuksinen poika aloitti.
”Mikä se siis on?”

Danielle kohautti olkiaan.
”Se on aika helvetin hyvä kysymys.”
”Entä kuka tuo on?”
”Hän... no, se ei ole tärkeää tällä hetkellä, meillä on kiire.” nuori nainen vastasi kierrellen.
”Kiire minne?”
”Eastoniin. Sitä tulin kysymäänkin. Leo, lähdetkö mukaani, tälle lähes mahdottomalle tehtävälle vai jäätkö tänne?”

Leo ei arponut kauaa. Hän hymähti melkein huvittuneena.
”Dina, totta kai tulen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun keksit jotain mahdotonta. Odota hetki, haen jotain tavaroita ja satuloin Ertin.” poika sanoi ja katosi sisälle.

Ilmeisesti kaikki eivät kutsuneet häntä Danielleksi, vaan hänellä oli se varkaanomainen nimikin, lyhyt ja ytimekäs. Mutta millä nimellä minä kutsuisin häntä? Aiemmin tyttö oli hätkähtänyt, kun sanoin häntä Danielleksi. Ehkä hän ei pitänyt nimestään? Minä en silti halunnut sanoa Dina, koska en ajatellut ystävystyä hänen kanssaan liiaksi.

”Minä haen sisältä myös muutaman tavaran.” Danielle sanoi minulle tyhjästi. Puheessa ei ollut lainkaan tunnetta. Nyökkäsin ajatuksiini vaipuneena ja silitin hevoseni kaulaa. Vasta myöhemmin tajusin, että minun ehkä olisi pitänyt mennä hänen kanssaan, mutta se olisi tuntunut ihan liian oudolta.

Danielle kuitenkin todisti, että häneen saattoi luottaa, ja palasi hetken kuluttua ulos. Hänkin vaikutti poissaolevalta.

”Mitä?” kysyin, ennen kuin ehdin estää itseäni. Tyttö kohotti katseensa ja vilkaisi minua yllättyneenä. Sitten hän vain huokaisi ja sanoi:
”Hän ei ymmärrä.”
”Ymmärrä mitä?”
”Että kaikista koskaan ehdottamistani ja tekemistäni asioista, tämä on kaikista hulluin.”

Tajusin, mitä hän tarkoitti. Leo luuli, että Danielle tekisi tästä huviretken, nopean käväisyn linnassa ja takaisin. En voinut syyttää poikaa, sillä hän ei ollut paikalla, kun tehtävästä kerrottiin tai sitä pahempaa, salakuunnellut sattumalta oven takana, kun viestinviejä toi viestinsä julmasti tapetuista vakoojista tai muista, keitä tähän tehtävään oli palkattu tai pakotettu.

Välillemme lankesi kiusallinen hiljaisuus. Talosta kuului silloin tällöin kolahduksia, kun Leo ilmeisesti kovalla kiireellä pakkasi tavaroitaan. Minun oli hieman kylmä, sillä kalpea aurinko lämmitti vain aavistuksen. Daniellea hiljaisuus ei tuntunut haittaavan yhtä paljon, hän vaikutti vajonneen niin syvälle ajatuksiinsa.

Oliko hän itsekäs? Totta kai hän antoi Leolle mahdollisuuden päättää, tullako vai ei, mutta silti. Ilmeisesti Danielle ajatteli aivan samaa, sillä kun poika sitten astui etupihalle hevosensa kanssa, hän aloitti epävarmana.
”Oletko nyt aivan varma, että tahdot tulla mukaan?”

Leo katsoi minua epäluuloisena hetken.
”Totta kai.” hän vastasi lopulta. ”Enhän minä jättäisi sinua yksin tälläisessä tilanteessa.”

Periaatteessa Danielle ei ollut yksin, meinasin sanoa, mutta minusta tuntui liikaa, että minua ei laskettu tämän retkikunnan jäseneksi. Heille oli vain Danielle ja Leo, kahdestaan muuta maailmaa vastaan. Minä kuljin perässä vaiteliaana ja olin unohduksissa.

***

Ensimmäiset päivät olivat kaikkein vaikeimpia. En pystynyt nukkumaan lainkaan, sillä en luottanut kaksikkoon juuri yhtään. He ratsastivat vieretysten jatkuvasti ja puhuvait matalasti. Iltaisin sytytimme nuotion, jonka loimussa vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Yleensä pakenin tuota hiljaisuutta tulkitsemalla uudestaan ja uudestaan mukaanottamiani karttoja.

