Silmäteränä tuo onnen ikuisen

Luku 10.

Aamulla kun heräsin, tiesin jo syyllisen. Oli vain yksi henkilö, joka tahtoisi paljastaa ainoastaan Connorin. Gron.

Sattumoisin löysin hänet käsiini alkuiltapäivästä. Mies hykerteli naurusta nähdessään minut ja seurasi minua sivummalle muista.

”Miksi?” kysyin, ääni jääpuikkoja tihkuen. ”Miksi?”

Gron naurahti matalasti ja virnuili. Kun hän ei heti aloittanut heti vastausta, minä jatkoin.
”Ja mitä sinä teit, että minäkin en jäänyt kiinni?”
”Miksikäs ei. Saanpa pidettyä sinut kaidalla tiellä ja pitävän osasi sopimuksestamme. Lisäksi -” pieni tauko ”- minä pidin äärimmäisen vähän siitä pojasta. Ilman häntä, olisin tappanut sinutkin helposti. Ja mitä tulee siihen, että et jäänyt kiinni, teit sen aivan itse. Kuulin sen Ratclifin puhuvan tyttärensä kanssa ja lapsi kertoi, että olit tavannut pojan vasta matkalla tänne.”

Olin niin vihainen, etten kyennyt puhumaan hetkeen. Kun lopulta sain sanoja suustani, ääneni tärisi vihasta.
”Minä eroan sopimuksestamme. Mehän sovimme, että pidät suusi kiinni meidän todellisesta taustastamme!”

Käännyin marssiakseni pois, mutta Gron tarttui ranteeseni ja väänsi niin kovaa, että parahdin kivusta.
”Ehei, tyttöseni.” hän kuiskasi korvani juuressa. ”Minä lupasin, että suojelen sinua, en ystävääsi. Jos peräännyt sopimuksesta, varmistan poikaystäväsi olevan syyllinen. Kuinka paljon sinä vihaatkaan sen myöntämistä, minä olen ainoa linkkisi, joka kykenee pitämään hänet elossa vielä vähän aikaa.”

Hän päästi irti ja käveli pois. Hän käveli pois. Enkä minä voinut mennä perään. En voinut tehdä mitään. Gron oli oikeassa. Kyyneleet kostuttivat silmäni. Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Minun pitäisi valita Hänen ja Connorin välillä. Vaikka yritin saada itseni näkemään sen todellisena valintana, tiesin, etten koskaan kykenisi jättämään poikaa taakseni.

Myöhään illalla, kun linnan äänet olivat hiljenneet, minä kuljin käytävillä kohti puutarhaa. Kuljin varjojen tarjoamassa suojassa ja pääsin turvallisesti perille. Uskalsin hengittää vasta, kun ovi sulkeutui takanani ja haistoin tyynen kesäyön.

Lintujen häkit olivat samassa paikassa kuin ennenkin ja mikään ei ollut oikeastaan muuttunut. Kävin messinkiset häkit läpi, kunnes löysin etsimäni.

Siinä se oli, yhtä kirkkaankeltaisena ja pienenä. Nokka oli lyhyt ja musta, silmät pienet ja tummat. Mikään ei erottanut siitä muista linnuista, paitsi viisas katse ja nopeat liikkeet. Se tuijotti minua, nähden heti ajatukseni ja lehahti häkissään niin kauas kuin kykeni.

”Minä veisin sinut pois.” kuiskasin hiljaa. ”Minä tiedän, kuka sinä olet.”

Lintu kallisti kapeaa päätään ja räpäytti siipiään. Yksi keltainen sulka tippui häkin pohjalle.
”Minä tajusin sen, kun luin koko runon. Yritin etsiä sinua kuninkaan läheltä. Olisihan minun pitänyt tajuta, että puu kannattaa piilottaa metsään, muiden samanlaisten joukkoon. Lyön vaikka vetoa, että täällä ei ollut yhtäkään kirkkaanväristä lintua, ennen kuin sinut löydettiin.”

Miksi minä puhuin linnulle? Ei se voinut vastata.
”Näytä minulle, kuka olet. Minä autoin sinua, nyt on sinun vuorosi.”

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Hän katseli minua silmillään ja räpäytteli niitä silloin tällöin. Sitten se lauloi vähän. Ei se erityisen kaunista minusta ollut, tavallista pikkulinnun laulua, samanlaista kuin missä tahansa metsässä. Pienen laulupätkän jälkeen se lopetti ja aloitti uudestaan, tällä kertaa kovempaa ja korkeammalta. Ääni särki korviani.

Puhetta ja askeleita. Hän oli melkein peittänyt ne alleen laulullaan. En voinut uskoa sitä. Elukka oli minulle velkaa ja sen sijaan keskittyi paljastamiseeni. Syöksähdin piiloon tuuheaan pensaaseen. Sen piikit viilsivät naarmuja käsiini ja kasvoihini, mutta en välittänyt.

”...saimme pojan kiinni. Hän ei myöntänyt mitään. Löysimme kuitenkin kartan, jota on saatettu käyttää linnan tutkimiseen.” oli helppo arvata, kenestä puhuttiin. Hengitystäni pidätellen istuin maassa, nähden oksien ja lehtien raosta miehen, joka oli usein kuninkaan kanssa. Käsittääkseni hän oli kuninkaallinen neuvonantaja, kuten Nicholaskin. Olin jo unohtanut koko kartan, jonka Connor oli saanut ensimmäisenä päivänämme linnassa.
”Gron ei ollut vielä varma, oliko kyseessä sama poika, jonka toverin hän oli tappanut metsässä. En halua ottaa minkäänlaisia riskejä. Jos Hän päätyisi Mertoniin, päiväni saattaisivat olla luetut.”

En voinut uskoa korviani. Kuningas itse oli puutarhassa. Sydämeni tuntui hyppäävän rinnastani. Ainakin tiesin nyt varmasti, että olin oikeassa Hänestä.

”Miksette käytä sen tuomaa onnea itse? Miksette hyökkää?” neuvonantaja kuulosti siltä, että olisi halunnut kysyä nämä kysymykset jo pitkään. Kuningas huokaisi.
”Jos totta puhutaan, en ole varma, onko sillä minkäänlaisia vaikutuksia. Mertonin hyökkääminen olisi suuri askel.”
”Mutta tieto Hänestä on levinnyt muualle. Farleyn hyökkäystä pelätään muissa valtakunnissa. Minä olen antanut teille apua päätösten tekemisessä jo vuosia, teidän Korkeutenne. Minä kerron nyt mielipiteeni: minä hyökkäisin, jos olisin teidän roolissanne.”

Kuningas naurahti uupuneesti.
”En ole enää yhtä nuori, kuin silloin kuin aloitit neuvonantajani, Orion. Muutaman vuoden päästä minun aikani koittaa. Tällä hetkellä haluan eniten yhtä asiaa. Tahdon löytää prinsessalleni aviomiehen, joka kykenee pitämään tätä kuningaskuntaa pystyssä, kunnes hänestäkin aika jättää. Minä en halua sydämeni pettävän viimeisinä vuosinani sodan takia. Mikä minua todella huolestuttaa -” syvä henkäys. ”- ovat Hänen kantamat kiroukset. Jos lintu kuolee, edes vahingossa, aurinko sammuu. Ja hulluksi muuttava kauneus... onneksi se kykenee esiintymään muussakin muodossa, kuin vain siinä jumalallisessa.”