Tavallaan meille muodostui tietyt roolit hiljaisten iltojen aikana. Leo haki lisää puita, Danielle teki jotain ruokaa ja minä... no, suunnittelin seuraavan päivän reittiämme. Ilman sen kummempia sopimuksia aloimme vain aina leiriytyessä tehdä omia hommiamme.

Matkaa oli jatkunut rauhalliseen tahtiin viikko, kun leiriydyimme jälleen, tällä kertaa pienen järven rannalle. Vesi oli peilityyntä, mutta päivällä oli satanut. Se vaikeutti Leon puiden etsimistä, ja hän joutui tekemään pidempiä ja pidempiä hakureissuja metsään.

Olin katsonut kartat läpi jo niin monta kertaa, että muistin ulkoa jokaisen polun ja tienpätkän, joen ja lammen. Niinpä vajosimme vain todella syvään hiljaisuuteen, odotellen Leon palaamista, kun hän jälleen oli mennyt etsimään jotakin elvyttääkseen sammuvaa nuotiotamme.

Danielle katseli kosteaa maata ja kohotti silloin tällöin silmänsä tarkastelemaan savuavaa tulta. Ellei Leo pian palaisi, meillä olisi jäljellä vain nokinen, savuava pimeys. Silloin tällöin metsästä kuului rasahdus, joka sai Daniellen liikkumaan todella nopeasti ja tuijottamaan valppaasti äänen suuntaan.

Aloin vähitellen ymmärtää, mitä isä tarkoitti sillä, että hänelle kaikki oli aina ollut vihollista. En edes huomannut kaikkia ääniä ennen kuin nainen oli jo kohottanut katseensa, nopeasti kuin kissa. Savuinen loimu leikitteli varjoilla hänen kalpeilla kasvoillaan.

Pitkään aikaan ei kuulunut mitään, vain tuulen aiheuttamaa tasaista havinaa lehdissä. Uppouduin syvälle omiin ajatuksiini, harhauduin oleellisista asioista turhanpäiväisiin.

Danielle oli sanonut jotakin. Kohotin katseeni, ja näin, että hän tuijotti minua.
”Hmm?” kysyin kulmat koholla. Emme puhuneet juuri koskaan ja tietysti nyt, kun se kerran tapahtui, minä en kuullut.

”Minä pelkään ukkosta.” Danielle sanoi uudestaan, hieman huvittuneena.
”Mitä?” kysyin hämmästyneenä.

Tyttö kohautti olkiaan.
”Kuulit kyllä.” hän vastasi hieman hymyillen.
”Mutta... miten se... Tai siis... Miten tuo liittyy mitenkään mihinkään?”

Takelteluni huvitti Daniellea entisestään. Hän naurahti kirkkaasti ja pitkät hiukset heilahtivat. Epävarmana minäkin hymyilin hiukan.
”Et voi syyttää minua, tuo tuli puun takaa.” jatkoin, kun edelliseen kysymykseen ei kuulunut vastausta.

”Niinpä kai.” hän vastasi yhä hymyillen leveästi. Hymyillessään tytön kasvot nuorentuivat ja hän näytti jälleen viattomalta ja hennolta lapselta. Hetken aikaa hiljaisuus vallitsi jälleen välillämme, mutta sitten Danielle alkoi nauraa. Se oli tarttuvaa ja pian huomasin nauravani itsekin.

Ilman sen kummepaa syytä, me vain nauroimme eikä siitä tullut lainkaan loppua. Tunsin oloni jälleen kymmenvuotiaaksi, jonka ei tarvinnut osata hillitä itseään kuninkaan edessä, piilottaa tunteitaan ja pysyä rauhallisena.

Leo saapui vain muutaman minuutin kuluttua ja tuijotti meitä kulmat kurtussa. Hän ei voinut ymmärtää lainkaan, miksi me nauroimme niin paljon. Danielle yritti selittää tapahtumia, mutta ei pystynyt ilonsa lomasta.

Sen illan jälkeen aloin luottaa enemmän Danielleen ja Leoon. Kaksikko ei vieläkään puhunut minulle niin paljoa, mutta silloin tällöin katseemme kohtasivat tytön kanssa ja aloimme molemmat hymyillä. Se tuntui ärsyttävän Leoa suunnattomasti, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Oikeastaan, aloin luottaa enemmän vain Danielleen, sillä Leo ei selvästikään pitänyt minusta lainkaan. Aloimme iltaisin keskustella kolmistaan, enimmäkseen pelkästään mahdollisista reittivalinnoista, mutta se oli jonkinlainen alku.

”Huomenna meidän pitäisi päästä tänne asti.” osoitin kartasta joen rantaa. ”Sieltä jatkamme oikeastaan tätä tietä pitkin Eastoniin asti.”

Liutin sormeani musteella piirrettyä tietä pitkin. Danielle istui toisella puolellani pää kallellaan.
”Entä tämä?” hän osoitti ohutta viivaa, joka johti oikeastaan suoremmin Eastoniin.
”Se on aivan pieni polku, joka kulkee metsän halki. Keväällä se on veden peitossa.”
”Mutta se on noin kaukana joesta.” Danielle kohotti katseensa ja tuijotti minua.
”Tämä kaikki -” ympyröin sormellani ison alueen polun ympäriltä ”- on todella soista aluetta. Oikeastaan, polku on melkein ympäri vuoden käyttökelvoton.”

Danielle mutristi hieman suutaan, mutta hyväksyi vastauksen. 
”Milloin pääsemme Eastoniin?” Leo kysyi nuotion toiselta puolelta.
”Jos etenemme yhtä nopeasti kuin olemme nyt edenneet, matkaan ei pitäisi mennä kuin enää kymmenisen päivää.” vastasin varmana.
”Niin vähän?” Leo kuulosti epäluuloiselta. ”Eikö tämän matkan pitäisi kestä kuukausi?”

Kohotin kulmiani hänelle. Eikö hän luottanut arviooni?
”Suurella ryhmällä, kyllä. Meitä on kuitenkin vain kolme.” vastasin kärkevästi. Leo tuhahti ja tökki tulta kohentaakseen sitä.
”Haen puita.” hän mutisi turhautuneena ja jätti minut sekä Daniellen kahden tömistellessään metsään. Leo ei todellakaan luotannut minuun yhtään.

 

Luku 3.

 

Minä luotin kyllä Connorin arvioihin. Ashton oli jutellut kanssani pitkään ennen lähtöämme, kertonut työstään ja siitä, miten hän opetti sitä pojalleen. Ylpeästä äänensävystä saattoi helposti päätellä, että  mikään ei tehnyt miestä tyytyväisemmäksi kuin se, että hänen pojallaan oli lahjoja ja tarkkaa silmää karttojen piirtämiseen. Kuulemma poika pystyi piirtämään hyvinkin tarkkoja karttoja vierailtuaan jossain hetken ajan.

Leo sen sijaan ei luottanut Connoriin missään aiheessa. Hän ei edes tuntunut yhtä tutulta kuin aikaisemmin, ei yhtä mukavalta.

Hänen tömisteltyään metsään, nousin huokaisten ja hymähdin ilottomasti Connorille.
”Palaan pian.”, sanoin hiljaa ja astelin Leon perään.

Kuulin jo kaukaa, kuin oksat raapivat poikaa ja ääntä oli aina helppo seurata. Saavutin hänet muutaman kymmenen metrin päästä leiristämme.

”No?” kysyin vaativasti.
”Mitä?” poika tuhahti kyllästyneenä ja katsahti minuun vihaisena. Vastasin katseeseen tyynesti.
”Älä esitä tyhmää.”

Leo huokaisi liioitellun voimakaasti, ja kääntyi jatkamaan matkaa, syvemmälle pienten pajupuiden joukkoon. En liikkunut.
”Tuskin täältä pöheiköstä mitään nuotioon sopivaa löytyy. Sitä paitsi, sinä juuri hait puita, niitä on vaikka kuinka paljon.”
”Ei tarpeeksi, ei koko yöksi. Mutta eihän se teitä haittaa, koska minähän niitä puita keskellä yötä menen hakemaan.” ääni oli niin vihainen, että se melkein säikäytti minut.
”Älä heittäydy marttyyriksi.” kivahdin takaisin, silmät leimahdellen.
”En minä heittäydykään.” Leo vastasi kylmänkiskoisesti.
”Ai et vai? Sinä kuulostat juuri siltä, että ’minä teen kaiken, kukaan muu ei tee yhtään mitään’”
”Enkä kuulosta.”
”Mitä sinä siitä tiedät? Ihan vain tiedoksesi, olemme mekin hakeneet puita Connorin kanssa, silloin kun sitä nukuit!” oma ääneni nousi muutaman oktaavin.
”Ai, enkö minä saisi enää nukkuakaan?”