Orioniksi kutsuttu mies ei näyttänyt tyytyväiseltä. Minä kurtistin kulmiani. Olivatko tarinat totta? Entä jos Hän kuolisi, esimerkiksi matkalla Mertoniin? Luulin, että ne olivat vain legendoja.
”Mutta teidän Majesteettinne...”
”Orion, nyt pidämme Hänet turvassa. Keinoja ei saa kaihtaa. Hän tuokoon onnen seuraavalla hallitsijalle.” äänestä kuului päättäväisyys.
”Hyvä on. Mutta entä se poika? Ja hänen kanssaan tullut tyttö?”
”Tuliko hänen kanssaan tyttö?” kuningas kysyi yllättyneenä ja punehtui sitten. ”Miksei hän ole lukkojen takana?”

Orion pudisteli päätään rauhoittavasti.
”Kertoi saapuessaan, että tapasi pojan myöhemmin. Gronhan sanoi, että Mertonin suunnasta tuli vain kaksi poikaa, joista toinen on kuollut.”
”Kuka tämä tyttö on? Häntä täytyy pitää silmällä.”
”Sukunimi taisi olla Tibon tai Tibot, en muista. Käsittääkseni hän on kuitenkin toiminut prinsessa Antoineten palvelijana. Aavistuksen kiharat, kuparinväriset hiukset, vihreät silmät.”

Kuningas mietti hetken.
”Ai, hän. Antoinette tuntuu pitävän hänestä, kuulemma tekee kauniita kampauksia.”
”Niin. Henkilökohtaisesti en usko, että hän olisi varas.”
”Kuinka niin, Orion?”

En voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleni. Niin, kukapa osaisi epäillä kaunista palvelijatyttöä?

”Edelliset, jotka Mertonista on lähetetty. He olivat miehiä, ammattilaisia selvästi. Kuka lähettäisi noinkin nuoren naisen?”

Kuningas ei vastannut, mutta nyökkäsi hyväksyvästi. Kaikesta stressistä ja pelosta Connorin puolesta huolimatta, en voinut kuin hymyillä. Ashton oli nähnyt tämän tulevan, tiesin sen. Ystäväni isä oli selvästi äärimmäisen viisas mies.

Kaksikko lähti puutarhasta hiljaisuudessa. Kun olin varma, että äänet olivat hiljenneet, uskalsin ujuttautua ulos pensaasta. Hengittelin rauhallisesti jonkin aikaa, seisoen puutarhan polulla. Minun täytyisi tehdä jotakin, ennen kuin Connor tapettaisiin. Ikuisesti Gronkaan ei voisi pitää häntä elossa.

***

”Ole kiltti.” anelin koiranpentuilme silmissäni. Vartija ei ollut kuin muutaman vuoden minua vanhempi. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja merensiniset silmät, jotka eivät näyttäneet nyt lainkaan varmoilta.
”Enpä tiedä.” hän mutisi hiljaa.
”Mitä voisin muka tehdä? Seiso vaikka koko ajan siinä vieressä!”

Nuori vartija pohti vaihtoehtojaan. Hän puristi tiukasti käsillään keihästään seistessään tielläni. Tiesin, etten ollut kaukana Connorista. Kyselin vähän ihmisiltä, ja sain selville, että poika oli tuotu linnan kellariin, jossa oli jonkinasteisia tyrmiä. Niiden ollessa tyhjillään, kukaan ei ollut vartioimassa, mutta jos sinne yhtäkään asukkia päätyi, asetettiin tiukat vartijat.

”Hyvä on.” nuori mies myöntyi lopultakin, taivuttelun jälkeen. Otin jo muutaman askeleen, mutta hän pudisti päätään. ”Ei kuitenkaan vielä. Palaa huomenna, iltaruskon aikaan. Olen silloin uudestaan vuorossa.”

Halusin vastustaa, mutta tiesin sen olevan hyödytöntä. Tämä olisi paras sopimus, jonka saisin. Sitä paitsi, saisin näin aikaa hioa suunnitelmaani. Tai oikeastaan tarkemmin sanoen, keksiä suunnitelma.

Nyökkäsin nopeasti vastaukseksi ja lähdin kiireellisin askelin kosteisiin, kivisiin portaisiin. Muutaman askelman jälkeen käännähdin kuitenkin vielä.
”Voisitko käydä katsomassa, onko hänellä kaikki hyvin?” kysyin, taikoen ääneeni epätoivoa. Vartija nyökkäsi ja laskeuduin portaat takaisin alas.

Vartija palasi hetken kuluttua.
”Kunnossa on.” hän murahti lyhyesti. Väläytin hänelle säteilevän hymyn ja harpoin portaat yläkertaan.

En päässyt edes kauas niiden yläpäästä, kun tuttu vaaleahiuksinen poika hölkkäsi rinnalleni. Olin saanut selville, että hänen nimensä oli Count ja hän oli ystävystynyt Connorin kanssa. Siitä voisi olla hyötyä minulle, jos poika haluaisi auttaa minua.

”Kävitkö alhaalla?” Count kysyi matalasti. Nyökkäsin varovasti vastaukseksi. ”Näitkö häntä?”
”En - mutta vartija lupasi päästää minut sinne huomenillalla.” kerroin, sillä uskoin, että saatoin luottaa poikaan.

Count pälyili nopeasti ympärilleen.
”Tuota... ajattelitko sinä auttaa hänet pois?” kysymys oli niin hiljainen, että hädin tuskin sain siitä selvää.
”Minä -” epäröin. Voisinko kertoa näin paljon Countille? ”- minä aion tehdä sen. En usko, että Leo olisi vakooja. Olisin huomannut sen. En aio katsoa, kuinka hän kuihtuu pois. Lähdemme täältä, johonkin toiseen valtakuntaan.”

Vierelläni kävelevä poika nyökkäsi hyväksyvästi.
”Leo ei ole vakooja.” hän sanoi varmasti. ”Minä voin auttaa sinua.”
”Todellako?” kysyin, muka-yllättyneenä.
”Kyllä. Meidän täytyy vain keksiä suunnitelma. Eniten ongelmia tuottaa luultavasti tyrmän avaimen saaminen...”

Hymähdin hieman.
”Tämänkö?” kysyin viattomasti ja vilautin nopeasti avainta, joka oli lojunut taskussani. Count kohotti yllättyneenä kulmiaan.
”Miten sinä...?”
”Helposti. Vara-avain riippui seinällä. Nappasin sen kun tulin sisään. Sitä ei vahdittu lainkaan.”

Se ei ollut tarkalleen totta. Vara-avain oli todellakin ollut vartioimaton ja huoneessa, mutta sen saaminen ilman minun vuosien kokemustani olisi ollut haastavaa. Onnekseni vartija oli suostunut käymään vilkaisemassa nopeasti Connoria, kun olin pyytänyt häntä tekemään sen. Sinä aikana olin ehtinyt käydä läpi suummittaisesti alakerrassa olevan lipaston laatikot ja löytänyt vara-avaimen. Kun vartija palasi, seisoin samalla kohdalla hymyillen autuaasti.

Count hymähti.
”Tälläisellä hetkellä, luulisin, että sinä olisit vakooja, jollen tietäisi paremmin.”

Minä naurahdin kirkkaasti, niin sanotulle vitsille.
”No niin, palataan siihen suunnitelmaan...” sanoin sitten.

***

Seuraavana päivänä en pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään. Lisette oli ainut, jolle kerroin kaiken. Tyttö kuunteli tarkasti ja huomautti, jos äkkäsi joitakin virheitä. Countia en nähnyt juurikaan koko päivänä, mutta hänen roolinsa oli melko yksinkertainen. Minulle itselleni tulisi ehkä ongelmia siinä, mihin väliin saisin tungettua hetken, jolloin hakisin Hänet. Lisetelle olin kertonut myös, mikä Hän oli. Kuten olin jo ensitapaamisen jälkeen osannut kertoa, tyttö oli paljastunut äärimmäisen viisaaksi.

Olin yllättynyt, kuinka helppoa Countia oli huijata. Poika luotti minuun sokeasti. Jostain syystä itseäni ei haitannut myöskään se, että käytin häntä välineenä saadakseni haluamani. Tässä oli ollut kyse kahdesta asiasta; ensinnäkin Connorista, toisena hänestä. Count oli avannut minulle mahdollisuuden, jota olin pitänyt mahdottomana. Minun ei tarvinnut tehdä valintaa, vaan sain molemmat.

Yritin parhaani mukaan tehdä työt normaalisti ja ilman hätiköintiä. Kireä olin silti koko päivän. Sydämeni meinasi hypätä rinnasta, jos näin edes vilahdustakaan Gronista.

Aurinko alkoi painua mailleen ja maisema värjäytyi oranssisiksi loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen. Minä kuljin varovasti käytävillä, livahtaen piiloon jokaisella kerralla, kun kuulin puhetta tai askelia. En pystynyt rentoutumaan lainkaan.

Pääsin turvallisesti kylmille kiviportaille, jotka johtivat alas. Kuuntelin varmuuden vuoksi, ettei alhaalla todellakaan ollut ketään muita kuin tuttu nuori mies. Kun olin asiasta varma, harpoin odotuksesta jäykkänä kellariin.

Hän oli hermostunut, kuka tahansa näki sen. Huolestuneena poika haroi lyhyitä hiuksiaan ja katseli minua kulmat kurtussa.
”Oletko aivan varma?” hän kysyi, toivoen, että etten haluaisi ottaa riskiä. Nyökkäsin kuitenkin nopeasti. Poika huokaisi. ”Seuraa minua.”

Kellari ei ollut kovinkaan suuri, eikä Connorin luokse ollut pitkä matka. Hän makasi silmät ummessa selällään, tummasta puusta tehdyllä laatikolla. Se oli oikeastaan liian lyhyt ja ystäväni jalat roikkuivat huolettomasti yli reunan. Hän näytti täydellisen levolliselta.

Kuullessaan askeleita, Connor raotti silmiään, muttei näyttänyt kiinnostuneelta alkuun. Nähdessään minut, poika suoristautui nopeasti ja haroi sekaisia hiuksiaan. Vartija avasi nopeasti ovea.
”Mene. Saat kaksi minuuttia.”, hän murahti ja sulki kalterit perässäni.

”Mitä sinä teet...” Connor aloitti epävarmana.
”Leo, minä en usko että se olit sinä.” ylläpidin tarinaamme sen verran kovaäänisesti, että vartija ei alkaisi epäillä mitään. Varovasti istuuduin Connorin viereen.
”Sinä sanoit, että keksit sen.” poika kuiskasi hiljaa. Nyökkäsin lyhyesti vastaukseksi. ”Oletko keksinyt mitään, jolla pääsisin pois täältä?”

Ääni oli aika toivoton. Katsoin hetken poikaa, hänen pähkinänruskeisiin silmiinsä. Annoin hänen pikkuriikkisen ajan antaa ymmärtää, etten ollut.
”Kuule, ehkä sinun pitäisi vain lähteä pois, mennä kotiin ja -”
”Sattumoisin, olen keksinyt. Ystäväsi Count tarjosi auttaavaa kättään. Hänen ansiostaan, saan pelastettua sinua ja haettua Hänet.” puhuin nyt niin hiljaa, että vartija ei mitenkään kyennyt kuulemaan. Connor ei sanonut mitään, mutta kohotti kulmiaan yllättyneenä. ”Kun yö pimenee, lähde täältä. Count odottaa sinua portaiden yläpään lähellä. Ole varovainen. Joudut luultavasti tekemään jotain vartijalle -”
”Odota nyt hetki. Miten pääsen pois täältä? Unohtuiko suunnitelmastasi ehkä yksi kohta?” poika keskeytti huolestuneena.
”- mutta etköhän pärjää. Ai niin... Älä sano Countille mitään Hänestä. Count tietää tapaamispaikan ja vie sinut sinne. Nähdään myöhemmin.”
”Dina, et vastannut -”

”Hei, aikasi alkaa olla lopussa!” vartija oli palannut Connorin vankilan luokse. Poika katsoi minua kysyvästi, muttei uskaltanut kysyä kysymyksiään, jotka pyörivät luultavasti hänen mielessään tälläkin hetkellä.
”Älä huoli. Keksin keinon todistaa, ettet ole syyllinen.” sanoin lohduttavasti.

Pienen epäröinnin jälkeen nojauduin eteenpäin. Connorin huulet koskettivat omiani hellästi ja pehmeästi. Huomaamattani kiersin käteni hänen hiuksiinsa ja vetäydyin lähemmäksi. Vartija tuhahti kyllästyneenä, muttei keskeyttänyt.

Connor maistui vähän kostealta puulta ja hänen huulensa olivat kuivat. Sänki raapi pehmeästi kasvojani. Hengitin pojan vähän makeaa tuoksua ja hymyilin väkisinkin. Olisin voinut jatkaa vielä vaikka kuinka kauan.

Vetäydyin varovasti pois ja hymyilin aavistuksen kiusaantuneena.
”No, nyt olen varma, että pelastuminen on sen arvoista.”, Connor kuiskasi. Hymyni levisi ja nousin seisomaan.
”Palaan vielä.”, lupasin ja poika iski silmää virnistäen. Sain kummasti lisää uskoa suunnitelman toteutumiseen.

 

Luku 11.

 

Miten Dina sai sen, sitä en tiedä. Mutta kun vartija oli kiusaantuneena kääntänyt katseensa pois intohimoisesta suudelmastamme, hän oli livauttanut taskuuni avaimen. Oli helppo arvata, että avain sopi juuri sellini lukkoon. Ohjeet alkoivat käydä paljon selkeämmiksi, nyt kun tiesin keinon, jolla päästä pois.

Koska suunnitelma ei kaikesta huolimatta ollut riskitön tai täysin vedenpitävä, odottelin pimeyttä jännittyneenä. Avaimen kätkin huolellisesti rosoisten kivien rakoon, jossa se pysyi sopivasti poissa silmistä.

En voinut olla varma, milloin muu linnan kävisi nukkumaan. Ajantaju oli kadonnut päivien kuluessa sellissä ja sen takia odotin vielä varmaan yli tunnin siitä, että uskoin voivani lähteä. Lopulta uskaltauduin kurottamaan käteni kaltereiden välistä lukkoon ja avaamaan oven.

Pysähdyin kynnykselle sydän hakaten. Käteni hikosivat ja kuuntelin tarkasti. En kuullut mitään. Toivoin, että minulla oli ollut jotain kättä pidempää.