Minä jo melkein tärisin raivosta.
”Totta kai saat! Mutta jos haluat apua jossain, niin pyydä, helvetti! En minäkään ihan vielä ajatustenlukija ole!” kivahdin raivokkaana. Leo vain tuhahti jälleen ja tuijotti minua.

”Ei, et ole.” hän myöntyi lopulta väsyneenä, kun olimme pitkän aikaa vain katsoneet toisiamme silmiin vihaisina.

Nyökkäsin aavistuksen, tyytyväisenä vastaukseen. Seisoimme molemmat paikoillamme hiljaa, kuunnellen öisen metsän ääniä.

”Luuletko, että me kuolemme?” Leo kysyi yhtäkkiä. En vastannut, sillä en tiennyt, mitä olisin voinut edes vastata. Niinpä kohautin vain aavistuksen harteitani ja tuijotin kosteaa maata. Kyllä minä tiesin, että tämä tehtävä oli lähes mahdoton. Sen oli huomannut linnassa; minne menimmekään Ashtonin kanssa, ympäriltämme kuului kuiskauksia ja supinaa. ’Tuoko hän on’, ’Ei tuollainen voi selvitä niin vaativasta tehtävästä’ ja ’Ei Jacksonkaan selvinnyt ja hän oli linnan paras vakooja’. Moneen kertaan halusin kysyä Ashtonilta, miksi hän luotti minuun niin paljon, miksi hän asetti minulle niin paljon vastuuta? Eniten pelkäsin kuitenkin sitä, että minä yksin selviäisin ja Connor sekä Leo eivät.

Ashton oli melkein jättänyt oman poikansa kohtalon minun harteilleni. Minä en ollut sankari, eikä minulla ollut voimia tai rohkeutta mennä linnaan ja kohdata isä, joka oli menettänyt poikansa minun vuokseni. En uskaltanut edes kuvitella, millaista olisi palata yksin linnan pihalle.

”Jos minä kuolen -” Leo aloitti varmana.
”Mutta kun et kuole.” keskeytin nopeasti. En minä jaksaisi nyt käydä tälläistä keskustelua läpi.
”Jos minä kuolen, lupaisitko minulle jotain?”

Avasin suuni vastalauseeseen, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. Ilmeisesti Leo oli päättänyt käydä tämän keskustelun loppuun, vaikka väkisin.
”Mitä tahansa.” vastasin hiljaa. Leo huokaisi.

”Jäädytä ruumini pihallemme.”
”Mitä?” olin kuin puulla päähän lyöty. ”Siis... Mitä?”
”Että muistat minut aina.”

Nyt vasta tajusin, että Leo nauroi.
”Sinä...” puuskahdin yhtä aikaa vihaisena ja ärtyneenä. ”Sinä sulat kesällä.” huomautin lopulta.
”Kyllä sinä keksit jotain.”
”Haaskalinnut tulevat ja syövät sinut.”

Leo kohautti hartioitaan ja nauroi. Pudistelin päätäni.
”No niin, jääpoika. Kerätäänpä niitä puita.”

***

Seuraava aamu oli kirkas ja tyyni. Matkamme taittui nopeasti ja pääsimme oletettua aikaisemmin suunitellulle yöpymispaikallemme. Connor oli ollut oikeassa; viereinen metsä oli soinen ja polku, jota pitkin olin toivonut meidän kulkevan, oli todellakin käyttökelvoton, ainakin, jos ei halunnut ottaa riskiä, että hevoset uppoaisivat suonsilmäkkeeseen.

Koko päivä oli tavallista viileämpi ja heti kun pääsin satulasta, kääriydyin vilttiini ja yritin lämmittää kohmeisia jäseniäni. Olimme illalla hiljaa ja istuimme vain nuotion ääressä, katsellen liekkien lumoavaa tanssia. Vähitellen varjot pitenivät ja aurinko laski näkymättömiin.

Hain joeasta vettä juotavaksi, mikä ei ollut hyvä idea, sillä jäätävä vesi pirskoutui käsilleni. Palatessani takaisin tärisin ja hampaani kalisivat yhteen. Leo ojensi jo minulle omaa vilttiään, mutta torjuin sen.