Liikuin niin hiljaa kuin kykenin. Pysähtelin pienimmästäkin äänestä aivan paikoilleni. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen saavutin nurkan, jonka yli katsomalla näkisi vartijan. Kurkistin äänettömästi ja onnekseni, nuori mies istui silmät ummessa puisella penkillä seinään nojaten.

En halunnut ottaa riskejä, mutta epäröin silti. Yksinäinen laudanpätkä lojui seinää vasten. Tartuin siihen ja kohotin sen ilmaan.

Ei mies ehtinyt tajuta mitään, kun iskin laudan alas ja se osui hänen päähänsä. Lyhyiden mustien hiusten alta valui tummaa, tahmeaa verta. Se oli käynyt uskomattoman helposti. Katsoin kuinka miehen vartalo lysähti ensin vasemmalle kyljelle ja kierähti sitten kivilattialle. Laskin laudan maahan ja käänsin selkäni tyrmätylle vartijalle, joka oli tehnyt paostani mahdollisen suostumalla Dinan pyyntöön päästä katsomaan minua.

Harpoin kiviportaat ylös ja kuuntelin tarkasti, ennen kuin astuin niiden tarjoamista varjoista. Seisoin autiolla käytävällä liikkumattomana. Lähes täyden kuun valo osui lattiaan edessäni. Oli vähän vaikea uskoa, että olin päässyt vapaasti.

”Leo!” kuiskaus kuului oikealtani, kulman takaa. Count kurkisti varovasti sen yli ja hymyili iloisesti. ”Minä jo luulin, että et ole täällä.” kuiskasin helpottuneesti hymähtäen.
”Ja minä luulin, ettet tule lainkaan.” Count virnisti konnamaisesti ja kuulosteli vähän. ”Lähdetään heti.”
”Entä Dina?” kysyin huolestuneena.
”Tapaamme linnan ulkopuolella. Hänen piti tehdä vielä jotain.”
”Minä vain luulin... Kun hän puhui tapaamispaikasta...”
”Luulit, että hänkin olisi täällä?” varjoista pojan kasvoilla huolimatta, näin valkoisten hampaiden välähtävän, kun poika peitti nauruaan.
”Niin.”

Count naurahti ja kääntyi.
”Mennään.” hän sanoi, eikä siinä ollut minkäänlaista pyyntöä vaan pelkkä käsky.
”Mitä reittiä kuljemme?”
”Jotain mitä et ole koskaan kulkenut.” Count virnisti. ”Kukaan ei tunne tätä linnaa paremmin kuin minä.”

Kehtasin epäillä väitettä.

Kuljimme pieniä käytäviä pitkin, välttäen suuria ja avaria saleja. Ystäväni kulki hiljaa kuin kissa, kuunteli tarkkaavaisesti jokaisia äännähdyksiä. Count yllätti minut positiivisesti ja oli selvästi selvittänyt missä vartijat kulkivat, sillä hän osasi taitavasti välttää jokaikisen.

Saavuimme lopulta tuttuun paikkaan; linnan puutarhaan. Poika pysähtyi kuulostelemaan ja vihelsi matalasti. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta lopulta vastauksena kajahti korkeampi, lyhyempi vihellys.

”Tule.” Count murahti hiljaa ja lähti hölkkäämään. Seurasin epävarmana, haluten kysyä monia kysymyksiä. En kuitenkaan saanut sanoja suustani.

En muistanut, että olisimme olleet täällä Dinan kanssa. Kuljimme tällä kertaa eri polkua, pois lammen luota. Kuulin pehmeää linnunlaulua. Siinä erottui kuitenkin erilainenkin sävel, hyräilyä. Sen oli pakko olla Dina, tunnistin tutun laulun prinsessaansa etsivästä miehestä.

Kiihdytin huomaamattani askeleitani, kunnes ne ohittivat Countin. Juoksin kovaa ja jalkani hakkasivat kivistä polkua kovaäänisesti. Pelko kiinnijäämisestä unohtui.

Hän oli selin minuun, ja ensin näin vain kuparinhohtoiset kiharat. Dina käännähti kuitenkin nopeasti ja kohtasin oliivinvihreät silmät, joista heijastui kuun lähettämän valon säteet. Harpoin viimeiset askeleet ja vedin tytön tiukkaan halaukseen. Count jäi kauemmaksi seisomaan huvittuneena virnuillen.

”Onko sinulla se?” kysyin hiljaa.
”Ei vielä.” Dina vastasi tyynesti. ”Mutta pian on.”

Tyttö vetäytyi pois ja kääntyi kohti lintuhäkkejä. Seurasin hänen rauhallisia liikkeitään, kun Dina avasi yhden messinkisen häkin oven ja ujutti kätensä sisään.

Dina puheli rauhallisesti ja matalasti kirkkaankeltaiselle linnulle, jonka oli vetänyt pois.
”Hei, mitä tämä nyt on?” Count kysyi yhtäkkiä. Olin jo melkein unohtanut hänen olemassaolonsa.
”Ei mitään, mistä sinun täytyisi huolestua.” Dina vastasi kireästi.

Count otti muutaman askeleen tyttöä kohti, epäluuloisena.
”Minä luulin, että meidän piti vain hakea Leo ja vapauttaa hänet.”
”Sinun piti vain hakea Connor ja vapauttaa hänet.” Dina korjasi, ja tajusin hänen käyttäneen oikeaa nimeäni. Countin silmät välähtivät vihaisina, vaikka hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys.

Olin juuri avaamassa suutani, kun Dinan kädessään puristama lintu alkoi muuttua. Se teki sen aivan äänettömästi, muutama keltainen sulka tipahti maahan ja tilalle kasvoi kultaisia, vähän hohtavia sulkia. Sadat värisävyt sokaisivat minut, ja jouduin kääntämään katseeni pois. Kun uskaltauduin kääntymään takaisin, Hän hohti kuin liekki. Sulat taittuivat satoihin tai enemmänkin tuhansiin erilaisiin jalokivien tavoin säteileviin väreihin.

Valo oli häikäissyt linnan ikkunoihin asti, ja kuulin puutarhaan saakka huudahduksia. Olimme ongelmissa. Count tuijotti valonlähdettä silmät vähän kipunoiden. Otin muutaman askeleen lähemmäksi Dinaa, joka tuijotti käsiään ja lintua, jonka hiilenmustat silmät olivat ainoa tumma osa.

”Dina...” aloitin hiljaa, mutta Count lähti liikkeelle. Hän syöksähti kohti Dinaa, joka ehti väistää vain juuri ja juuri pojan hyökkäyksen.
”Sanoit, ettei teillä ole mitään tekemistä Hänen kanssaan!” poika karjaisi vihaisena. Hän yritti uudestaan saavuttaa linnun, mutta ei onnistunut.
”Valehtelin!” tyttö huusi takaisin ja peruutti lähemmäs puutarhan muureja. ”Ja sinä uskoit kaiken!”

Count ei liikkunut hetkeen.
”Helvetin varas!” hän kirosi kasvot punaisina. Kun poika syöksähti jälleen kohti Dinaa, tartuin ensimmäiseen esineeseen jonka käteeni sain: yhteen messinkisistä lintuhäkeistä. Se irtosi koukustaan helposti. Häkki oli melko painava, mutta kohotin sen ilmaan ja seurasin Countia.

Häkki iskeytyi hänen takaraivoonsa. Paino sai pojan jalat pettämään ja hän kaatui maahan. Irrotin otteeni häkistä ja tuijotin vaaleita, vereen tahriutuvia hiuksia. Dina haukkoi henkeään muuria vasten, puristaen yhä käsissään Häntä.

”Oletko kunnossa?” kysyin sydän hakaten. Tyttö nyökkäsi vastaukseksi, mutta oli vieläkin aivan kalpea. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Sitten linnasta alkoi kuulua lisää ääniä, tai ehkä ne olivat kuuluneet koko ajan, nyt vain entistä lähempää. Dinan silmiin syttyi elon pilkahdus.

”Tule!” hän komensi ja nappasi maassa lojuneen nahkarepun, jota en ollut edes huomannut.
”Entä Count...?” aloitin epävarman kysymyksen.
”Jos lähdemme nyt, häntä ei varmaan osata epäillä. Hän voi sanoa, että oli yrittänyt estää meitä. Connor, meidän täytyy mennä!”

Dina oli oikeassa. Nyökkäsin nopeasti ja hölkkäsin tytön perään. Juoksimme puutarhan muurin luokse ja Dina tyrkkäsi minulle Hänet.
”Toivon, että osaat kiivetä.” tyttö sanoi ja tarttui muuriin. Siinä oli onneksi paljon epätasaisuuksia ja kivien välissä oli rakoja. Dina kiipesi muutaman metrin korkuisen muurin päälle ja kurottautui ottamaan Hänet. Lintu yritti räpytellä siipiään ja livahtaa otteestamme, mutta ei onnistunut.

Minunkin onnistui kiivetä muurin päälle. Juuri kun sain noustua seisomaan Dinan rinnalle, puutarhaan säntäsi ihmisjoukko, joilla oli käsissään lyhtyjä.

”Tuolla on valoa!” kajahti yksi huuto. Dina tuijotti huolestuneena muurin toiselle puolelle. Linnan ulkopuolelle näkyvään osaan oli panostettu rakennusvaiheessa enemmän; se oli tasaista kiveä.

”Hyppää.”, kuiskasin kiihtyneesti hengittäen. Tyttö vilkaisi minua huolestuneena.
”Odota sitten, että minä otan Hänet.” hän vastasi ja laskeutui istumaan reunalle, jotta pudotus ei olisi yhtä korkea. Sitten hän ponnisti ja pienen hetken verran putosi vapaasti, kunnes tömähti kierähtäen nurmelle muurin toisella puolella. Rysähdyksestä huolimatta, Dina nousi heti seisomaan ja kurottautui ottamaan linnun, jota ojensin alas.

Nuoli suhahti ohitseni sillä hetkellä, kun päästin irti muurista ja putosin Dinan vierelle. Tyttö lähti juoksemaan kovaa pois, kohti Eastonin keskustaa. Säntäsin hänen peräänsä pimeydessä, seuraten oikeastaan Hänestä hohkaavaa valoa.

Pääsimme kaupunkiin, mutta jouduimme kääntymään ympäri, koska joukot tulivat vastaan. Rintaani pisti ja en meinannut saada henkeä. En kyennyt lopettamaan juoksemista, vaikka näin, että Dinankin vauhti hyytyi.

Tyttö vaihteli suuntaa kaupunkin harvoilla kapeilla kaduilla jatkuvasti ja eksytti vartijoita. Olin oikeastaan aika varma, että eksyimme itsekin.

Lopulta Dina lysähti seinää vasten kapealla kadulla haukkomaan happea. Hän käänteli päätään tytön käsien välissä, silmät suurina. Kyykistyin tytön viereen ja huomasin, että Dina nauroi hysteerisesti. Katsoin hetken hänen suljettuja silmiään ja aloin nauraa itsekin.

”Sehän meni hyvin.” tyttö sanoi huohottaen. Virnistin hänelle iloisesti.
”Totta kai. Suunnitelma oli täydellinen, lukuunottamatta paria pikkuriikkistä ongelmaa.” vastasin huvittuneena.
”Äh, eihän sellaisia ollutkaan.”

Dina avasi silmänsä ja vastasi katseeseeni.
”Meillä on Hän ja olet vapaa. Valittamista ei pitäisi olla.” tyttö hymyili koko kasvoillaan. Olin sanomassa jotain, mutta unohdin sen.

Hän sipaisi sotkuisia hiuksiaan pois tieltä ja nojautui eteenpäin. Huulet painautuivat omiani vasten. Kiersin käteni tytön niskaan ja tunsin, kuinka se oli hionnut vähän juoksemisesta.

Lisää ääniä. Meidät löydettäisiin pian. Hymähdin Dinalle anteeksipyytävästi kun vetäydyin pois, vaikka tiesin, että se ei ollutkaan syytäni. Tyttö irrotti toisen kätensä Hänestä ja tarttui toisella omaani.
”Mennään.” hän naurahti ja lähdimme juoksemaan, kuin yhteisestä merkistä.

Valot muuttuivat epämääräiseksi sutuksi silmissäni, kun jalkamme hakkasivat nopeaan tahtiin kivisiä mukulakiviä. Syöksyimme jahtaajien edestä, takaa ja vierestä, tajuten liian myöhään että olimme liian lähellä. Jotenkin onnistuimme kuitenkin myös kadottamaan heidät, jokaisella kerralla.

Harhauduimme ulos kaupungista. Se ei ollut hyvä asia, sillä emme saaneet kujien tarjoaamaa varjoista suojaa. Päädyimme linnan ja meren väliin. Takaamme tuli kuninkaan joukkoja, samoin kuin edestä. Olimme jumissa, ja minä sain vain yhden idean. Lähdin vetämään Dinaa perässäni kohti jyrkkää pudotusta mereen. Pysähdyimme reunalle.

”Mitä sanot?” huusin, koska joukkojen huudot ja merestä nousevat aallot pitivät niin kovaa meteliä. Dina vilkaisi minua kauhistuneena.
”Että tämä on surkein ideasi koskaan!” tyttö huusi takaisin. En voinut olla naurahtamatta.
”Surkeampi kuin uhkapelit?”

Näin Dinan silmistä, että hän palasi mielessään siihen iltaan.
”Ehdottomasti!” hän huusi lopulta. ”Sitä paitsi, jos Hän kuolee pudotuksessa, aurinko ei paista enää koskaan!”

Kohotin yllätyneesti kulmiani. Sellainenko asia lintuun liittyi? Kohautin olkiani avuttomasti.
”Oletko valmis ottamaan riskin?” kysyin ja vilkaisin ritareita ja muita linnan asukkeja, jotka lähestyivät meitä.
”Meillä ei taida olla vaihtoehtoja.” hän vastasi, räpäyttäen silmiään. Katsoin alas aaltoihin, jotka osuivat kiviseen seinämään kastellen sen. Ainakaan nyt ei tuullut niin kovaa, että ne paiskaisivat meidät kallioon.

”Valmis?” kysyin ja jännitin lihakseni hyppyyn. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä, kaipa siitä selviäisi.
"Valmis." Dina vastasi ja me hyppäsimme kohti aaltoja.

 

Luku 12.