”Jos minä otan tuon, sinulle ei jää mitään.” huomautin, mutten meinannut saada edes omista sanoistani selvää, niin paljon hampaani kalisivat yhteen. Leo veti peitteensä hieman pettyneenä pois.

”Rentoudu.” Connor käski takaani.
”Mitä?”
”Rentoudu.” hän toisti. ”Hampaasi eivät kalise niin paljoa.”

Se itseasiassa toimi aika hyvin. Kun annoin lihasteni valahtaa aivan rennoiksi, myös hampaani rauhoittuivat.
”Mistä sinä tiesit tuon?” kysyin yllättyneenä ja äänestäni sai heti paremmin selvää.

Connor hymähti ja kohautti olkiaan.
”Kivinen linna ei ole aina kovinkaan lämmin talvella, varsinkin jos huoneessasi ei ole takkaa. Sitä paitsi, minun huoneeni on todella kostea ja vetoinen.”

Palautin mieleeni Ashtonin huoneen sijannin (uskoin Connorin olevan jossain siinä lähimailla); se oli linnan pohjoispäässä ja todellakin melko kylmä. Leo naurahdi vieressäni katkerasti.
”Voi ei, sinulla ei ole omaa takkaa.” hän sanoi pilkallisesti. ”Meillä ei ole edes ruokaa, ellemme hanki sitä itse ja tee töitä sen eteen.”

Connor puri huultaan ja laski katseensa vähän nolona. Minä mulkaisin Leoa ja olin juuri sanomassa jotain toisen pojan puolustukseksi, mutta hän itse ehti ensin.

”Minä tiedän, että teihin verrattuna elämäni on ollut helppoa ja vaivatonta.” Connor aloitti ja katsoi Leoon. ”Mutta ei se siltikään tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä.”

Hymyilin Connorille. Hän oli osannut vastata rauhallisesti, ja nyt oli Leon vuoro nolostua.
”Jos minulta kysytään, Connor on linnassa asumisesta huolimatta pärjännyt loistavasti tällä matkalla.” osoitin mielipiteeni kummallekin, rohkaisuksi Connorille ja ojennukseksi Leolle. Tämä ei sanonut enää mitään, kohautti vain harteitaan ja asettui makaamaan peitteensä alle.

Minä virnistin Connorille ja asetuin itsekin makaamaan, käpertyen mukavasti lämpimän viltin alle. Suljin silmäni ja kuuntelin nuotion rätinään sekä pihkan poksahduksia.

***

Luulin heränneeni kylmyyden takia. Silmäni eivät tahtoneet pysyä auki ja varovasti pyyhin rähmää silmäkulmastani. Ojensin käteni venytykseen ja kierähdin uneliaasti toiselle kyljelleni.

Nuotio oli melkein sammunut ja näin Leon sekä Connorin kylkien nousevan hiljaa heidän henkityksensä tahdissa. Haukottelin uupuneena. Mitäköhän kello oli? Oli varmaan aamuyö. Metsä oli sysipimeä ja jostain kuului tasaisia rasahduksia, ehkä siellä liikkui jokin eläin.

Se tapahtui niin nopeasti, etten edes tajunnut tarkasti, mitä tuli ja mistä. Äkkiä kuului vain kovempi rasahdus ja samassa muutkin olivat hereillä. Omat silmäni eivät tahtoneet unenpöpperössä seurata tapahtumia ja räpsähtelivät koko ajan kiinni.

Hevoset alkoivat hirnahdella kauempana ja joku syöksyi ulos metsästä salamannopeasti. Kehoni totteli käskyjäni tuskallisen hitaasti, ja ehdin vain nousta istumaan, kun veitsi jo seisoi pystyssä Leon vatsassa. Siellä täällä alkoi syttyä valoja, tuliset pallot ilmestyivät näkökenttääni.

Suu raollaan tuijotin Leoa, joka oli aivan yhtä epäuskoinen. Hän katsoi veistä, jota piti paikallaan tummiin pukeutunut mies, joka kohotti kasvonsa äkkiä minua kohti. Silmät olivat todella tummat, ehkä aivan tummanruskeat, varma en voinut olla, sillä valomäärä oli niin pieni. Katseemme kohtasivat toisemme, tuijotin arpisia kasvoja kykenemättä liikkumaan lainkaan.