 

Putoamisen tunne oli hämmentävä. Tuuli humisi korvissani, mutta olin automaattisesti ummistanu silmäni. Ilmavirta nosti hiukseni  kohti taivasta ja aallot ääntelivät koko ajan lähempänä. En tiennyt, kuinka pitkä matka oli vielä pudottavana vapaasti. Toinen käteni piteli Häntä, toinen puristi tiukasti Connorin kättä. Uskaltaisinkohan avaamaan silmät, katsomaan kuinka pitkä matka alas on vielä? En ehtinyt.

Iskeydyimme veteen kovaa ja hetkeksi lamaannuin. Se ei tuntunut oikealta. Vesi ei ollut jäätävän kylmää, eivätkä myrskyiset aallot paiskoneet meitä erillemme. Vaikka veden kova pinta sattui käsivarsiini ja sai ne kihelmöimään, sain pidettyä otteeni sekä Connorin kädestä että Hänestä. Suuni sen sijaan täyttyi suolaisesta vedestä, mutta potkin jaloillani kohti pintaa. Olin iloinen, että olimme joskus lapsina opetelleet Leon kanssa uimaan.

Haukoin happea heti kun tunsin kasvojeni nousevan pintaan. Puristin kovaa molempia käsiäni ja avasin lopultakin silmäni. Näin tyynen, pilvettömän yötaivaan ja miljoonittain tähtiä. Ylhäältä jyrkänteeltä kuului huutoja ja muutama nuoli lensi alas. Ne eivät kuitenkaan yltäneet lähellekään meitä, tumma vesi suojasi pimeydellään.

Connor lähti uimaan ja minä seurasin perässä. Potkin jaloillani kovaa pysyäkseni hänen perässään, sillä molemmat käteni olivat varattuina. Olin yrittänyt pitää Hänet pinnan yläpuolella, mutten ollut varma, kuinka hyvin olin onnistunut.

Uimme ties kuinka pitkään, kunnes saavutimme hiekkaisen rannan. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olimme, mutta lysähdin uupumuksesta heti, kun saavutin kuivan hiekan. Makasimme Connorin kanssa vierekkäin paikoillamme.

”Selvisikö se?” Connor kysyi lopulta. Olin jo unohtanut linnun, jota olin puristanut otteessani. Nousin istumaan ja avasin varovasti kättäni. Hän näytti jälleen pelkältä kirkkaankeltaiselta linnulta.

Ja se ei liikkunut.
”Connor...” kuiskasin pelokaana. Poika makasi vieläkin selällään hiekalla, mutta nousi ylös nyt katsoen minua kysyvästi.
”Mitä?” hän kysyi. En vastannut, mutta nyökkäsin kohti lintua, joka lojui kädelläni liikkumattomana, sulat kosteina ja silmät aukinaisina, tyhjäkatseisina.

”Onko se...?” Connor katsoi minua silmiin. Tietysti se oli, molemmat tiesimme sen.
”Aurinko ei enää nouse.” se oli ainoa asia, jonka kykenin vastaamaan.
”Mitä me teemme?”
”Hyvä kysymys. Palaamme ilman Häntä Mertoniin?” ehdotin varovasti.
”Huono idea. En usko, että kuningas on kovinkaan iloinen. En tiedä riittääkö tämä pelastamaan sinua. Sitä paitsi, emme voi todistaa mitenkään, että tämä on juuri Hän.”

Ummistin silmäni, yrittäen keksiä ratkaisua. Connor oli oikeassa, tietysti. Olin epäonnistunut tehtävässäni. Kuningas itse oli sanonut, että minun ei tulisi palata ilman Häntä.

Huokaisin raskaasta ja otin repun selästäni. Avasin sen ja nostin käteeni yhden kankaanpalasen. Käärin hennon linnun ruumiin kankaan sisään ja asetin kankaan huolellisesti päälimmäiseksi reppuun.

”Olet oikeassa, Connor.” sanoin sitten. ”Se on huono idea, todella huono. Mutta se on myös ainoa vaihtoehto. Ehkä Ashton saa kuninkaan pään kääntymään. Ehkä jotain tapahtuu, kyllä me selviämme jotenkin.”
”Mutta...” Connor aloitti epävarmana.
”En minäkään halua palata sinne.” huomautin surullisesti, hyväksyen asian silti täysin.
”Ei sitten palata! Mennään jonnekin kauas, lähdetään pois. On muitakin valtakuntia kuin nämä kaksi.” poika kuulosti kiihtyneeltä.

En jaksanut vastata mitään. Nousin vain seisomaan ja puristin suolavettä hiuksistani. Laineet olivat suoristaneet hiukseni, mutta ne kyllä palaisivat entiselleen kuivuessaan.
”Olen valmis palaamaan, Connor.” sanoin lopulta, hiljaisuuden jälkeen. ”Ei, en halua vieläkään.”, jatkoin vielä, kun näin, että poika oli vastaamassa jotakin. ”Mutta se on ainoa vaihtoehto. Ja minä pystyn tekemään sen. Sana leviää kyllä. Jotenkin Mertonin hovissa saadaan tietää, että me pakenimme Hänen kanssaan. Vaikka sitä yritettäisiin salata millä keinoin tahansa. Jos ei muuta, levitämme huhua itse. Kun menemme sinne, minä teen mitä on pakko ja sinä jatkat tavallista elämääsi.”
”En tahdo tavallista elämääni.” Connor kivahti, keskeyttäen minut. ”Minä viihdyin täällä, melkein paremmin kuin Mertonissa. Kyllä minä pidän karttojen piirtämisestä, mutta en koskaan kai pitänyt linnasta. Se oli kylmä ja vetoinen.”

Aistin, että tässä oli kyse muustakin, kuin huonosta linnasta ja naurahdin pehmeästi. Poika ei siis uskaltanut sanoa sitä vielä ääneen. Pelkäsiköhän tämä reaktiotani? Kohautin kuitenkin hänelle olkiani.

”Kasvata talviturkki.” ehdotin ja pukkasin häntä kylkeen. Otin muutaman askeleen ja käännyin sitten kohti Connoria. ”Tuletko vai etkö? Viimeinen mahdollisuus kulkea matka kanssani takaisin.”

Poika katsoi minua pää vähän kallellaan. Sitten hän hymähti, aavistuksen ilottomasti tosin, mutta silti. Oma hymyni levisi korviin asti.
”Ala tulla. Lyön vetoa, että ehdin ennen sinua tuon kukkulan päälle!” huudahdin ja syöksähdin matkaan. Kuulin korvissani humisevan tuulen lisäksi pojan naurun. Hän saavutti minut ja olisi ohittanutkin, ellen olisi tarttunut häntä kädestä ja kaatanut nurmikoiselle rinteelle.

”Sinä huijaat!” Connor huohotti, kun saapui jälkeeni kukkulan laelle.
”Totta kai.” virnistin. ”Mitä oikein odotit? Olen se varas, lainsuojaton.”

Connor vain nauroi ja veti minut äkkiä rajuun suudelmaan. Kaaduimme yhdessä pitkälle ruohikolle. Kiersin käteni hänen tummiin hiuksiinsa ja annoin itselleni täyden luvan nauttia siitä pienestä hetkestä, ainakin niin pitkään mitä se kestäisi.

***

Lähdimme kohti Mertonia. Aluksi oli tummaa ja valotonta, mutta se ei tietenkään ollut mikään yllätys. Hänen kuoleman takia aurinko olisi iäti maillaan. En voinut olla ajattelematta niitä kaikkia ihmisiä, jotka odottaisivat päivällä aurinkoa nousevaksi, mutta se ei nousisi.

Emme kuitenkaan aluksi edes huomanneet sitä. Kuljimme rauhallisesti kävellen. Tajusin asian vasta, kun meren takaa nousi kultainen pallo, samalla tavalla kuin jokainen päivä jo vuosien ajan. En tiennyt mitä sanoa. Aurinko ei ollutkaan sammunut.

”Miten se on mahdollista?” Connor kysyi hämmästyneenä.
”Ehkä koko juttu oli pelkkää legendaa. Ei kai sillä ole lainkaan väliä...”

Ei sillä ollutkaan. Aurinko paistoi yhä. Huono puoli siinä oli kuitenkin se, että tarinamme kuolleesta Hänestä alkoi olla vähän enemmäin kuin epäuskottava. Se alkoi kuulostaa mahdottomalta. En sanonut sitä kuitenkaan ääneen, mutta ajatus kyllä pyöri mielessäni.

Matkamme takaisin sujui paljon nopeammin kuin tulomatka. Se johtui siitä, ettemme eksyneet metsään seikkailemaan, seurasimme tietä ja varastimme hevoset. Tai jos tarkkoja ollaan, minä varastin hevoset, kun Connor oli hakemassa matkan varrelle sattuneesta kylästä ruokatarvikkeita. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun seisoin portilla kahta ratsua pidellen. Jouduimme lähtemään melkoista vauhtia laukaten, koska uusien hevostemme omistaja taisi huomata varkauden.

Vaikka Connor ei aluksi halunnutkaan antaa minun tehdä sitä, kuljimme saman joen rannalle, jolla Leo oli kuollut. Vaikka oli tavallaan odottanutkin sen näyttävän samalta ja tutun ruumiin makaavaan samalla kohdalla, niin ei ollut. Tajusin vasta silloin, että olimme todella olleet poissa kuukausia. Lammen rannalla ei näkynyt jälkeäkään Leosta.

Aurinko oli kesäpäivien aikana paahtanut aukion maan pölyiseksi ja lämpimäksi. Joki oli vetäytynyt kapeammalle alueelle kuivuuden takia.

Connor seisoi sanomatta mitään vierelläni, kun katselin äänettömänä pientä aukiota, jolla auringon säteet nyt leikkivät. Kuumuus poltti käsivarsiani. Viimeksi oli niin kylmä.

Loppupäivänä emme puhuneet paljoakaan. Hevoset kävelivät rauhallisesti tietä pitkin ja olimme molemmat omissa tyynissä maailmoissamme, joissa ei ollut tietoakaan myrskystä.

Kun tuttu tie Newryyn muutama päivä myöhemmin tuli näkyviin, sydämeni alkoi hakata. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun näkisin mökkimme ilman Leoa. Puristin ohjia tiukemmin ja käteni alkoivat muuttua valkoisiksi.

”Kaikki hyvin?” Connor kysyi varovasti. Nyökkäsin vain, sillä sanoja en saanut suustani ulos. Ratsuni huomasi jännitykseni ja alkoi tanssahdella paikoillaan. Kannustin sitä eteenpäin.

Siinä se oli. Tummasta puusta rakennettu mökki oli aivan samanlainen kuin ennenkin, joskin vähän hylätymmän näköinen.  Sanomatta sanaakaan laskeuduin satulasta ja astelin ovelle. Se oli auki, mitäs muutakaan. Meillä ei ollut koskaan ollut avainta oveen, sillä Leon vanhemmat veivät sen mukanaan. Ehkä he olivat ajatelleet palaavansa jonakin päivänä.

Ovi aukesi helposti ja astuin sisään. Ilma oli tunkkaista ja valossa näki, kuinka se oli sakeanaan pölyä. Pöydällä oli likainen lautanen ja muutama homehtunut leivänmuru. Leo oli ilmeisesti ollut syömässä, kun saavuimme portille Connorin kanssa.

Katselin hetken ympärilleni ja jatkoin sitten huoneisiimme. Omani oli käytävän päässä, ovi suljettuna. Avasin sen hiljaa ja katselin valoisaan huoneeseen. Päiväpeitteen päälle oli kertynyt paksu kerros harmaita villakoiria. Ikkunasta paistoi aurinkon.

Suljin oven ja otin muutaman epävarman askeleen kohti Leon huonetta. Senkin ovi oli suljettuna. Asetin käteni kahvalle ja painoin sen alas.

Viimeksi, kun olin seisonut ovella, Leo oli nukkunut vuoteellaan rauhallisesti. Nyt viltti oli heitetty sotkuisesti epämääräiseen kasaan. Kaapin ovi oli auki ja saatoin kuvitella, millaisella kiireellä poika oli haalinut itselleen vaatteita sieltä.

Avasin muutaman lipaston laatikon, mutta en kyennyt jatkamaan. Minusta tuntui, kuin Leo olisi saattanut tulla minä hetkenä hyvänsä ovelle ja kysyä huvittuneena, mitä oikein puuhasin. Mutta häntä ei kuulunut.

”Dina?”

Hätkähdin kysymystä, sillä en tajunnut, että Connor oli tullut sisään. Hän seisoi ilmeettömänä ovella, katsellen minua. Käännähdin poikaa kohti ja haroin hiuksiani.
”Niin?” kysyin ja säikähdin omaa ääntäni. Se oli paksu kuin hunaja.
”Kaikki hyvin?”

Tiesin, että oikeaa vastausta ei ollut tähänkään kysymykseen. Connor ei uskoisi, jos sanoisin että on. Jos vastaisin ei, hänkään ei osaisi tehdä oikeastaan mitään. Ja olin varma, että vastaus saisi minut itkemään.

Kumpikaan ei siis sanonut mitään, vaan palasimme sille harmaalle alueelle. Lopulta poika tuli luokseni ja halasi minua. Estin kyyneleitä tulemasta väkisin. Sitten vain seisoimme siinä aivan paikoillamme.

”Meidän pitäisi varmaan jatkaa.” mutisin lopulta, niin pitkän ajan päästä, että jalkojani alkoi särkeä paikoillaan seisoskelu.
”Niinpä kai.” poika vastasi ja vetäytyi pois. ”Oletko varmasti kunnossa?”
”En.” ilmoitin tyynesti. ”Mutta tulen kyllä olemaan vielä.”

Mertonin muurit nousivat edessämme uhkaavina. Emme olleet puhuneet mitään sitten Newryn jälkeen, eikä se oikeastaan haitannut minua. Voisimme harhautua niihin aiheisiin, joista en halunnut puhua, kuten vaikka mitä tapahtuisi tämän jälkeen.

Vartijat linnan portilla tunnistivat meidät, tai ainakin Connorin. He vilkaisivat toisiaan epävarmoina, mutta väistivät tieltämme.

Tulomme oli ilmeisesti nähty ikkunasta tai vastaavaa, sillä kun laskeuduimme satuloista, ovet avautuivat selkosen selälleen ja ulos harppoi koko kuningasperhe palvelijoineen, Nicholas ja Ashton. Connorin isä tuli puolijuoksua poikansa luokse ja halasi häntä tiukasti. Connor oli hieman kiusaantunut isänsä tervehdyksestä, mutta vastasi siihen halaamalla takaisin.