Joku tarttui käsivarteeni ja tempaisi minut jaloilleni. Connor. En osannut vastustella, enkä edes ajatella, mutta tämä kiskoi minua eteenpäin, tummaan metsään, pois valoista ja miehistä, joita oli äkkiä kaikkialla leirimme suunnassa.

Connor ei pysähtynyt, vaan juoksi ja piti yhä tiukasti kiinni käsivarrestani. Niin kovaa, että se teki kipeää. En saanut käännettyä katsettani pois leiristä, vaikka se jäi puiden taakse piiloon ja katosi pian kokonaan pimeyden nielaistessa meidät. Connor ei lopettanut juoksemista, veti minua eteenpäin ja tuki, kun kompastelin epätasaisella maalla.

En tiedä, kuinka pitkään juoksimme, mutta lopulta poika hidasti. Hän huohotti todella raskaasti, vai oliko se sittenkin minä?

Leo, ajattelin paikoilleni jähmettyneenä.
”Leo!” huudahdin ääneen, tajuten, että jos en heti palaisi, menettäisin hänet iäksi. Käännyin jo ympäri, otin muutaman askeleen, mutta Connor ei vieläkään ollut päästänyt irti.
”Danielle, ei!” hän huudahti ja piti vastaan. Yritin tempoa itseäni irti.
”Minun täytyy mennä, se on Leo, en voi jättää häntä!”

Connor ei luovuttanut.                                                                                                                        
”Sinä näit sen itse! Jos nyt menet, kuolet samalla tavalla kuin hänkin!” hän huudahti ja tiesin, että hän oli oikeasti oikeassa.
”Mutta...” aloitin sanomaan jotakin. Päässäni pyöri, minulla oli huono olo.
”Danielle, hän on kuollut.” poika huohotti hieman.
”Ei ole. Ei hän voi olla.” vastasin ja tempaisin kättäni. Yllätyksekseni Connorin ote oli höllentynyt ja käteni liukui irti.

Lähdin heti juoksemaan, juoksin niin kovaa kuin pystyin. Maa oli epätasaista, kuoppaista ja märkää, jalkani upposi johonkin veteen, mutta jatkoin juoksua. Kenkäni oli täyttynyt jääkylmästä vedestä.

Connor tuli perässä, nopeammin kuin minä ja sai otteen kädestäni. Tasapainoni katosi ja kaaduin kosteaan kanervikkoon pojan kanssa. Hän tarttui toiseenkin ranteeseeni ja painoi maahan paikoilleen.
”Danielle, et voi mennä sinne. Et voi palata.” Connor sanoi kiihtyneesti hengittäen. Hänen hasselpähkinän väriset silmänsä katsoivat minuun anovasti. Ja minä tiesin, että poika oli oikeassa.

”Mutta Leo...” ääneni murtui kuin kallio ja aloin itkeä. Kyyneleet virtasivat poskilleni. Connor päästi käteni ja nosti minut halaukseen. Suolaiset kyyneleeni kastelivat hänen olkapäänsä, tärisin itkusta. Mieleni kävi lävitse kaikkia muistojani Leon kanssa, kaikkia tilanteita, joissa Leo oli ollut läsnä.

”Dina, rauhoitu.” Connor puhui matalasti ja tyynesti, piti minua halauksessaan. Minä en kyennyt lopettamaan itkemistä.

Kuinka kauan siitä istuimme, en tiedä. Vähitellen äänet hiljenivät, jäi vain oma nyyhkytykseni ja Connorin käsivarret ympärilläni. Kylmyys oli uppottavaa ja syvää, sitä ei enää edes tuntenut kuin pieninä neulan pistoina. Metsä kaikkialla ympärillämme vaipui syvään horrokseen, missä kukaan tai mikään ei liikkunut. Jäljelle jäi vain minä ja Connor, muistot Leosta ja kipu, jollaista en koskaan aikaisemmin ollut kokenut.

”Kunnes kadotti itsensä aivan kokonaan...” vaikka sanat tulivat takellelle ja nyyhkytysten lomassa, tuli niihin jostain tuttu melodia, jonka oli laulanut niin monta kertaa aiemminkin. Aivan hiljaa, melkein äänettömästi, aloin hyräillä tuota kaukaista, mutta niin tuttua säveltä, kunnes se tuuditti minut tummaan ja paksuun uneen. Vasta liian syvällä, niin syvällä, että paluuta ei ollut, tajusin, että Connor oli kutsunut minua ensimmäistä kertaa lempinimelläni oikean sijaan.