Kuningas selvitti kurkkuaan ja Ashton taputti vielä poikansa selkää.
”Oletan, että tehtävä on hoidettu ja toitte sen.” kuningas sanoi merkitsevästi ja painotti viimeistä sanaa. Vilkaisin Connoria, joka nyökkäsi rohkaisevasti. Se antoi uusia voimia ja kohtasin kuninkaan katseen järkkymättömänä.

”Siihen liittyy pieni ongelma.” aloitin ja laskin repun maahan. ”Me kyllä löysimme Hänet -” kuningas näytti tyytymättömältä, en olisi varmaankaan puhua asiasta sen todellisella nimellä ”- mutta erinäisistä syistä se ei selvinnyt matkasta.”

Käsinkosketeltava hiljaisuus laskeutui aukiolle. Kaikki vain tuijottivat minua, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.

”Se siis... oli joku henkilö?” joku kysyi lopulta. Pudistin päätäni.
”Se oli lintu.” vastasin ja avasin reppuni. Nostin kankaaseen käärityn olennon ja laskin sen maahan. Vedin kankaan pois ja paljasti ruumiin. Se näytti tutun kirkkaankeltaiselta, tummat silmät tuijottivat tyhjyyteen elottomina.

”Se ei näytä Häneltä.” kuningas murahti ja katsoi minua epäilevästi.
”Jos tarkkoja ollaan, kukaan täällä ei tiedä miltä Hän näyttää. Paitsi minä ja Connor.” huomautin kärkevästi. ”Tai no, tältä se näytti suurimman osan ajasta. Yhden ainoan kerran se suvaitsi ilmaantua tarinoiden Hänenä.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen, ja oli selvää, ettei minuun luotettu.
”Voin kertoa myös, että melkein kaikki tarinat mitä olette Hänestä kuulleet, ovat satuja. Ei se oikeasti sammuttanut aurinkoa, se ei ollut niin kaunis, että katsoja tulisi hulluksi. Oikeastaan, se oli tavallinen lintu, joka sattui olemaan viisas ja kykeni muuttamaan ulkonäköään. Toinen niistä olomuodoista vain sattui olemaan kaunis, ei muuta.”

Olin sanonut sanottavani. Nyökkäsin lyhyesti kuninkaalle ja käännyin. En ollut tehnyt tehtävääni täysin oikein, mutta olin tuonut edes jotenkin tyydyttävän ratkaisun. Minä siis kävelin pois. Kukaan ei estänyt minua, vaikka tiesin, että Nicholas olisi halunnut. Sain rikokseni anteeksi hetkeksi. Kukaan ei yrittäisi etsiä minua, ellen tekisi jotakin vakavaa rikosta tai jäisi kiinni pienemmistä.

Käänsin siis selkäni kaikelle, jonka olin kokenut kuluneiden kuukausien aikana. Hänen ruumis jäi lojumaan linnan eteen aukiolle. Se ei toisi ikuista onnea enää kenellekään, jos se sitä oli tehnyt ylipäänsä koskaan. Olin helpottunut, mutta tahdoin kääntyä takaisin. Vain nähdäkseni Connorin vielä kerran. En antanut itselleni lupaa. Se olisi voinut pysäyttää etenemiseni. En edes tainnut hengittää, ennen kuin pääsin ulos koko Mertonista.

***

Muutaman päivän ajan siivoilin mökkiämme - tai mökkiäni, kenen muunkaan enää. Tein sellaisia asioita, jotka olivat pitkään olleet sillä listalla, johon merkitsin kaikki turhat tehtävät. En koskaan ollut minkäänlainen kodin hengetär, mutta nyt tein samaa kuin palvelijana. Uppouduin tehtäviin, tomutin ja lakaisin. Kävin Leon tavaroita läpi ja vetäydyin myöhään iltaisin tuttuun vuoteeseen, jossa oli nukkunut vuosia.

Se ei tuntunut oikealta. En ollut koskaan asunut yksin. Kaipasin kylmiä iltoja, jolloin olimme käpertyneet yhteisen viltin alle Leon kanssa. Mökkimme ei koskaan ollut kovin lämmin, ainakaan talvisin, mutta olimme selvinneet. Olin aina selvinnyt, mutta aiemmin jonkun kanssa, oli se sitten Leo tai Connor.

Päivät venyivät viikoksi. Huomasin miettiväni, mitä Mertonissa tehtiin, tai ehkä enemmänkin, mitä Connor teki. Sain vastauksen kysymättömään kysymykseeni viikko ja kaksi päivää matkan lopullisen päättymisen jälkeen.

Aamu oli kelmeä ja taivaalla hallitsi ohut pilviverho. Olin hakemassa pihakaivosta vettä, kun kuulin hevosen kavioiden kopinaa tieltä. Epäluulo sisälläni kasvoi tummaksi möykyksi ja jätin ämpärin pihamaalle, hiipien äänettömästi talon nurkalle. Kuulin, kuinka oveen koputettiin. Portin edessä seisoi vapaaksi jätetty hevonen, joka kävi syömään epätasaista ruohoa.

Lisää koputusta. Asialla taisi olla kiire. Pyyhkäisin nutturalta karanneet hiukset silmieni edestä ja astuin katsomaan ovelle.

Vaikka koputtaja oli selkä minuun päin, tunnistin hänet välittömästi. Hymyilin varovasti ja selvitin kurkkuani. Hän kääntyi ympäri ja kohtasin silmät, jotka olin nähnyt miljoona kertaa aiemminkin.

Connor seisoi siinä, ilmielävänä ja samanlaisena kuin aiemminkin.
”Mitä sinä teet täällä?” kysyin, yrittäen kuulostaa epäluuloiselta, vaikka hymyilinkin auttamattomasti.
”Minä...” Connor haki sanoja.
”Niin?” kannustin, nauraen pojan takeltelulle. Otin muutaman askeleen kohti häntä.
”Minä aloin miettiä, mitä sinä teet, jos alkaa ukkostaa.” poika virnisti kuin mikäkin kelmi ja haroi vähän hiuksiaan.
”Anteeksi mitä?” kysyin yllättyneenä.
”Sinä pelkään ukkosta. Miten pärjäisit yksin, jos sellainen iskisi tänne?”

En osannut vastata siihen mitään. Connor tuli luokseni ja tarttui käsiini.
”Kuule, minähän taisin sanoa sinulle joskus, että en pidä Mertonin linnasta. Minä en halua asua siellä enää.”
”Joten ajattelit muuttaa tänne?” kysyin huvittuneena, ymmärtäen vihdoin mitä poika haki.
”Niinpä kai.”
”Oletko ajatellut tätä yhtään? Tietääkö kukaan linnassa edes missä olet?” kurtistin kulmiani kysyvästi.
”Ei kai. Pakkasin vain aamulla joitakin tavaroita ja lähdin. Tajusin mitä olen tekemässä, vasta kun koputin oveesi.”

Pudistin nauraen päätäni Connorin päähänpistolle. Uskomatonta, että hän oli tehnyt jotakin sellaista. En vastannut hetkeen mitään, kävelin vain ovelle ja avasin sen.

”Tervetuloa.” sanoin ja astuin oven edestä, päästäen pojan sisään. Ei minun tarvitsisikaan tottua asumaan yksin. Connor hymyili pehmeästi, tuli luokseni ja suuteli hellästi. Suljin silmäni ja annoin itseni nauttia. Tällä kertaa se saisi kestää vaikka ikuisesti.